Pomo haukkui Marko Mellbergin ”läskiksi, joka rikkoo kaikki koneet” – Työttömälle häpeä voi olla este työn löytämiselle

Jokaisen työttömän tarina on erilainen.

Porilaisen Marko Mellbergin, 51, työhistorian voi jakaa karkeasti kahtia. Kun hän asui vielä Pirkanmaalla, hän ajoi viisitoista vuotta tukkirekkaa sikäläisessä firmassa.

Kunnes hän eräänä päivänä otti ja kaatui liukkaalla metsäautotiellä olkapäälleen. No, olkapää kuntoutui joten kuten, mutta sen jälkeen asiat mutkistuivat. Marko muutti Poriin ja rupesi ajamaan yövuoroja, monen sadan kilometrin reissuja Äänekoskelle ja Pietarsaareen. Uusperheessä oli neljä lasta ja viides tulossa. Eikä aikaakaan, kun talossa oli itkevä vauva, nukkumisen kanssa oli niin ja näin, uniapnea vaivasi.

Seuraavaksi työnantaja antoikin hänelle potkut sairasloman aikana. Se oli tietenkin lainvastaista, mutta Marko tuumi, että jos hän rupeaisi nyt rähinöimään, hänen maineensa olisi mennyttä. Auto- ja kuljetusalalla kaikki tuntevat mutkan kautta toisensa. Kyllä se uusi työpaikka kohta löytyisi, hän arveli.

Vaan eipähän löytynyt.

Sen jälkeen kun Marko jäi työttömäksi, hän on suhannut pitkin maakuntaa lukuisissa eri pätkä- ja määräaikaistöissä, joiden työoloissa ei ole ollut aina hurraamista. Häntä on esimerkiksi roikotettu irtisanomatta palkkalistoilla, vaikka työtä ei ole ollut tarjota kuukausiin. Sätitty vuokratyöfirman johtajan suulla ”läskiksi, joka rikkoo kaikki koneet”. Painostettu ajamaan katsastamattomalla perävaunulla, vaikka kuljettaja on vastuussa auton kunnosta. Hälytetty auraamaan lunta ilman päivystysvuoroa. Ja kun erääseen autoon oli pykätty omatekoinen metallirappu, se petti jalan alta ja hän kaatui taas – tietenkin uudelleen olkapäälleen.

Kaikesta huolimatta Marko on kaikki nämä kymmenen vuotta vaalinut sitkeästi työpaikkahaavettaan – ja vaalii yhä. Ja nimenomaan sellaista paikkaa, joka tarjoaisi juuri hänelle soveliainta töitä – jossa saisi olla yksi työntekijöistä kivassa porukassa. Marko muistelee aikaa, jolloin hän oli tunnustettu ja arvostettu työntekijä, joka tiesi tarkkaan mitä tehdä missäkin tilanteessa. Tukkirekan ratissa hän tunsi olevansa täydellisen turvassa.

Mutta ei, ei onnistu. Eikä TE-toimistostakaan ole juuri apua liiennyt. Markon silmissä toimisto näyttäytyy nykyisin lähinnä “kyyläyspuljuna”.

– Kyllä minä olen heidän puolestaan aika heitteillä tällä hetkellä. Olkapään takia minun on haettava ei neljää, vaan kolmea työpaikkaa kuussa. Mitään muuta ne eivät oikeastaan enää valvo kuin tätä.

Vaikka helsinkiläisen kasvatustieteen maisterin Sonja Raunion, 41, tarina on aivan toisenlainen, on hän samaa mieltä kuin duunarimies Mellberg. TE-toimisto valvoo pääasiassa työpaikkojen hakemista.

Neljän työpaikan haku ei ole ollut Sonjalle ylivoimaista, päinvastoin. Pääkaupunkiseudulla on niin paljon avoimia työpaikkoja, että neljän haun minimi on ylittynyt elokuussa alkaneesta työttömyysjaksosta alkaen moninkertaisesti. Lisäksi Sonja on hakenut johtotehtäviä, sillä hän oli erään järjestön johtaja ennen irtisanoutumistaan. Lähdön syy oli, että hän tunsi jääneensä junnaamaan paikoilleen. Ja kun tunne on sellainen, niin kulman takana odottaa burnout.

Irtisanoutumista seurasi tietenkin parin kuukauden karenssi.

– Mutta kun sen jälkeen menin työvoimatoimistoon, siellä todettiin, ettei meillä ole oikein tarjota sinulle ohjausta, Sonja naurahtaa. – Viimeksi olen puhunut elokuussa minulle nimetyn yhteyshenkilön kanssa.

Sonja Raunio ihmettelee, kuinka herkästi työtöntä työnhakijaa voidaan rankaista vääränlaiseksi koetusta aktiivisuudesta.

Ehkä hän ei sitten tarvitse neuvoja. Silti Sonjaa on pohdituttanut järjestelmän mekanistinen ja ahdas käsitys aktiivisuudesta. On vähintäänkin outoa, että aktivointi käsitetään yksinomaan työpaikkojen hakemiseksi, mutta toisenlaisesta aktiivisuudesta saatetaan rankaista karenssilla eli käytännössä kaikkien tulojen menettämisellä. Tätä työtön pelkää koko ajan, lähes vainoharhaisesti.

Sonja antaa pari esimerkkiä.

Hän hakeutui Työterveyslaitoksen hyvinvointikurssille, joka oli suunnattu nimenomaan työttömille. Siellä työttömyyden “veteraanit”, pitkäaikaistyöttömät, opastivat, ettei asiasta kannata missään nimessä mainita TE-virkailijalle – tuloksena olisi välittömästi karenssi. Sonjasta tämä oli kerrassaan kummallista. Etteivät julkiset laitokset kommunikoineet keskenään.

Syksyllä hän kuuli työllistämiskoulutuksesta ja päätti hakeutua siihen. Koska hän ei ollut varma, pääsisikö yhteenkään avoinna olevaan paikkaan, haki hän kolmeen – varmistaakseen, että joku sentään nappaisi. Yllätyksekseen hän pääsi niihin kaikkiin. Mutta sen jälkeen TE-toimistosta ilmoitettiin, että jollei hän ota jokaista saamaansa koulutusta vastaan, katsotaan se periaatteessa kieltäytymiseksi. Ja mitä se tarkoitti? Karenssia? Sonja ei yhtään tiennyt, mitä tehdä.

Miten ihminen voi tehdä kolmea täysipäiväistä hommaa samanaikaisesti? Mitä ihmeen järkeäkään moisessa sumplimisessa olisi?

Markolla on samantapainen kertomus. Hän olisi halunnut vaihtaa ammattia ja tunsi vetoa paikallisen Sataedun hyvinvointivalmentajakoulutukseen. Se olisi mennyt omaehtoisen koulutustuen piikkiin. Mutta sitten hänelle kerrottiin, että nimike olisi toinen – kouluun päästäkseen olikin haettava ammatillista kuntoutusrahaa. Sen saamiseksi tarvittiin lääkärin b-lausunto, jossa suositeltiin alanvaihtoa. Lääkäriaikaa piti odottaa, sen jälkeen viranomaisten päätöstä. Kului kaksi kuukautta, jolloin Marko tajusi, ettei ollut enää mitään järkeä aloittaa opintoja, jotka kestivät vuoden.

Totta puhuen tämänkaltaiset tarinat eivät kuulosta Työ-ja elinkeinoministeriön johtavan asiantuntijankaan korviin kovin järkeviltä. Turun yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti Minna Ylikännö huoahtaa. Hänen mukaansa sama ongelma vaivaa kaikkien julkisten palveluiden kehittämistä.

– Toisin sanoen on vimma keskittää ja normittaa siitäkin huolimatta, että meillä on ruohonjuuritasolla pitkälle koulutettua ja osaavaa henkilöstöä. Olen monesti ja ääneenkin pohtinut, miksei meidän asiantunteville virkailijoille anneta lisää harkintavaltaa päätöksiin, hän sanoo.

– Toisaalta pitää muistaa, että jokaisen työttömän ihmisen tilanne on yksilöllinen. Käytössä on myös aika laaja palveluvalikoima – ja työvoimavirkailijan pitää hallita ne kaikki. Ymmärrettävistä syistä se ei ole hirveän yksinkertaista.

Järjestelmässä on siis kaikenmoisia valuvikoja. Mutta miten ne ratkaistaan, se onkin toisen luokan kysymys.

Tukkirekkaa ajanut Marko Mellberg ei ole yrityksistä huolimatta löytänyt itselleen pysyvää työpaikkaa. Hän toivoo saavansa vielä joskus olla osa yhteistä työporukkaa.

Ylikännön mukaan jokainen hallitus haluaa lisätä työllisyyttä ja jokainen myös kovasti yrittää sitä. Ministeriössä pähkäillään, perustetaan työryhmiä, tehdään selvityksiä ja valmistellaan lakeja.

Missä se viisastenkivi oikein piilee? Työttömiä on paraikaa yli 250 000. Ja pitkäaikaistyöttömyyskin on pienessä kasvussa. Samaan aikaan työnantajapuoli tuskailee työvoimapulan kanssa. Syntyy kohtaanto-ongelma, kuten termi kuuluu: työttömät työnhakijat ja avoimet työpaikat eivät löydä toisiaan.

Erityisen ikävää on sekin, että suurimman osan avoimista työpaikoista täyttää työnvaihtaja – siis ihminen, joka vain siirtyy toisesta paikasta toiseen. Työttömien osuus palkatuista on TEM:in toimipaikkakyselyn mukaan vaivaiset 12,6 prosenttia. Käynnissä on siis eräänlainen tuolileikki, jossa ilman tuolia jäävä on yleensä työtön.

Mutta miksi näin?

Yksi syy paikantuu työttömiin kohdistuviin ennakkoluuloihin. Jokainen haastateltava puhuu niistä. Marko Mellberg kuvailee suoranaista stigmaa, Sonja Raunio puolestaan “lusmuilevan työttömän” joulupukkihahmoa, joka on läsnä kaikissa julkisissa keskusteluissa ja joka pitäisi kipin kapin saada keräämään risuja tai lapioimaan, noh, jotakin. Missä nämä lusmuilijat oikein lymyilevät, sitä voi kysyä. Valtaenemmistö aidon oikeasti haluaa työtä.

– Tämä puhe pikemminkin passivoi ja pahimmillaan tuottaa sellaista asennetta, että jos tämä on käsitys minusta, niin okei, lusmutaan sitten, Sonja Raunio arvelee.

– Enkä ymmärrä sitäkään, jos nyt poistetaan mahdollisuus tehdä 300 kuukausieuron edestä töitä työttömänä. Sellaiset pienet hommathan nimenomaan aktivoivat ja pitävät työkykyä yllä. Ainakin näin minä olen kokenut.

Myös TEM:in asiantuntija Minna Ylikännö myöntää leimaavan ilmapiirin todeksi. Hän kertoo lukeneensa vastikään taloustieteilijä Sixten Korkmanin Talous ja humanismi -kirjasta kuvausta luterilaisesta työetiikasta. Työ pyhittää ihmisen ja on niin vahva arvo, että jopa syyttömänä irtisanottua ihmistä katsotaan kieroon, jos hän ei ole oitis ansaitsemassa. Tällainen asenne on erityisen vahva pohjoisen protestanttisissa maissa – etelän katolisissa maissa ollaan jo rennompia.

– Häpeäkulttuuri on väärin senkin vuoksi, että työvoiman liikkuvuus on terve ja toivottava osa dynaamista taloutta, Ylikännö huomauttaa. – Meillähän edes koulutus ei näy aina palkkatasossa. Ja kun ihmiset pelkäävät niin paljon työttömyyden stigmaa, he eivät uskalla ottaa riskejä ja esimerkiksi hakea parempia töitä ja korkeampaa asemaa.

Kohtaanto-ongelmaa ei helpota varsinaisesti sekään seikka, jonka Marko Mellberg ottaa esille: rekrytoinnissa haetaan usein suoranaista ihmeolentoa. Hän lukee kännykästään kieltävän vastauksen päästyään haastatteluun automyyjän paikasta.

Painotamme valinnassamme hakemuksen laatua sekä siitä huokuvaa myyntihenkisyyttä, energisyyttä, kovia tavoitteita ja kaupan nälkää sekä aitoa intoa ja iloa päästä juuri yritykseen X töihin myyjäksi, Mellberg lukee ja puistelee päätään.

– Tuosta tekstistähän huokuu vaatimus myydä koko elämä työlle. Ja samaan aikaan ympärillä vallitsee jäätävä työuupumusepidemia. Niin että kun toiset putoilevat kanveesiin, niin toiset pyörittelevät peukaloitaan. Älytöntä.

Miltä työttömyys on sitten tuntunut tunnetasolla?

Sonjalla on työttömyyttä vasta muutama kuukausi takana ja näkyvissä siintää jo vuoden sijaisuus. Hän kuvailee olleensa koko tämän ajan monellakin tapaa “etuoikeutettu työtön” – kuvaus, joka on kuulemma huvittanut suuresti hänen lähipiiriään. Millainen on nimittäin “etuoikeutettu työtön”?

– No, minähän ehdin muun muassa säästämään loppupalkastani, hän selittää. – Lisäksi minulla on lapsuudestani kokemusta ja tietotaitoa siitä, miten selvitään vähin varoin. Vanhempani erosivat kun olin kymmenen ja asuin sen jälkeen pienituloisen yksihuoltajaäitini kanssa.

– En siis pelkää esimerkiksi köyhyyttä.

Sonja Raunio kutsuu itseään etuoikeutetuksi työttömäksi. Hän uskoo selviävänsä, vaikka joutuisi työttömyyden vuoksi tulemaan toimeen vähemmällä.

Kymmenet “valintamme ei kohdistunut juuri nyt sinuun” -viestit toki ovat syöneet itsetuntoa, ja söisivät varmaan sitä enemmän, mitä pidemmäksi työnhaku venyisi. Pahinta oli, kun ne kolme koulutustuettua paikkaa valuivat sivu suun, koska Sonja ei saanut niihin harjoittelupaikkaa yhdestäkään yrityksestä.

Diilihän on, että työntekijä työskentelee puoli vuotta – ja usein aivan ammattimaisesti – ilmaiseksi työnantajalle. Se kuulostaa omalaatuiselta työvoimapoliittiselta toimelta, mutta Sonjalle henkilökohtaisesti se merkitsi havaintoa, ettei hän kelvannut kenellekään edes ilmaiseksi.

Samalla hän ymmärtää, että kyse on pitkälti suhdanteista. Yritykset ovat tällä haavaa hyvin varovaisia.

– Yllättävän paljon oloani on auttanut myös somesisällön tekeminen tästä aiheesta, Sonja sanoo. – Olen ollut työttömyydestäni avoin, koska siitähän ei puhuta juuri lainkaan. Häpeä on niin valtava, mutta samalla häpeä estää ison ihmisjoukon ääntä kuulumasta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Siihen pitäisi ehdottomasti saada muutos.

Myös Marko Mellberg on aktiivinen somesisällön tuottaja. Juuri siitä hän saikin idean, josko kehittäisi itseään enemmän sillä puolella ja voisi auttaa ja tukea kaltaisiaan.

– Minullakin on ollut pitkä tie lapsuuden traumoista tähän päivään, hän sanoo. – Jouduin jo pienestä pitäen tekemään aivan järjettömästi töitä, esimerkiksi 12-vuotiaana kantamaan kahta 50-kiloista apulantasäkkiä kerralla. Ja aina sätittiin ja lyötiin maahan, vieläpä erityisen julmasti. Koulukiusattukin olin.

Marko Mellberg on kertonut sosiaalisessa mediassa kokemuksistaan työttömänä työnhakijana.

Moni olisikin Markon asemassa murtunut jo ajat sitten. Mutta Marko on yrittänyt säilyttää lapsuuden sitkeyden matkassaan. Ja sen asenteen, että aina ei tarvitse kumarrella ja nöyristellä jokaista auktoriteettia. Omaakin päätään saa käyttää.

– Joskus mulla oli unelma perheestä ja vaimosta, ja sehän on nyt käynyt toteen, hän sanoo sitten kasvot hymyyn valaistuen. – Se hyvä puoli tässä työttömyydessä myös on, että olen pystynyt olemaan ihan toisella tavalla läsnä lasten elämässä.

Ja kyllähän täällä kotona töitä riittää.

Kohta Marko täyttää uuninpesän ja käy sitten viemässä yhden lapsista padel-treeneihin. Lunta satelee hiljaksiin keltaisen tyyppitalon katolle.