Kirjailija Ulla Raskin isoisoäiti oli huutolaistyttö, josta tuli viisikymppisenä varakas leski: ajoi ajokortin ja ryhtyi matkustelemaan

Romanttista rakkautta tarjotaan nykyään ratkaisuksi lähes kaikkiin ongelmiin, mutta 1600-luvulla oli toisin. Rakastuminen saatettiin nähdä vaarallisena ja rahvaanomaisena, jopa sairautena. Ei juuri kukaan silloin voinut valita puolisoaan sillä perusteella, pitikö tästä vai ei, sanoo Ulla Rask.

Raskin esikoisromaanissa Blanka, Itämeren tytär (WSOY 2025) avioliitot solmitaan sukujen kesken, jotta talot ja kauppahuoneet periytyvät niille, jotka osaavat niitä hoitaa.

Nuori Blanka lähtee kotikaupungistaan Räävelistä, joka nykyisin tunnetaan Tallinnana, laivalla kohti Lyypekkiä. Siellä häntä odottaa aviomies, kymmeniä vuosia vanhempi kauppias, jota Blanka tuskin tuntee. Mukaan lähtee piika Margo. On vuosi 1607, ja pian hansa-ajan Itämeri näyttää naisille vaaransa.

Rask halusi kirjoittaa 1600-luvusta, koska se oli murrosaikaa. Yli 300 vuotta kestänyt saksalainen kulttuurinen, taloudellinen ja poliittinen valta loppui, kun hansaliitto lakkasi olemasta.

– Minua kiinnosti, miltä se aika tuntui tavallisista ihmisistä. Ihmiset ovat eläneet arkea silloinkin.

Raskin mielestä elämme vastaavaa aikaa nytkin: kulttuurinen järjestys, jota on pidetty ikuisena, on päättymässä. Tuntematon pelottaa, mutta on myös kiinnostavaa.

Kirjassa Margo on viety lapsena Karjalasta, ja hän on päätynyt piiaksi Rääveliin. Viikinkiaikoina orjakauppa oli valtava bisnes Pohjolassa, Rask sanoo. Ihmisiä kaapattiin ja myytiin vielä 1600- ja 1700-luvuillakin. Moni asia päätetään Blankan ja Margon ohi, mutta naisilla on halu ottaa elämä omiin käsiinsä.

Raskia on kirjoittaessa innoittanut hänen oma isoisoäitinsä, joka eli aika erikoisen elämän.

Naiset ovat pukeutuneet maata viistäviin iltapukuihin. Harteilla heillä on turkikset. Mustavalkovalokuvassa ovat Ulla Raskin isoisoäiti Aino Lipponen ja isoäiti Aune valtamerialus Queen Marylla matkalla Amerikkaan. Eletään toukokuuta 1939.

Raskin on melkein vaikea uskoa kuvaa todeksi. Matka oli poikkeuksellinen huonoista oloista lähtöisin olevalle naiselle.

Aino Lipponen syntyi vuonna 1885 Kälviällä, ja hänestä tuli huutolaistyttö. Se tarkoitti, että kunta antoi hänet sille, joka vaati huolenpidosta vähiten korvausta. Onneksi hän pääsi perheeseen, joka kohteli häntä hyvin. Kaikesta päätellen Aino tiesi kuka oli, ja hänellä oli hyvä itsetunto.

Aikuisena Aino meni naimisiin ja sai kolme lasta. Ainon mies Adolf oli menestynyt tukkukauppias ja suvun perimätiedon mukaan haastava luonne. Kun mies kuoli 1930-luvun alussa, hieman alle viisikymppisestä Ainosta tuli varakas leski.

– Hän ryhtyi matkustelemaan, ajoi ajokortin ja osti itselleen turkin. Heti kun hänellä oli mahdollisuus, hän ryhtyi toteuttamaan itseään, Rask kuvaa.

Vuonna 1939 Aino Lipponen ja silloin 25-vuotias tytär Aune lähtivät matkalle Yhdysvaltoihin. Ensin Kemistä Tanskaan ja sieltä Englantiin, jossa he nousivat mahtavaan Queen Maryyn ja purjehtivat New Yorkiin.

Sieltäkin on kuvia. Yhdessä he seisovat pilvenpiirtäjän huipulla. Ympärillä levittäytyy suurkaupunki, uusi maailma.

Naiset matkustivat Finlandia-kuoron kanssa. Kuoro keräsi varoja ja levitti tietoa pienestä Suomesta ison Neuvostoliiton kyljessä.

– Kun tietää, mitä seuraavina vuosina tapahtuu, tuntuu näiden kuvien katsominen vaikealta, Rask sanoo.

Puoli vuotta myöhemmin syttyi talvisota. Aino Lipponen kuoli vuonna 1945. Hän ei saanut enää elää rauhan ajassa.

Isoisoäidin elämänvimma ja halu toteuttaa itseään on kiehtonut Raskia. Hän uskoo, että naiset ovat aina halunneet päättää elämästään itse, vaikka ympäröivä yhteiskunta olisikin heitä rajoittanut ja alistanut, myös 1600-luvulla. Pyrkimys itsellisempään elämään ei ole vain modernin ajan ilmiö.

– En usko, että naiset itse ovat ajatelleet, että he olisivat jotenkin vähemmän kuin miehet.

Ei ollut aivan yksinkertaista kirjoittaa 1600-luvun Pohjois-Euroopasta ja naisten arjesta. Aikalaislähteet ja historiankirjat ovat yleensä miesten näkökulmasta.

– Kun olen kuvitellut naisten elämää, olen käyttänyt keskiaikaisia lähteitä. Pohjois-Euroopassa elettiin tuolloin aika vahvasti vielä keskiaikaisessa maailmassa. Isot harppaukset merenkulussa ja uudet ruoat olivat vasta tulossa, Rask kertoo.

Kiinnostavaa on, että 1600-luvulla naisten elämä oli hieman vapaampaa kuin vaikkapa 1800-luvulla. Naiset saattoivat tietyin edellytyksin olla mukana kauppiaskilloissa, omistaa ja tehdä töitä.

Rask joutui pohtimaan myös nimien käyttöä: kuka saa puhutella toista etunimellä ja kenellä on sukunimi.

– Historiassa niillä on ollut sukunimi, jotka ovat sitä tarvinneet.

Jos elinpiirissä kaikki ovat tunteneet toisensa, usein on käytetty vain etunimiä. Sen sijaan jos ihmiset ovat liikkuneet enemmän ja käyneet kauppaa, on tarvittu myös sukunimiä. Siksi Karjalassa on ollut pidempään käytössä sukunimiä kuin Länsi-Suomessa, Rask kertoo.

Kirjassa hän päätti käyttää sukunimiä tarvittaessa, jotta lukijan olisi helpompi seurata tarinaa.

Ulla Rask on filosofian maisteri ja opiskellut kirjallisuustieteitä ja historiaa. Lisäksi hän on juristi. Hän työskentelee viestintäjohtajana uusiutuvan energian yhtiössä.

Rask kuvaa esikoiskirjan kirjoittamista sanalla ilo. Siinä yhdistyivät kaksi rakasta asiaa: historia ja tarinankerronta. Nyt hän kirjoittaa Blankan tarinan toista osaa.

Raskin mielestä on hassua, kun jotkut sanovat, ettei historia kiinnosta pätkääkään. Juuri nyt maailma näyttää synkältä, mutta kurjia aikoja on ollut ennenkin. Kun katsoo taaksepäin, voi nähdä, miten niistä on selvitty.

– Historiattomuus on varmin tapa tehdä paljon virheitä.