Illalla poika kulki sillalla.

Saattaa olla, että lauseessa mainittiin jotakin myös kuusta, luultavasti ei. Lause on kuitenkin suomen kielen kaunein lause, niin äidinkielen opettaja koulussa väitti.

Olin kahdentoista ja katkera, syystä. Poika-sanan ympärille ei tietenkään ole vaikea sommitella suomen kielen kauneinta lausetta, koska poika on kaunis sana.

Tyttö. Minut oli alusta pitäen sommiteltu tämän ruman sanan aidan taakse. Poika oli aidan takana, ja siellä kukkivat myös poika-nimisille henkilöille kuuluvat oikeudet ja etuudet: mahdollisuus pissata seisaallaan missä ja milloin vain, mahdollisuus käyttää lyhyttä tukkaa ja polvihousuja, saada joululahjaksi lippalakki, rattikelkka, lennokki, mekanoja (legojen esi-isät) ja jopa polkuauto.

Minulle joulupukki toi kaksi nukkea, Maijan ja Pipsan, jotka tuijottivat koskemattomina ja tyhjin silmin lelukopassa. Kesällä Maija unohtui aurinkoon, sen kumiseossormet sulivat ja käsien sahanpurut valuivat nurmikolle. En surrut, vaikka mummo muistutti, että olin hoitanut Maijaa huonosti ja kannattaisi parantaa nyt vähän, että osaisin olla hyvä äiti sitten kun se aika tulee.

Se aika tuntui paitsi etäiseltä, myös muuten mahdottomalta. Halusin mieluummin isäksi.

Monipuolisesti lahjakas ja erikoinen isänisäni, lukutaidoton sekatyömies ja anarkisti, osti minulle lippalakin. Se oli vihreää samettia, otsassa plastiikkinen lentokone, keltainen. Kuljin se päässäni uljaasti ympäristön huuteluista välittämättä, kunnes se, ilmeisesti läheisteni raskaasti ottamasta sosiaalisesta painostuksesta johtuen, salaperäisesti katosi.

Sitä lippalakkia olen etsinyt koko elämäni, ja korvikkeita vain löytänyt. (Mirkka Rekolankin päässä oli aina lippalakki; eipä tullut koskaan puheeksi minkä korvikkeena.)

Koska en pitänyt tyttönä olemisesta, omasta tyttöydestäni, en pitänyt myöskään tytöistä. Leikin poikien kanssa.

Myöhemmin elämässäni olen tutustunut lukuisiin naisiin, jotka ovat kertoneet leikkineensä koko lapsuutensa vain poikien kanssa. Useimmat näistä naisista kertovat lisäksi johtaneensa kokonaista poikalaumaa. (Itse asiassa niin monella naisella on muistoja poikalauman johtamisesta, että olen alkanut epäillä, ettei edes suurten ikäluokkien aikaan Suomeen syntynyt niin paljon poikia, että niitä olisi riittänyt johdettaviksi laumoiksi kaikille johtamiskykyisille tytöille.)

Minulla ei ollut fyysisiä eikä psyykkisiä kykyjä johtaa minkäänlaisia laumoja, olin vähän kömpelö ja aika ujo, mutta löysin poikia, Ripan, Reiskan ja Alffin, joiden kanssa leikin kotia. Minä olin isä, se oli selvä. Jostakin hämäräksi jääneestä syystä Ripa, Reiska ja Alffi suostuivat, ainakin ajoittain, olemaan äitejä. Luultavasti lahjoin heitä, luultavasti karkeilla; perheelläni oli pienenpieni siirtomaatavaraliike.

Isät menivät töihin ja Ruotsiin ja Amerikkaan ja määräsivät. Siinä oli jo neljä syytä haluta isäksi.

Koulua en saanut aloittaa sortseissa, katkerasti hävitty taistelu.

Ei lyhyttä tukkaa, niskasta singlattua, vaan letit. Katkeraa.

En saanut myöskään vaihtaa nimeäni Markuksi, Jukaksi enkä Kaleviksi. Katkeraa, katkeraa.

Viisikon Pauli. Vihdoin tyttö, joka ymmärsi, että on mahdotonta olla tyttö, jos aikoi elää kunnollisen elämän. Paulin oikea, eli väärä, nimi oli Paula. On selvä, että joka Paulin elämä hengittää aivan eri sykkeellä kuin jonkun Paulan.

Olin yhdeksän, en tuntenut yhtään tyttöä, joka olisi halunnut olla Pauli. (Myöhemmin tapasin laumoittain naisia, joiden ensisijainen roolimalli juuri ennen murrosikää oli ollut Viisikon Pauli.)

Yksi Kirsti halusi kyllä olla Rin Tin Tin, kasarmilla elävä susikoira, ja minä olin tietenkin se pulska poika Rusty, joka Rin Tin Tinin omisti. Välitunnit tuntuivat lyhyiltä Suomen ensimmäisen televisiosarjan Rin Tin Tinin ja Rustyn taistellessa epämääräisiä intiaaneja vastaan.

Olin edelleen Viisikon Pauli, kun ajan tavan mukaan kolmasluokkalaiset siirrettiin tyttö- ja poikaluokille. Neljäkymmentäkaksi tyttöä samalla luokalla, eläkeikäinen hyveellinen opettaja ei väsynyt toistelemaan kunnon tytön ominaisuuksia, joita vaalimalla Suomeen kasvatettiin vaatimattomia, ahkeria, ompelukoneen ja hellan läheisyydessä viihtyviä vaimoja ja äitejä. ”Oletteko joskus lyöneet toverianne”, oli tämän opettajan  aloituskysymys ensimmäisenä koulupäivänä.

Muistaakseni olin. Flemarilla, Vasiksen ja Hesarin läheisyydessä kasvanut oli aina silloin tällöin joutunut turvautumaan ainakin huitomiseen, sylkemiseen ja potkimiseen itseään ja äitejä leikkiviä poikakavereita puolustaessaan.

Viittasin. Se oli virhe. Olin nimittäin ainoa. Sain luokan edessä seisten kuulla, miten rumaa, tuhmaa ja häpeällistä ja Jumalan ja Jeesuksenkin tahdon vastaista sellainen huitominen ja sylkeminen on.

Kyllä, täältä aikojen päästä olen samaa mieltä, ja iloinen siitä, että nykyisessä Suomessa aikuiset edes yrittävät puuttua lasten väliseen väkivaltaan. Viisikymmenluvun Suomessa lyömistä rumempaa oli vain kanteleminen, eli se, että meni vanhemmilleen tai opettajalle kertomaan olleensa lyömisen, sylkemisen, pilkkaamisen tai potkimisen kohde. Musta silmä tai haljennut huuli valmisti lasta elämään maailmassa, joka vuorenvarmasti tulisi tarjoamaan lisää samanlaista; paras oli tottua ajoissa olemaan inisemättä joka pikkuasiasta.

Olin pelännyt tyttöluokalle joutumista. Pelkkiä pitkästyttäviä tyttöjä joka paikassa. Pelko osoittautui turhaakin turhemmaksi. Avasin kerran heikolle tytölle limsapullon korkin, sain vuotavan haavan sormeeni ja ymmärsin samaan aikaan näyttää haavaa kaikille ja vähätellä sitä. Ja siitä se paratiisi alkoi.

Kannoin tyttöjen jenkkikasseja (reput olivat vanhanaikaisia, niitä oli vain tosi köyhien perheiden lapsilla), availin ovia, nostin painavia esineitä, kehuskelin tyttöjen vaatteita ja ulkonäköön liittyviä asioita laajemminkin.

Olin hauska, kerroin vitsejä. Tytöt nauroivat. Välitunneilla surffailin tyttöporukasta toiseen viihdyttämässä, auttamassa ja esittämässä mielipiteitä asiasta kuin asiasta.

Täältä aikojen päästä epäilen, etten ole puolessa vuosisadassa juurikaan muuttunut.

Samaa surffailemista harrastan edelleen. Ja mielipiteiden ilmaisemista. (Vaikeuksia tulee joskus niiden naisten kanssa, jotka eivät suostu menemään heille avatusta ovesta vaan jäävät ovelle pyörimään ja ehdottelemaan, että minä menisin ensin.

Ei käy, hyvät rouvat! Tätä iloa ette minulta vie!

Mutta puolustuksekseni sanottakoon, etten ole koskaan kieltäytynyt, jos joku näppärä ystävätär on halunnut ommella irronneen nappini. Tai tiskata puolestani. Tai imuroida. Tai pestä paitani. Tai silittää sen. Tai lyhentää housunlahkeeni. Tai pedata sänkyni. Aina olen suostunut.)

Tyttöparatiisista sekaluokalle jälleen. Oppikouluun. Olen yhdentoista ja vieläkin se Pauli. Nyt joudun kamppailemaan tyttöjen huomiosta oikeiden poikien kanssa, sellaisten, joiden ei ole tarvinnut eväänsäkään väräyttää saadakseen kantaa nimeä Jouko, Matti tai Seppo.

Onneksi tyttöjä hitaammin kehittyneet ja puolta päätä lyhyemmätkin pojat eivät ole erityisen innostuneet availemaan tytöille ovia tai kantamaan tyttöjen reppuja. Se on tontti, joka jää edelleen minun haltuuni.

Pojat ovat innostuneet kiusaamaan tyttöjä. Ja nytpä on hämmästykseni suuri: tytöt tykkäävät siitä, kiusaamisesta, tuuppimisesta, tönimisestä, eivätkä anna minun puolustaa itseään. Tytöt nauravat poikien tosi huonoille vitseille. Hämmästyttävää. Katkeraa, jälleen.

L. M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet. Tyttökirja. Sellaisen saan syntymäpäivälahjaksi tädiltäni, ja onhan se sitten luettava. Tyttökirja. Vihervaaran Anna, ihan toisenlainen tyttö kuin kukaan, jonka olen tuntenut. Punatukkainen. Herkkä. Pohtii maailmankaikkeutta. Oikeudenmukainen. Säkenöivä. Arvaamaton. Sielukas.Ennen kaikkea sielukas. Sana on minulle outo, mutta nyt se kattaa kaiken. Minä haluaisin olla sielukas, herkkä, säkenöivä. Liian laiha ja hyvin arvaamaton. Punatukkainen myös. Minulla ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä muistuttaa tätä Annaa. Tämä Anna on kaiken lisäksi tyttö. Ja haluaakin olla tyttö, päinvastoin kuin Viisikon Pauli.

Minäkin siis haluan olla tyttö. Haluanko? En ole ihan varma, ellen saa samaan pakettiin tätä laihana ja punatukkaisena olemista.

Paras ystäväni Ritva muistuttaa paljon tätä Annaa, ja aika paljon Regina Linnanheimoa myös. (Ritva innostuu Regina Linnanheimoa muistuttamisestaan niin paljon, että kun olemme katsoneet televisiosta kaikki Regina Linnanheimo -elokuvat ja kuulleet sen hämmästyttävän tiedon, että Regina Linnanheimo on, paitsi elossa edelleen, myös televisiossa työssä, kirjoitamme hänelle sinne televisioon pitkän ja haaveellisen kirjeen, johon hän ei koskaan vastaa.) Olen rakastunut Regina Linnanheimoon, ja Ritvaan myös. Olen rakastunut myös englannin opettajaani, koska hän muistuttaa iäkästä Vihervaaran Annaa.

En ymmärrä itseäni. Olen rakastunut myös Ismoon ja Hessuun, en ole varma kumpaanko enemmän, mutta jotenkin haaleasti. En voi kuvitella puhuvani syvämietteisesti minkään Hessun kanssa, päinvastoin kuin Regina Linnanheimon tai Ritvan kanssa. 

Sen lisäksi, että olen rakastunut yhteen tyttöön ja kahteen poikaan ja yhteen tai kahteen naispuoliseen opettajaan, yhteen entiseen elokuvatähteen ja yhteen romaanihenkilöön, haluan edelleen olla poika, mutta aivan uusi piina on halu tulla äidiksi, sitten joskus. (Tätä viimeistä halua käyn testaamassa hakeutumalla hoitajaksi Pelastusarmeijan kesäsiirtolaan, kun olen viidentoista. Ja kyllä. Haluaisin mitä pikimmiten adoptoida nelivuotiaan pojan, hän on ujo ja vetäytyvä, ja hänen nimensä on Jari.)

En ymmärrä itseäni. Tunteeni ja haluni ovat selkeitä minulle itselleni, mutta niistä ei voi puhua oikein kenellekään.

Sen ymmärrän, että tunteeni ja haluni ovat kummallisia, varsinkin rinnakkain aseteltuina.

En mahdu maailmaan. Päätän ryhtyä nunnaksi, sitten joskus. Silloin saan elää naisten ympäröimänä, hiljaisuudessa, jossa ei koko ajan tarvitse selittää selittämätöntä. (Ainoa huoleni nunnaksi ryhtymisen suhteen on kysymys siitä, saavatko nunnat kirjoittaa romaaneja ja tulla kuuluisiksi kirjailijoiksi. Kaikista haluistani kirjailijaksi tuleminen vie kuitenkin voiton.)

Ehdin jo kirjoittaa ylioppilaaksi, harhailla päämäärättä yliopiston käytäviä pari vuotta ja tulla melkein täysi-ikäiseksi (21 vuotta niihin aikoihin!), ennen kuin näen ensimmäisen homon, ja senkin etäältä.

Tämä yliopiston kahvilan läpi kävelevä homo on hämmästyttävä näky siinä mielessä, että näyttää aivan tavalliselta ihmiseltä.Mutta tyttöporukka, jonka seurassa istun, vakuuttaa, että asiasta on varmaa tietoa. Ja sen jälkeen, kun ihminen on nähnyt elämänsä ensimmäisen homon, voi ihmiselle tapahtua mitä tahansa, ja vieläpä pikaisesti.

Parissa päivässä koko tyttöporukka paljastuu homoiksi itsekin. Opin, että naispuolisia homoja kutsutaan lesboiksi. Nämä hämmästyttävät tytöt kertovat kiinnittäneensä minuun huomiota jo jonkin aikaa.

En ole kokenut, että minuun olisi aikaisemmin kiinnitetty minkäänlaista huomiota, joten hämmentävä asia seuraa nyt toistaan. Kuten se, että punatukkainen (hennattu, ei aito Anna!) kertoo olevansa rakastunut minuun, ja viikon kuluttua seurustelen, vihdoin, jonkun kanssa, vieläpä sellaisen, jolla on punainen tukka!

Ja Punatukkainen avaa minulle vihdoin Paratiisin ovet.

Paratiisi sijaitsee Kalevankadulla, kellaritiloissa. Siellä tapaan tyttöjä, joista monilla on miesten kokopuku ja kravatti. Tytöt tanssivat keskenään, ja niin tekevät myös pojat.

Merkillistä tämäkin: pojat flirttaavat keskenään, niin kuin tytötkin. Tytöt ja pojat ovat kavereita, eikä kukaan naura kenenkään huonolle vitsille. Ja uusi kokemus tämäkin: saan avata ovet myös pojille!

Oivallan myös asian, joka on niin päivänselvä, että juuri sellaiset jäävät usein oivaltamatta: En minä mikään Montgomeryn Anna ole koskaan halunnut olla. Minä olen halunnut olla se Annan rakastettu. Olen halunnut Annan. Annaa.

Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sen pituinen se.

Ei. Ei se sen pituinen ollut, ei sinne päinkään.Punatukkaisen jälkeen tuli Brunette ja sitten kaikenlaista, käväisin kihloissakin miehen kanssa, sitten tuli taas Brunette, eri brunette tällä kertaa.

Ja siinä välissä lapsi. Tyttö. Minusta tuli tytön äiti. Minun piti kasvattaa tyttö, joka ei halunnut olla poika.

Tyttö halusi tyttöjen asioita, Tytön huoneen lattiakin maalattiin käskystä vaaleanpunaiseksi.

Vaaleanpunaista oli paljon, kuten upouusi toppapukukin, jonka uumenista kaksi nahkatakkista ystävätärtäni eivät Tyttöä tunnistaneet. He olivat hakemassa Tyttöä päiväkodissa ja pyörivät päiväkodin pihalla neuvottomina. Päiväkodin tädit tunnistivat kuitenkin sen näköiset naiset ja hakivat kirjavasta lapsilaumasta juuri oikean vaaleanpunaisen tytön kotiin vietäväksi.

Tytön lapsuus kimalsi. Suostuttiin siihen pääosin, mutta barbi, ei käy! Oikeankaan tytön ei tarvitse nielaista blondimaailmaa sellaisenaan. Ja panta! Sellainen panta, joka pannaan päähän ja joka työntää tukan kummalliseksi töyhdöksi päälaelle. Ja saa tytön kuin tytön näyttämään toimeliaalta tosikolta.

Sellaisia piilotettiin ja hävitettiin. (Asiaa on kaduttu myöhemmin ja ostettu aikuiselle Tytölle kimaltavia pantoja. Myöhäistä! Onneksi.)

Tyttö kasvoi, kun ympäristö ei pannut vastaan, tytöksi. Pitkät hiukset, seitsemän tanssituntia viikossa, monimutkainen tapa flirttailla poikien kanssa, joita meille ilmestyi, kengät eteisessä, isot kuin uponneet laivat.

Opin senkin, että poikaystävä on aivan eri asia kuin ystäväpoika.

Ja siinä samassa huomasin, että Kalevankadun öiden jälkeen minunkin elämässäni on ollut paljon ystäväpoikia.

Minun elämääni ystäväpojat tulivat sisälle samalla oven avauksella kuin suunnitelmat poikaystävästä kävelivät ulos.

– Sinä kun vihaat miehiä, niin sanopa…

– En vihaa.

– Niin, sinä kun…et siis pidä miehistä, niin…

– Kyllä pidän.

– No sinulla kun on…kompleksinen suhde miehiin, niin…

– Ei ole.

Tällaisia tuskastuttavia keskustelun alkuja olen torpannut elämäni aikana varmaan tuhansia, vieläkin silloin tällöin.

Tyttärelle syntyi poika. Kaksi isoäitiä on hukuttanut pojan lahjoihin, joista itse jäivät lapsuudessaan paitsi. Lentokeita, autoja, legoja, miekkoja, kilpiä, junia, lapioita, kauhakuormaajia! Ja vaatteet: hyllyllinen lippalakkeja, pillifarkkuja, pieniä pojille tarkoitettuja miestenpukuja, kravatteja, kauluspaitoja, Batman-svetareita, Spiderman-huppareita.

Mutta ihmisen elämästähän eivät haasteet lopu.

Nyt tyttärellä on myös tytär.

Isoäidit kuljeskelevat tyttöjen vaateosastolla vähän haaleissa mielentiloissa. Vaaleanpunaista, pitsejä, Give-me-a-hug-with-love-bodyja.

Ja leluosasto: nukkeja, niille koteja, joita kotirouva hoitaa, astiastoja, helloja, muovinen kaupan kassakone. Hmmm…

Ja sitten oivallus.

Voihan tytöllekin ostaa kauhakuormaajan tai miekan.

Mistäpä minä tiedän, mitä tytöt oikeasti haluavat.

Ei kai kukaan tiedä. Vai tietääkö? ■