Urheilun johtajuus irtoaa todellisuudesta – edes jääkiekossa ei nähdä miten karu törmäys on tulossa
Suomi kohtaa yhä karumpaa talousrealismia ja moni arjen perusrakenne horjuu, mutta urheilussa jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Luvassa on tyly törmäys todellisuuteen. Etenkin lippulaivalaji jääkiekossa, joka on hukannut upeat tulovirtansa surkeaan kykyynsä hallita talouttaan.
Suomessa on harvoin puhuttu urheilun johtamisesta niin paljon kuin tänä vuonna. Suurin osa puheesta on kuitenkin ollut joko neuvotonta tunteenpaloa tai taktista valta- ja etupiiripolitikointia.
On kuultu kovin vähän konkretiaa. Puhe on ollut joko yleispätevien latteuksien luettelointia – tai sitten niitä loputtomia yksinkertaistuksia, joissa räjäytetään kaikki, annetaan kenkää jokaiselle ja laitetaan ”kaikki uusiksi”, kertomatta juuri koskaan, että miten.
Etenkään siitä, miten urheilun tulisi reagoida urheilua ympäröivän Suomen realismiin, ei ole sanottu käytännössä mitään. Urheilusta puhutaan kuplassa, omassa todellisuudessaan, irti siitä arjesta, mitä ympäröivä Suomi elää.
Pidetään tarina yksinkertaisena. Ei nyt mennä kaikkiin niihin yksittäisiin asioihin, joita urheilun olisi ympäristössään hyvä huomata.
Keskitytään aiheista konkreettisimpaan, eli rahaan.
Mikään osa Suomen urheilua ei voi taloudellisesti hyvin. Jos joku poikkeusseura tai -lajiliitto jostakin löytyy, kokonaisuus voi silti huonosti. Toiminta pyörii, liikevaihdot ovat mukavia, mutta tuloksissa ei ole kehumista.
Puhumattakaan että taseisiin kertyisi puskuria. Nollatulos on tässä bisneksessä voitto.
Muussa elinkeinotoiminnassa harva vuosikymmeniä toiminut yritys on tilanteessa, jossa sille ei olisi kertynyt pääomia. Urheilussa se on perustilanne. On iät ja ajat eletty kädestä suuhun. Vaikka numerot ovat voineet olla isojakin, juuri mitään ei ole kertynyt taseeksi.
Tilanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta sukeltaa tiukan matokuurin vuosiin, asetelma on pelottava. Kun jo nyt eletään yli tulojen, mitä tapahtuu, kun tulopuoli leikkaantuu entisestään?
”Muut liigaseurat eivät ole osanneet rakentaa jääkiekkonsa tueksi muita toimintoja kuten Kärpät ja Lukko.”
Hämmentävintä on jääkiekon, suomalaisen urheilun lippulaivan, tilanne. Tuoreimman tilikauden tuloksia on hyytävä lukea.
Vain KalPa, Lukko ja Kärpät tekivät positiivisen tuloksen. Näistäkin kaksi ensimmäistä juuri ja juuri. Vain Kärpät sai viivan alle merkittävän plussan – noin miljoona euroa. Tätäkin tulosta selittää pitkälti jääkiekon ulkopuolisten liiketoimintojen tulos, mutta pelkkä jääkiekkokin teki Kärpille parempaa tulosta kuin minkään muun seuran koko toiminta. Lukkokin olisi ilman omia konserniavustuksiaan tehnyt jääkiekollaan lähes kahden miljoonan miinuksen.
Muut liigaseurat eivät ole osanneet rakentaa jääkiekkonsa tueksi muita toimintoja kuten Kärpät ja Lukko. Pääkaupungin resursseilla operoiva superbrändi HIFK teki lähes miljoonan euron tappion. Koko liigan ykköspuitteissa pelaava Ilves teki turskaa yli miljoonan ja samoissa valoissa loistava Tappara puoli miljoonaa. Varsinainen tuhlaajajengi löytyy silti Turusta. TPS:n kahden miljoonan tappio herättää kysymysmerkkejä.
Kun Suomen parhaiden talousalueiden seurojen tulos on tämä, voi idänkaupan romahtamisesta ja Venäjä-pakotteista eniten kärsineen talousalueen joukkueen SaiPan 1,2 miljoonan tappion jopa ymmärtää. Tosin kun sen koko budjetti oli alle viisi miljoonaa, sekin ymmärrys alkaa sulaa.
”Näin voi elää, kun muu urheilu ei pysty jääkiekon valta-asemaa haastamaan.”
Tämä peruslinja on ollut tuttu jo vuosia. Liigassa pyörii rahaa suomalaisessa urheilussa poikkeuksellisia määriä, mutta nimenomaan pyörii. Tuloksiin sitä ei kerry, taseiden vahvistumisesta puhumattakaan. Komeat tulot eivät kata menoja.
Tämän toistuvan ilmiön äärelle ei ole silti sen syvemmin pysähdytty. On hurmaannuttu komeista liikevaihdoista, mutta ei ole jaksettu pohtia syntyykö vararavintoa heikompia aikoja varten.
Tätä laiskuutta ruokkii itsestään selvä asema suomalaisen urheilubisneksen ykköspaikalla, ilman haastajia. Se on vienyt tarpeen talousmoottorin kunnianhimoiseen kehitystyöhön. On totuttu toistamaan samoja myyntipuheita, pyörittämään tuttua talouden peruspeliä kaudesta toiseen.
Näin voi elää, kun muu urheilu ei pysty jääkiekon valta-asemaa haastamaan. Samalla kuitenkin unohtuu helposti, että se varsinainen haaste ja uhka, johon jääkiekonkin olisi syytä varautua, tuleekin urheilun ulkopuolelta.
Jääkiekossa on kyllä oltu huolissaan monesta asiasta. On kirottu pelin ja pelaajien tasoa, muiden maiden parempia palkkoja. On voivoteltu juniorityötä, kinasteltu pelitavoista. On jopa aloiteltu eettistä keskustelua. On pesty käsiä Venäjä-seikkailuista. On vaahdottu sarjasta nousemisen ja putoamisen tarpeesta.
Puhetta riittää, mutta vain vähän seurojen talouskunnosta. Jos taloudesta on puhuttu, on ihmetelty lähinnä yksittäisiä tilikausia. Harvemmin on ymmärretty keskittyä isoon kokonaiskuvaan.
Jääkiekon talouspuheen ja -ajattelun näköalattomuutta kuvaa etenkin kaksi viime aikojen kestoaihetta: päivittely muiden eurooppalaisten liigojen houkuttavuudesta sekä kiistely sarjan avaamisesta ja sulkemisesta.
Aiheet ovat tärkeitä, mutta niistä puhutaan kiihkeästi yksipuolisista näkökulmista. Jos, ja kun, myös päätöksiä tehdään näin kapealla ajattelulla, ollaan ison riskin äärellä.
Ihmettely siitä, miksi pelaajien palkkataso on houkuttelevampi Sveitsin tai Saksan kaltaisissa maissa, joissa yleisömäärät ja seuroja ympäröivät talousalueet ovat aivan eri mittaluokkaa kuin Suomessa, on turhaa. Se kertoo lähinnä vain ihmettelijänsä ymmärryksestä.
Saksa ja Sveitsi nyt vaan ovat eri luokan talousmahteja kuin Suomi. Kun niissä aletaan jotakin asiaa tosissaan tehdä, kuten jääkiekossa on alettu, ne ajavat Suomen ohi. Realiteetin edessä on turha taivastella. Sen kanssa pitäisi ennemminkin opetella elämään ja miettiä miten lajin keskieurooppalaiseen nousuun voisi innovatiivisesti kytkeytyä, saada kakkumuruja Suomeenkin.
Jos taas haasteeseen reagoidaan pitämällä oman sarjan palkkatasoa epätoivoisesti korkeammalla kuin tulotaso sallii, ollaan tuhon tiellä.
Joten, haloo!
Mikä on Suomen seurajääkiekon Eurooppa-strategia? Miten lajin merkityksen kasvua Keski-Euroopassa pyritään kääntämään uhkakuvasta kasvumahdollisuudeksi Suomessakin?
Myös kiihkoilu sarjan avaamisesta paljastaa kiekkokulttuurimme kapean katselukulman. Voi olla, että avaamisessa on järkeä, mutta ihmeen vähän on käyty läpi perusteita, joilla sarja aikoinaan suljettiin.
Ovatko ne perusteet menettäneet merkityksensä?
Sarja suljettiin putoamispeikon tuomien talouskatastrofien estämiseksi. Putoamis- ja nousutaistelut kun tekivät koko Liigan liiketoimintaympäristöstä epävakaan. Sarjan sulku saattoi tylsistyttää urheilukiimaa, mutta se vakautti talouden pelikenttää.
Kun Liigaa nyt avataan, avataan tie tälle epävakaudelle. Siis tilanteessa, jossa seurojen talous on jo valmiiksi tappioissa pyristelyä. Onko missään ääneen sanottu miten tämä edistää seurojen talouden kehittämistä ja miten uuteen epävakaustekijään varaudutaan?
Kysymys on Liigan nykyisessä talouskunnossa ja yhteiskunnan näkymissä aiheellinen. Se, että Liigan avaamisesta on puhuttu lähinnä ”putoamispeikko lisää tervettä kilpailua” -mantralla, vain vahvistaa miten irrallaan reaalimaailman reunaehdoista jääkiekkokulttuuri elää.
”Suomi ei kaipaa puheenvuoroja, joissa vaaditaan lisää rahaa toimintaan, jota jatketaan kuten ennenkin, samoilla vanhoilla perusteilla kuin tähänkin asti.”
Urheilun johtoportailla kuulee nykyään, kaikissa lajeissa, puhetta tarpeesta kehittää yhteiskuntasuhteita. On aika päivittää kuntien, valtion ja yritysten päättäjien ymmärrystä siitä, miten tarpeellinen asia urheilu on.
Huomio on tärkeä ja oikea, mutta puhe tuntuu kovin korkealentoiselta, kun juuri missään urheilun teossa ei näy se, että oltaisiin heräämässä niihin moniin muutostarpeisiin mitä urheilun ympärillä on.
Suomi on talouden kriisitilassa, jossa kaivataan puheenvuoroja, joilla kriisiä voisi purkaa tai helpottaa. Suomi ei kaipaa puheenvuoroja, joissa vaaditaan lisää rahaa toimintaan, jota jatketaan kuten ennenkin, samoilla vanhoilla perusteilla kuin tähänkin asti.
Silti urheilussa ollaan edelleen samalla tavalla käsi ojossa kuin tähänkin asti – vielä samoilla perusteilla ja myyntipuheilla kuin tähänkin asti.
Miten urheilu, etenkin lippulaivalajeissaan, sanoittaa sen, miten urheilu aikoo edistää suomalaisen yhteiskunnan yritystä kömpiä taloudellisesti jaloilleen?
”Kuinka monelle yritykselle urheilu on niin elintärkeä asia, että tuki jatkuu, vaikka suhdanteet sukeltavat ja tilapäinen suhdannekuoppa alkaa juuttua normaalitilaksi?”
Urheilu on riippuvainen siitä, miten sitä ympäröivä kansatalous voi. Siis miten menee valtakunnallisilla ja paikallisilla yrityksillä, miltä näyttää pääsylippuja ostavien perheiden talouden perusturva – se on aina peruskysymys.
Kun suomalainen talous sakkaa, sakkaa myös urheilun talous.
Urheilu on kiva asia, jossa yritykset ovat mielellään mukana. Monella paikkakunnalla urheilu on myös niin tärkeää, että yritykset ovat mielellään tukemassa omalle yhteisölleen tärkeää asia.
Mutta kuinka monelle yritykselle urheilu on niin elintärkeä asia, että tuki jatkuu, vaikka suhdanteet sukeltavat ja tilapäinen suhdannekuoppa alkaa juuttua normaalitilaksi?
Asetelma on urheilun kannalta erittäin huolestuttava. Kaikilla tasoilla. Erityisen huolestuttava se on kuitenkin siellä, missä toiminta on aidosti ammattimaista elinkeinotoimintaa ja pyörii suurimpia satsauksia vaativalla talousmoottorilla.
Onko joku kuullut minkään lajin johtajien pohtivan tai kertovan miten urheilun tulee huomioida yhteiskunnassa vauhdilla muuttuvan taloudellisen realiteetti – ja miten sen kanssa tulee jatkossa oma-aloitteisesti toimia?
