Kirjailija Marja Aarnipuro kasvoi hirvenlihalla ja Perämeren lohella: ”Minua ei istutettu tytön muottiin”

1. Kodit arvot kestävät

Juureni ovat vahvasti pohjoisessa, Hauki­putaalla, jossa on yhä lapsuudenkotini. Pohjoisen ihmiset ovat määrä­tietoisia ja kovia työntekijöitä. Kodin peruja on työnteon arvostuksen lisäksi perhekeskeisyys. Ne arvot ovat kestäviä. Kotiseuduillani varttunut isäni Jorma kuoli vuosi sitten 92-vuotiaana. Nyt 91-vuotias äitini Ritva on evakkojen jälkeläisiä Vienan Karjalan Uhtuasta ja vilkas karjalainen. Isällä oli tapana sanoa, että äiti puhuu sisään ja ulos hengittäessä! Isäni koiranleukamainen huumori tuotti tällaisia oivalluksia.

Minut on kasvatettu luonnonantimilla: hirven­lihalla, Perämeren lohella ja metsien marjoilla. Pääsin jo pikkutyttönä isän mukaan hirvimetsälle ja merelle kokemaan rysiä. Minua ei istutettu tytön muottiin, eikä koskaan sanottu, millainen minun pitäisi olla. Olin tasaveroinen lapsi isoveljeni rinnalla. Isä oli huolestunut tulevaisuudestani vain kerran. Abikeväänä kävin jonkin kerran juhlimassa Oulussa, ja isää huolestutti, miten ylioppilaskirjoitukset sujuvat. Löimme vetoa, että pärjään. Isän huoli oli turha, sillä kirjoitin kuusi laudaturia!

2. Kirjailija ei jää eläkkeelle

Kirjoittaminen on ollut harrastukseni lapsuudesta lähtien, sittemmin työni ja intohimoni. Olin ollut vain kaksi viikkoa kesätoimittajana oululaisessa Liitto-lehdessä, kun päätin, että minusta tulee toimittaja. Haave oikeustieteen opinnoista vaihtui lennossa ja hain Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen. Opinnot jäivät, kun työura toimittajana imaisi mukaansa.

Jäin viime vuodenvaihteessa eläkkeelle Apu-­lehden päätoimittajan paikalta, mutta kirjailija ei jää eläkkeelle. Nyt olen siis täysipäiväinen kirjailija. Kaarina Riikonen -dekkarisarjastani ilmestyy keväällä yhdeksäs osa. Yhtenä aamuyönä heräsin kello kolme ja tiesin sillä hetkellä, millaista juonta alan punoa kymmenenteen kirjaan. Syksyllä julkaistiin uuden Four Roses -dekkarisarjani ensimmäinen osa, Sininen ruusu. Sarja kertoo neljästä naisesta, joilla on työnsä vuoksi mahdollisuus selvittää murha. He kokoontuvat kerran viikossa ja nappailevat välillä viskiä. Siitäkin sarjan nimi!

3. Suhteessa pitää olla tilaa

Olemme olleet mieheni, rakennus­yrittäjä Kaitsun kanssa yhdessä 35 vuotta. Tapaaminen helsinkiläisessä ravintolassa johti salamarakastumiseen. Ei mennyt kuin tovi, ja Kaitsu kantoi tavaroitaan muovikassi kerrallaan asuntooni. Rakastuin hänen miehekkääseen olemukseensa, sosiaalisuuteensa ja siihen, miten hän osaa kohdata ihmiset.

Meitä yhdistävät perhekeskeisyys ja eläin­rakkaus, aktiivisuus ja samanlainen huumorintaju. Molemmille on tärkeää oma reviiri. Emme ole menneet naimisiin, koska emme tarvitse mitään virallista sitoumusta liitollemme. Emme nyhjää koko ajan kylki kyljessä. Parisuhteessa on oltava tilaa hengittää.

Perhe-elämä alkoi vauhdilla, sillä aloin odottaa esikoistamme Arttua vain neljä kuukautta ensi­treffien jälkeen. Sen jälkeen saimme tyttäremme Kirsin. Kaitsulla oli edellisestä liitostaan Jani-poika, joka on osa perhettämme. Olen 110-prosenttisesti äiti ja onnellisin, kun saan olla aikuisten lasteni kanssa. Yritän silti hillitä itseäni, etten ihan joka päivä kyselisi heidän kuulumisiaan.”

4. Elämä on rajallista

Minulta leikattiin rintasyöpä vuonna 2009, kun olin 49-vuotias. Sairastumisen tärkein oivallus oli se, että elämä on rajallista. Kuoleman ajatus tuli silloin ensimmäistä kertaa todelliseksi. Syöpähoidot jättivät elämänasenteeseeni sellaisen realistisen, ehkä hieman alakuloisen pohjavireen, että kuolema tulee jokaiselle jossakin vaiheessa. Se ei kuitenkaan estä elämänhaluani ja -iloani.

Hoidan kuntoani hyvin. Käyn kerran viikossa ulkojumpassa. Mottomme on, että jumpataan ja riehutaan säällä kuin säällä. Kun olin jäänyt eläkkeelle, perustin Rautarouvat-nimisen kuntosaliryhmän. Harrastamme voimaharjoittelua kerran viikossa.

En kuntoile ulkonäön vuoksi vaan voiman hankkimiseksi. Haluan, että reiteni ovat vahvat ja jaksan elämässä eteenpäin. Kuntoilu on myös mielenterveysteko. Mieli pysyy valoisana, kun ylläpitää säännöllistä kuntoilurytmiä. Rauhoittumaan pyrin joogassa. Paheita minulla on vain kaksi – salmiakki ja popcorn, joita pitäisi verenpaineen takia välttää.”