Nuori nainen istuu tuolilla kukkapaidassaan ja sukii hiuksiaan sivuun.
”En halua pelästyttää teitä”, hän sanoo painokkaasti, ”mutta luulen, että saatan olla sukupolveni ääni.”
Vastapäätä istuvat vanhemmat tuijottavat häntä epäuskoisesti laiha paperipino käsissään.
”Tai ainakin”, nainen pohtii, ”jonkin sukupolven eräs ääni.”
Parikymppinen Hannah on juuri ojentanut vanhemmilleen kirjoittamiaan esseitä vakuuttaakseen heidät siitä, että heidän kannattaa rahoittaa hänen newyorkilaista taiteilijaelämäänsä vielä muutama vuosi. Hän on myös nauttinut ennen vanhempiensa eteen pyrähtämistä tukevan mukin oopiumteetä.
Niin käynnistyy televisiosarja Girls, ja niin käynnistyi sen luojan, käsikirjoittajan, ohjaajan ja Hannahin esittäjän Lena Dunhamin ura television ihmelapsena ja sukupolvensa äänenä.
”Se on aika huvittavaa”, Dunham, 26, hymähtää. ”Koska Hannah on huumeissa sanoessaan niin, oletin, että ihmiset ymmärtäisivät, etten itse yrittänyt siinä julistaa olevani sukupolveni ääni.”
Erehdys on ymmärrettävä. Girls kertoo parikymppisistä brooklynilaisista, jotka etsivät paikkaansa maailmassa opintojen jälkeen. He työskentelevät pienipalkkaisina – tai palkattomina – harjoittelijoina toimistoissa, taidegallerioissa ja trendikahviloissa, jakavat asuntonsa kämppisten kanssa ja harrastavat kömpelöä seksiä sotkuisissa asunnoissa rojujen keskellä.
Dunham alkoi kirjoittaa Girlsiä vain muutama vuosi valmistumisensa jälkeen, ja hänellä on tapana rakentaa fiktiota suoraan omasta elämästään. Kun tutkii hänen lehtijuttujaan, elokuviaan, Twitter-virtaansa, perhetaustaansa, ystäväpiiriään sekä Girlsin juonta, on vaikea pysyä perillä, mikä kuuluu mihinkin maailmaan.
Ehkä juuri siksi amerikkalaiset tiedotusvälineet ovat pohtineet antaumuksella, mitä Girls – Yhdysvalloissa HBO-maksukanavalla esitettävä ja siten melko pienen piirin sarja – kertoo tämän päivän nuorista, Yhdysvaltain taloustilanteesta, amerikkalaisesta ruumiinkuvasta, yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja naisen asemasta.
Dunham näyttää haastattelussa kauniilta ja sirolta. Hänellä on hyvin leikattu lyhyt tukka, tummanruskeat silmät, huolellinen mutta luonnollinen meikki ja tyylikäs musta jakku, jonka alta pilkistää mustan pitsipaidan rintamus. Hän puhuu nopeasti ja tervehtii kaikkia ylitsevuotavan ystävällisesti.
Tämän ulkonäön kuvauksen ei ole tarkoitus olla sovinistinen lähestymistapa älykkääseen uranaiseen, vaan se liittyy suoraan Dunhamin saamaan huomioon. Dunham ei nimittäin ole tullut tunnetuksi nättinä tyttönä. Päinvastoin, hän on tullut tunnetuksi siitä, että viihtyy kameran edessä puoli- ja täysin alasti muhkeine reisineen ja tatuointeineen, tukka sekaisin ja vaatteet rypyssä. Amerikkalaisessa laihojen, treenattujen naisten kansoittamassa mediassa Dunhamin toimintaa on pidetty jopa vallankumouksellisena.
Amerikkalaiset pitävät Girlsiä osuvana kuvauksena nykyajan nuorista, eikä se ole aina tai edes pääasiassa imarteleva kuvaus. Opintonsa päättäneet etuoikeutetut, narsistiset parikymppiset olettavat vanhempiensa elättävän itseään, kun he taiteilevat tai työskentelevät alipalkattuina seksikkäillä aloilla kustantamoissa tai muotitaloissa. Aikuisuus siirtyy yhä myöhemmäksi, ja taantuma vaikeuttaa itsenäistymistä entisestään.
Sarja on usein hauska, mutta se liikkuu silti hyvin erilaisessa maailmassa kuin muiden amerikkalaistelevision hauskojen naisten sitcomit kuten Tina Feyn 30 Rock, Amy Poehlerin Parks and Recreation tai Mindy Kalingin The Mindy Project. Nämä sitcomit ovat selkeän epätodellisia, kun taas Girls muistuttaa enemmän nelikymppisen stand up -koomikon Louis C.K:n sarjaa Louie, jossa eronnut Louie kulkee lastenhoitopaikoista keikoille ja vaivautuneille treffeille. Kumpikin sarja esittää New Yorkin ainutlaatuisena, mutta rujona kaupunkina, jossa eläminen on usein yhtä taistelua epäonnistumisesta toiseen.
Koska Girlsin keskiössä on neljä newyorkilaisnaista ja jokaisella heistä on oma persoonallisuutensa, pukeutumistyylinsä ja tapansa ratkoa ongelmia, sarjaa on väistämättä verrattu Sinkkuelämään. Sarjojen eroissa voi nähdä aikojen ja sukupolvien muutoksen. Sinkkuelämää kuvasi nousukauden unelmia; Girls kuvaa laskukauden vaikeuksia. Sinkkuelämän hahmot ostelivat Manolo Blahnikeja; Girlsin hahmot koluavat kirpputoreja. Carrien kuva oli bussin kyljessä; Hannah ei osaa olla kertomatta raiskausvitsejä työhaastattelussa.
”Kuulun sukupolveen, joka kasvoi sosiaalisen median kanssa, söi lääkkeitä tarkkaavaisuushäiriöihin ja valmistui taantumaan. Yritän kertoa kaikesta, mikä on erityistä omassa ikäryhmässäni”, Dunham kuvaa.
”Mutta samalla sanoisin, että sukupolveni on niin hajallaan ja internetissä ja sisältää lukuisia identiteettejä, ettei kukaan yksittäinen ihminen pysty edustamaan sitä tarkasti. Voin vain yrittää valaista joitakin osia siitä, millaista on olla nuori juuri nyt.”
Hannah on Lenan Frankenstein-versio.
”Yritän ajatella Hannahia minuna, joka ei osaa pitää suutaan kiinni ja joka elää kaksi tai kolme vuotta minun tunne-elämääni jäljessä.”
Yhdysvalloissa Girlsiä paitsi rakastetaan myös vihataan, koska se kuvaa niin selkeästi maan taloudellista ja etnistä kahtiajakoa. Sarjan nuoret ovat valkoisia ja ilmeisen varakkaista perheistä. Vaikka he jakavat asuntonsa ja kipuilevat rahattomuuttaan, tosimaailman köyhillä nuorilla ei ole varaa edes köyhäilyyn Brooklynissa. Heidän on otettava vastaan mikä tahansa palkallinen työ halvemmalla alueella elättääkseen itsensä ja maksaakseen takaisin valtavat opintolainansa.
Asiaa ei ole auttanut, että Dunham ja sarjan muut päänäyttelijät sopivat taustoiltaan erinomaisesti etuoikeutettujen kakaroiden muottiin. Marnieta esittävä Allison Williams on kuuluisan miljonääri-uutisankkuri Brian Williamsin tytär. Shoshannaa esittävän Zosia Mametin isä on näytelmäkirjailija David Mamet. Jessaa esittävän Jemima Kirken isä on brittiläisten Free- ja Bad Company -yhtyeiden rumpali, ja hänen äitinsä pitää Manhattanilla vaatekauppaa, josta Sinkkuelämää-sarjan puvustajat hakivat useita asuja.
Lena Dunhamin vanhemmat ovat menestyneitä taiteilijoita, ja Lena kasvoi Manhattanin eteläosan Tribecassa. Äiti Laurie Simmons valokuvasi nukkekodeista koostettuja asetelmia, ja isä Carroll Dunham maalasi eri versioita sukupuolielimistä. Pikkuvanha Lena kulki mielellään vanhempiensa mukana taidenäyttelyiden avajaisissa. Äidin ystävä, valokuvaaja Cindy Sherman on muistellut, miten Lena otti hänet kerran teini-ikäisenä vastaan vanhempiensa kutsuilla: ”Hauska nähdä sinua taas, Cindy. Meidän pitäisi käydä lounaalla.” Myös Meryl Streep kuuluu äidin ystäviin.
Lena kävi tunnettua brooklynilaista taidepainotteista yksityiskoulua ja opiskeli yliopistossa luovaa kirjoittamista. Sen ohessa hän rakensi YouTube-videoita ja teki lyhytelokuvan. Valmistuttuaan hän palasi vanhempiensa luo, ja he lupasivat auttaa häntä rahoittamaan joko maisteriopinnot tai täyspitkän elokuvan. Lena valitsi elokuvan.
Tiny Furniture kertoo Aurasta, joka palaa yliopistosta vanhempiensa hoiviin. Lena näytteli pääosaa, hänen äitinsä Auran äitiä – valokuvaajaa, joka kuvasi nukkekotiasetelmia – hänen siskonsa Auran siskoa. Elokuva kuvattiin Dunhamin perheen virheettömän valkoisessa Tribecan loftissa.
Elokuva palkittiin South by Southwest festivaalilla, ja sen nähtyään Judd Apatow, muun muassa Paksuna ja Superbad-elokuvien tuottaja, tarjoutui tuottamaan Dunhamin oman televisiosarjan. Nyt Dunham on Girlsin moottori, mutta Apatow kommentoi käsikirjoituksia ja valvoo sarjan tuotantoa.
Dunhamin urakehitys on tulkittu jälleen yhdeksi esimerkiksi Yhdysvaltoja vaivaavasta nepotismista. Raha- tai kulttuurieliittien lapsille aukenevat kaikki ovet, mutta vähemmän onnekkaat eivät pääse etenemään, vaikka olisivat lahjakkaampia.
Huippuunsa iva nousi, kun Dunham viime syksynä ansaitsi huhujen mukaan 3,7 miljoonaa dollaria vielä kirjoittamattomasta kirjastaan, humoristisesta elämänoppaasta nuorille naisille. Nettipalstat pilkkasivat kirjan julkisuuteen vuotanutta hahmotelmaa sumeilematta. Dunhamin Obamalle tekemä vaalivideo usutti kimppuun toisen ryhmän: amerikkalaiset konservatiivit.
Dunham yrittää vältellä vihaa parhaansa mukaan, mutta aktiivisen Twitter-käyttäjän on vaikea jättää sitä täysin huomioimatta. Hän sanoo pyrkivänsä keskittymään vain omaan työhönsä. Aiemmin Dunham on kuitenkin kuitannut kritiikin kateutena, eikä ole aina tuntunut ymmärtävän, miten vieraannuttavilta hänen omaelämäkerrallisissa teksteissään vilahtavat huippukalliit ensiasunnot tai lapsuudenkokemukset New Yorkin kulttuuripiireissä tuntuvat toisenlaisessa todellisuudessa kasvaneista.
Dunhamin työtoverit puolustavat häntä.
”Ei kukaan meistä valitse vanhempiaan”, sanoo sarjassa Rayta esittävä Alex Karpovsky. ”Maailma on täynnä etuoikeutettuja ihmisiä, jotka eivät onnistu luomaan mitään hienoa. Lena on luonut jotain todella ainutlaatuista, ja hän on niin itseironinen, hauska, kypsä ja huomaavainen ihminen, että hämmästyn siitä jatkuvasti. Se on hänen vanhempiensa ansiota.”
Ainutlaatuista on sekin, miten hyvin Dunham selviää työmäärästään ja vastuustaan.
”Joskus ajattelen, että hei, tämähän sujuu ihan kivasti”, Dunham sanoo arjestaan. ”Sitten tajuan unohtaneeni isoäitini syntymäpäivän ja haluan tappaa itseni. Riippuu ihan päivästä. Sairastun aivan liian usein flunssaan. Yritän tsempata siinä asiassa.”
Yksi aihe kuitenkin saa hänet ärsyyntymään.
”Pieni, läski, Jonah Hilliltä näyttävä tyttö riisuutuu jatkuvasti, ja se tuntuu minusta lähinnä raiskaukselta. En halua nähdä sitä.”
Howard Stern on törkeistä puheistaan tunnettu radiojuontaja, mutta hänen arvionsa Girlsistä ilmentää isompaa väittelyä. Yhdysvalloissa Hannahin nakuilu sarjassa on noussut jo myyttisiin mittoihin. Toiset ihailevat Dunhamin valmiutta paljastaa pyylevä vartalonsa, toiset toivoisivat varsin avoimesti hänen pitävän sen peitettynä.
Dunham itse sanoo olleensa aina sujut oman vartalonsa kanssa, mutta sen näyttäminen on keino muistuttaa, ettei kenenkään olemusta saa hiljentää.
”Minusta meidän suurin oikeutemme on olla oma itsemme, ja kaikista tuhoisinta on yrittää sopia johonkin muottiin”, hän sanoo.
”Siksi amerikkalainen ruumiinkuva ja tapa mitätöidä huolettomasti homojen tai eri etnisten ryhmien identiteetit on tuhoisaa. On kauheaa elää tuntien, että omassa olemuksessa on jotakin häpeällistä tai salaista. Yritän aina edistää sarjassa ajatusta, että jokaisen pitää löytää oma tiensä.”
Toisaalta hän pitää nakuilukohua myös hölmönä, koska tosiasiassa Hannah on alastomana juuri sen verran kuin ihmiset normaalistikin ovat: suihkussa, harrastaessaan seksiä, vaellellessaan kotonaan t-paidassa ja pikkuhousuissa. Vallankumouksellisinta on ehkä se, että Girlsin alastomuuden ei ole tarkoitus olla kiihottavaa.
Eniten Dunham turhautuu kuitenkin silloin, kun naiset kieltävät olevansa feministejä.
”Nuoret naiset ajattelevat, että äitimme hoitelivat feminismin ja nyt meidän ei tarvitse ajatella sitä enää. Se on lempiaiheeni ärsyyntyä. Pitäisikö naisten saada samaa palkkaa samasta työstä kuin miehet? Onko naisten saatava liikkua vapaasti? Kuuluvatko miehille ja naisille samat oikeudet? Hyvä. Olet feministi”, hän selittää.
”Siihen ei liity mitään salaista poliittista agendaa. Voit olla republikaani- tai mormonifeministi. Minua itseänikin nolotti pitkään naisvihan tuomitseminen, koska en halunnut olla se valittava tyttö, joka ei pysty relaamaan. Mutta emme me voi hiljentyä ennen kuin meitä on kuultu.”
Girlsiä on syytetty myös naisten halventamisesta, koska päähenkilöt ovat usein hölmöjä ja suostuvat seksiin, joka tuntuu palvelevan pääasiassa miehen tarpeita. Arvostelu on yllättänyt Dunhamin.
”Minä kuvaan seksiä, ja seksi on monimutkaista ja pelottavaa eikä kukaan hallitse aina tilannetta. Ei sen myöntäminen tarkoita, ettei ole feministi, vaan että haluaa keskustella naisten kanssa siitä, millaista on olla seksuaalinen ihminen.”
Menestyksen myötä Dunhamin omakin elämä on muuttunut. Muotisuunnittelijat lähettävät hänelle luomuksiaan, ja juorulehdet ovat alkaneet arvioida hänen vaatevalintojaan – kuten iltapukua, jossa hän otti vastaan parhaan komediasarjan ja -näyttelijän Golden Globe -palkinnot tammikuussa. Silti vertaaminen filmitähtiin on Dunhamin mielestä älytöntä.
”Olen tehnyt selväksi, että en pelaa sitä peliä, mutta jos lehdet haluavat laittaa minut pahimmat mokat punaisella matolla -sivulleen, siitä vaan. En minä saavu niihin tilaisuuksiin ajatellen, että tyylini on loppuun asti hiottu. Olen vain minä. Tuntuu, että arvostelijat eivät ole nähneet Girlsiä tai ymmärtäneet lainkaan, mistä siinä on kyse. Jos he olisivat, pukeutumiseni haukkuminen ei olisi kovin osuvaa.”
Sukupuolten välinen kuilu näkyy myös Dunhamin yksityiselämässä. Kun on 26-vuotias uraohjus ja miljonääri, kumppanin löytäminen ei aina ole helppoa.
”Minulla on poikkeuksellinen ura ikäiselleni, ja joillekin miehille tuntuu olevan ongelma, jos naisen ura on tälle yhtä tärkeä kuin mies. Se on valitettavaa mutta totta. Minulle on tärkeää, että kumppanini tukee uraani aidosti eikä vain teeskentele tukevansa sitä.”
Ilmeisesti sellainen kumppani on löytynyt: viime aikoina Dunham on tapaillut Fun.-yhtyeen kitaristia Jack Antonoffia.
Poikkeuksellisesta elämästään huolimatta Dunham on toistaiseksi pystynyt kuvaamaan työssään jotakin yleispätevää ja aitoa.
”Ammennan yhä kokemuksestani, mutta nykyisin kyse on enemmän siitä, että siirrän tunteeni johonkin muuhun tilanteeseen. Ei kukaan halua kuulla, miten rankka päiväni oli, kun juoksin valokuvaussessiosta toiseen. Mutta voin kanavoida päivän aikana kokemani tunteet, kuten ahdistuksen, epävarmuuden ja vaivautuneisuuden, johonkin enemmän Hannahille sopivaan tilanteeseen”, hän sanoo.
”Olisi hienoa, jos kustannussopimus tai tv-sarja ratkaisisivat eksyksissä olemisen, oman paikan hakemisen tai irrallisuuden itsestä ja muista ihmisistä, mutta eivät ne ratkaise. Olen yhä 26-vuotias, joka yrittää keksiä, mihin suuntaan seuraavaksi. Olenko tarpeeksi luotettava, että voin ottaa koiran? Miksi en ole vienyt roskia ulos kolmeen päivään? Kuka olen? Kaikki se on yhä osa minua. Toivon, että jos voin ammentaa siitä, elämäni muuttumisesta ei tule ongelma sarjalle. Mutta jos tulee, se kerrotaan minulle varmasti Twitterissä.”
