Unkarilaiset villasiat eli mangalitzat pelastivat Toivolan tilan Parikkalassa

Janne Kainulainen kiipeää ketterästi tilansa loivaa rinnettä, avaa riistaverkkoaidan, sitten kahdeksan joulen sähkövirtaa johtavan toisen aidan, sulkee ne huolellisesti jälkeensä ja pujahtaa aitaukseen. Puolentoista hehtaarin kokoisen aitauksen toista päätä ei näy.

– Nakenakenakenake, tulkaa isukin luo, tulkaa! Nakenakenake!

Maa alkaa täristä ja sähköaidan langat heilua, kun paikalle juoksee seitsemän eri ruskean sävyistä unkarilaista villasikaa eli mangalitzaa. Niiden turkit ovat paksuhkot ja kiharaiset, kuin permanentin jäljiltä. Tuuheat otsatukat ovat kuin Muumilaakson Niiskuneidillä ja suuret, eloisasti liikkuvat lerppakorvat paljastavat pienet ja sirkeän älykkäät silmät. Ne ovat innoissaan ja tohkeissaan saadessaan herkkuaan porkkanaa.

Janne Kainulaisen mangalitzat ovat vanhaa alkurotua, jotka pärjäävät vuoden ympäri ulkona myös Suomen ilmastossa.

Kun namipalat on järsitty, sikojen uteliaisuus saa vallan ja vieraat kyytiä. Farmarin lahje vaikuttaa uudenlaiselta herkulta, ja 150-kiloisen sian tuuppimisena ilmenevät hellyydenosoitukset koettelevat ihmisen tasapainoa.

Kainulaisen tilan villasiat ovat unkarilaista maatiaisrotua. Noin 300 vuotta vanha alkurotu kehittyi aikana, jolloin niiden oli pärjättävä ulkona, koska eläinten lämmitettyjä tiloja ei vielä ollut käytössä. Villasikoja pidetään edelleen ulkona ympäri vuoden, tosin Kainulainen siirtää mangalitzat öiksi sisätiloihin sikaruton vaaran vuoksi.

Myös vasta porsineet emakot ja karjut oleilevat pääosin sikalan lämmössä sulassa sovussa tavallisten sikojen kanssa. Karjut ovat lähes lemmikin asemassa, koska ne viettävät tilalla pisimmän ajan. Kainulainen onkin nimennyt vain karjunsa; ne ovat Sauli, Paavo ja Janne. Karjutrion lisäksi Kainulaisen mangalitzalaumaan kuuluu tällä hetkellä 150 emakkosikaa.

Tavallisia sikoja on vuodenajasta riippuen vaihteleva määrä 260 lihasikapaikalla kahden karjun ja 30 emakon lisäksi. Sikalarakennuksia tilalla on kaksi.

Parikkalan kirkonkylästä kohti Venäjän rajaa kulkevan kiharaisen ja mäkisen Kannaksentien asukkaat ja eläimet elävät näkymättömän seurannan alla.

Tekninen valvonta Suomen itärajan maastossa ulottuu Parikkalassa parinkymmenen kilo­metrin päähän rajasta.

Suomen rajavartioston kameravalvonta alkaa hyvissä ajoin, reilusti toistakymmentä kilometriä ennen valtakunnan itärajaa. Legendaaristen Tyrjän taistelujen alueella asuva väki kiittää tästä.

– Tuossa on Tyrjänjärvi, ja siitä kilometrin päässä alkaa Venäjä ja sen kymmenkilometrinen rajavyöhyke. Sieltä tulee ei-toivottuja vieraita, venäläisiä villisikoja, joiden tuloa on mahdoton estää, sikatilaa Tyrjän viereisessä Joensuun kylässä isännöivä Janne Kainulainen sanoo seinällään olevaa ilmakuvaa osoittaen.

Venäjän puolelta öisin kulkevat villisikalaumat ovat suuri uhka.

– Ne liikkuvat vikkelästi ja livahtavat päiviksi takaisin Venäjälle. Siellä villisikoja saa ampua, rajavyöhykettä lukuun ottamatta.

Sikarutto voi tarttua vaikka autonrenkaista

Kainulainen ja muutamat muut itärajan tuntumassa sikatilaa pitävät maatalousyrittäjät ovat paljon vartijoina. Sikatilojen kannattamattomuusvaikeuksien kanssa painiskelevat tuottajat ovat joutuneet rakentamaan ulkona pidettäville sioilleen kaksinkertaiset, vankat aitaukset maa- ja metsätalousministeriön ohjeiden mukaan.

Vaikka ohjeet koskevat kaikkia Suomen sikatiloja, saattaa afrikkalainen sikarutto kaikista varotoimista huolimatta livahtaa maahan. Vaikka se tulisi läntisen Suomen kautta, Kainulainen tietää hyvin, että ensimmäiset syyttävät sormet kääntyisivät koti itärajaa.

– Sikaruttovirus ei leviä ihmisestä ihmiseen. Eläimiin se voi tarttua vaikkapa autonrenkaissa kulkevan viruksen tai rekkamiehen eväsleipien välissä olevan meetvurstisiivun välityksellä.

Virusta on löydetty muun muassa Venäjältä, Baltian maista ja Belgiasta.

– Suomi on säästynyt hyvin suojatoimenpiteiden ansiosta, Kainulainen sanoo.

Toivolan tilaa neljännessä polvessa isännöivä Janne Kainulainen on 29-vuotias aikaansa seuraava, keskusteleva, kantaa ottava ja rohkea moniosaaja. Kolmilapsisen perheen kuopusta eivät houkutelleet kaupunkien valot ja siistit sisätyöt.

– Tiesin jo aika pienenä, että haluan jatkaa tätä tilaa tavalla tai toisella. Kävinkin ensin maatalousoppilaitoksen ja valmistuin maatalousyrittäjäksi. Sen jälkeen hankin vielä koneasentajan koulutuksen, Kainulainen kertoo.

Hän elää ja asuu yksin keskellä perinteikästä perheensä ja sukunsa historiaa.

Toivolan tilan nykyisen isännän ei tarvitse istua ummehtuneissa arkistoissa juuriaan etsimässä, ne ovat läsnä tässä ja nyt joka päivä. Tilan ja ihmisten tarinoista sekä omasta eletystä elämästä löytyvät myös voimavarat ja neuvokkuus arkeen.

"Olen käynyt polvillani"

Vaikka ammatinvalinta oli helppo ja työpaikka löytyi heti, on elämä näyttänyt Kainulaiselle monesti myös nurjan puolensa. Hän menetti äitinsä jo nuorena, ja myöhemmin kuolema korjasi mukaansa vielä iso­veljen ja parhaan ystävän.

– Olen käynyt polvillani… Tiedän, mitä se on. Nuo kokemukset opettivat, ettei yhden kortin varaan kannata laskea kaikkea, Kainulainen sanoo hiljaisella äänellä katse visakoivuisen tuvan pöydän pintaan liimautuneena.

Toivolan isäntä ei vaikuta menneisyyden vastoinkäymisiä alati muistelevalta saati paikalleen pysähtyneeltä vanhojen tapojen uskolliselta toistajalta.

– Ei missään tapauksessa! En ole lainkaan sellainen ihminen, joka tekee asiat vanhojen tapojen mukaan, koska ne on muka aina tehty niin ja niin täytyy tehdä jatkossakin. Haluan uudistua ja uudistaa myös Toivolan tilaa.

Uudistuminen ja uudistaminen ovat maataloudessa tuttuja sanoja. Sen tietävät kaikki Suomen maatalousyrittäjät. Harva nimittäin saa koko toimeentulonsa enää yhdestä lähteestä.

Suomen maatiloille onkin syntynyt kirjava kokoelma sivuelinkeinoja: sirkkojen ja muiden hyönteisten, härkäpavun, strutsien, alpakoiden ja fasaanien kasvattamista, erilaisten luomutuotteiden kehittelyä, koneurakointia, kirjanpitopalveluja ja neuvontaa.

Monilla tiloilla myös pariskunnan toisen puolison on pakko käydä palkkatöissä tilan ulkopuolella. Kainulainenkin hankkii lisätienestejä muun muassa korjaamalla ja huoltamalla koneita.

Rohkeus ja kekseliäisyys ovat olleet Janne Kainulaisen ohjenuoria, kun hän on kehittänyt tilaansa.

Kohtalon vuodet

Vuonna 2013 isännäksi siirtyessään Jannella oli käsissään kaksi sikalaa, joissa oli karjujen ja 80 emakon lisäksi 600–700 sikaa. Tila oli hyvällä mallilla. Sitten sian­lihan hinta romahti. Kirsikkana kitkerään kakkuun tulivat Venäjä-pakotteet ja kauppojen halpuutukset. Moni sikala meni nurin.

Kainulainen mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hän on ilmiselvästi peloton ja bisnesvainuinen, mihin kannustaa myös tilan perinne. Toivolassa on yli sadan vuoden ajan suhtauduttu eri tuotantosuuntiin hyvin avoimesti. Edelliset isännät ovat muun muassa viljelleet sokerijuurikasta ja perustaneet visakoivuisia huonekaluja valmistavan yrityksen maatilan kupeeseen.

Janne hankki ensimmäiset villasikansa 2016. Hankinta oli suuri, 6 500 euroa.

– Tuntui hyvältä tuoda possut kotiin. Sain kuudesta emakkopossusta ja yhdestä karjusta niin suurta ja uutta intoa, että hankin niitä lisää samana vuonna. Olin jonkin uuden äärellä ja vaistosin, että se voi onnistua.

Villasikatemppu vaati kärsivällisyyttä, koska villasiat kasvavat tuotantoikäisiksi kaksi kertaa tavallisia sikoja hitaammin.

Markkinointitaitojakin kysytään tavallista enemmän, koska mangalitzat ovat Suomessa vielä tuntemattomia. Niitä on koko maassa vain tuhatkunta. Euroopassa villasioista on tullut jo trendi, koska sen liha on tavallista sianlihaa maukkaampaa, hienostuneempaa ja mureampaa. Mangalitzan laardia hyödynnetään muun muassa kosmetiikkateollisuudessa.

Mangalitzat ovat Euroopassa kysyttyjä ja trendikkäitä. Suomessa niitä on vasta tuhatkunta.

– Omista villasioista menee kaupaksi kaikki eli 95 prosenttia, itselleni jätän jonkin verran. Ostajina ovat sekä yksityishenkilöt että ravintolat.

Kainulainen ruokkii villasikansa omalla rehulla. Ne syövät ruohoa ja järsivät juuria, ruokinta-aikaan niille annetaan muun muassa härkäpapua, ohraa, vehnää, rypsiä ja ennen kaikkea kuivaa heinää. Samoilla rehuilla elävät myös tilan tavalliset siat.

– Minäkin saan tukia. Jos saisin valita, luopuisin niistä ja niiden mukanaan tuomasta byrokratiasta. Uskon, että muutkin tuottajat tekisivät niin. Mutta niin kauan kun maataloustuotteista ja -työstä ei makseta tarpeeksi, olemme pakotettuja ottamaan vastaan tukia.

Kainulaisen mukaan tavallisesta sianlihakilosta maksetaan tuottajalle tällä hetkellä keskimäärin 1,63 euroa. Kulujen jälkeen tuottajan käteen jäävä summa näyttää monella miinusta.

– Kaikesta huolimatta olen aina tilallinen, olipa minulla eläimiä tai ei. Olen ylpeä työstäni ja nautin siitä. Haluan kehittyä jatkuvasti, sillä siitä ammennan myös iloa elämääni.