Image

Katja Kallion kolumni: Undine-elokuva jää katsojan sisään kertomaan salakavalasti itseään, aivan kuten myytitkin

Katja Kallion kolumni: Undine-elokuva jää katsojan sisään kertomaan salakavalasti itseään, aivan kuten myytitkin
Tärkeimmät asiat pakenevat ajattelua, ja siitä on kyse myös Christian Petzoldin elokuvassa Undine – Aallotar, kirjoittaa Katja Kallio.
Julkaistu: 12.11.2020

Työstin taannoin kollegan kanssa elokuvakäsikirjoitusta, ja eräänä yönä kollega näki minusta unta. Unessa minulla oli paahtoleivän kokoisessa leipälaatikossa myyttejä, jumalten syntyä kuvaavia ja ihmisen olemassaoloa heijastelevia taruja, ja niitä minä sitten jakelin kaikille siunatuille.

Minä ja kollega nauroimme leipälaatikkomyyttejä vatsat kippurassa, mutta uni palasi yllättäen mieleeni nähtyäni Christian Petzoldin elokuvan Undine – Aallotar. Saksalaisen Petzoldin uutukaisessa berliiniläinen historioitsija Undine Wibeau (Paula Baer) kokee raskaan pettymyksen, kun rakastettu (Jacob Matschenz) jättää hänet toisen naisen vuoksi. Tylyt bänät johtavat kuitenkin uuteen romanssiin, kun intensiivinen Christoph (Frantz Rogowski) ryntää raamit kaulassa Undinen elämään. Pian kohtalokas rakkaus suistaa arkielämän raiteiltaan.

"Jonkinlainen uhritarujen lakipiste saavutettiin, kun H. C. Andersenin pieni merenneito ensin halkaisi itsensä kahtia saadakseen mieheltä rakkautta ja sitten surmasi itsensä pelastaakseen samaisen miehen ja tämän morsiamen."

Monien muiden tavoin minäkin olen tutustunut Petzoldin maailmaan vuoden 2012 Barbaran kautta. Barbara oli hänen läpimurtoelokuvansa, elegantti ja konkreettinen tarina DDR:läisestä lääkäristä, joka häädetään loikkausaikeiden vuoksi perähikiälle ja joka tapaa siellä kohtalonsa. Käsikirjoitus oli Petzoldin oma, ja ohjauksesta hän voitti Hopeisen karhun.

Sittemmin Petzold on käyttänyt elokuviensa pohjana muiden tekstejä vapaasti soveltaen ja samalla etääntynyt konkretiasta. Vuoden 2014 Phoenixissa keskitysleiriltä nippa nappa selvinneen naisen tarina perustui ranskalaiseen dekkariin, parin vuoden takainen sotakuvaus Transit taas saksanjuutalaisen Anna Seghersin omaelämäkerralliseen romaaniin. Molemmissa Petzold leikitteli reippaasti aikatasoilla ja identiteeteillä.

Tällä kertaa hän tuulettaa Undinen myyttiä. Aikojen kehdosta saakka aallottaret ovat olleet rakkaudessa pettyvien naisten metaforia. Jonkinlainen uhritarujen lakipiste saavutettiin, kun H. C. Andersenin pieni merenneito ensin halkaisi itsensä kahtia saadakseen mieheltä rakkautta ja sitten surmasi itsensä pelastaakseen samaisen miehen ja tämän morsiamen.

Petzoldin lähestymistapa on aivan toinen. Roolistaan jo palkitun Paula Baerin Undine ei uhraudu vaan toteuttaa myytin kostomuunnelmaa: sitä jossa nainen langettaa petollisen rakastajan ylle kirouksen, ja mies tukehtuu menetettyään hengittämisen kyvyn. Hengittäminen ja sen loppuminen ovat Petzoldin visiossa alati läsnä ja varioivat näin Ondinen syndroomaksi nimettyä lääketieteellistä tilaa, jossa potilaan hengitys salpautuu hänen vaipuessaan uneen. Christoph taas ei ole niinkään myytin prinssi kuin merenneidon harvinainen miespuolinen vastine, merenmies. Näiden kahden välillä nähdään petetyn rakkauden hurja, tasaväkinen kamppailu.

Rakkauden kuvaajana Petzold on aina ollut omaa luokkaansa. Nyt hän vie pohdintansa uudelle tasolle ja näyttää suuren rakkauden pelottavan puolen, ehdottomuuden ja armottomuuden. Se ainoa väärä katse, se ainoa väliin jäänyt sydämenlyönti eivät jää huomaamatta eivätkä rankaisematta. Kun Undine käy samalla työssään läpi Berliinin historiaa rakennusten ja pienoismallien kautta, rakentuu upea kuvallinen näkemys todellisuudesta: konkreettisen, funktionaalisen maailman rinnalla vallitsee myyttinen, metaforinen maailma, jossa reaalitodellisuuden lakeja ei totella.

"Selittämätön elokuva se ei kuitenkaan ole vaan jää katsojan sisään kertomaan salakavalasti itseään, aivan kuten myytitkin, maailman unet."

Mitä Petzold tarkalleen ottaen yrittää omintakeisella, uskaliaalla Undinellaan kertoa? Toden sanoakseni en ole varma, yrittääkö hän kertoa mitään. Tuntuu pikemminkin siltä, että hän yrittää itsekin ymmärtää jotakin tai näyttää jotakin, minkä hän aistii mutta mikä ei ole selitettävissä. Rakkautta, historiaa jossa me elämme, myyttejä jotka elävät meissä.

Tärkeimmät asiat eivät ole kerrottavissa, sanoi saksalainen myyttitutkija Heinrich Zimmer, sillä ajattelu kaihtaa niitä tai ne kaihtavat ajattelua. Juuri niitä Undine käsittelee. Selittämätön elokuva se ei kuitenkaan ole vaan jää katsojan sisään kertomaan salakavalasti itseään, aivan kuten myytitkin, maailman unet.

Myös minun kollegani uni oli lopulta mitä paljastavin. Sen kautta oivalsin ajatelleeni, että Barbara kuvastaa Petzoldin ohjaajanlaatua hänen elokuvistaan parhaiten ja että ne muut ovat kokeiluja, joilta hän aikanaan palaa raiteilleen.

Nyt ajattelen näin: Barbara oli leipää, maailman parasta saksalaista leipää. Enää Petzoldin leipälaatikossa ei ole leipää, siellä on myyttejä. Ja ne, joille hän niitä jakaa, ovat siunattuja.

Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija ja maakrapu, joka katselee vettä mielellään rannalta.

Undine – Aallotar, ohjaus Christian Petzold, elokuvateattereissa.

Kommentoi »