Apu perustettiin auttamaan työttömiä aikana, jolloin nämä sijoitettiin leirille ja työttömyyskorvaukset piti maksaa takaisin

On kulunut 91 vuotta siitä, kun Apu-lehden ensimmäiset numerot jaettiin lukijoille. Vuonna 1933 elettiin suuren laman pahinta aikaa, jolloin Suomen työttömyysaste oli 8–10 prosenttia laskutavan vaihdellessa. Työttömäksi jäi suurissa kaupungeissa vielä sitäkin enemmän väkeä, teollisuuskaupunki Tampereella jopa yli 20 prosenttia. Tavarasta ei ollut pulaa, työstä sitäkin enemmän.

Apu-lehden nimi kertoi lehden perimmäisestä tarkoituksesta: ideana oli auttaa työttömäksi jääneitä perheellisiä.

Irtonumero maksoi kaksi markkaa, ja siitä jäi myyjälle 1,25 markkaa. Lehden myynnistä saatu rahamäärä saattoi ratkaista, saiko perhe ruokaa pöytään.

Nyky-Suomessa heikosti toimeentulevat kansalaiset voivat viime kädessä turvautua sosiaaliturvaan, mutta 20- ja 30-lukujen Suomessa yhteiskunnan tarjoama tuki oli paljon vähäisempää.

Nykyajan toimeentulotukea vastasi köyhäinhoitojärjestelmä. Sen oleellisin ero nykyajan tukimuotoihin oli vastikkeellisuus: köyhäinhoito piti maksaa takaisin. Juuri se aiheutti monesti vaikeuksia kansalaisille. Kunnat ja kaupungit tosin tulkitsivat köyhäinhoitoa eri tavoin ja joskus takaisinmaksu annettiin anteeksi. Tukea ei yleensä lähdetty ulosmittaamaan tai perimään, jos perhe kantoi vastuunsa.

– Jos perhe näytti yrittävän kaikkensa, sen ajan huoltotarkkaajat katsoivat takaisinmaksua vähän sormien välistä, vaikka maksuja ei kokonaan unohdettukaan. Jotkin perheet maksoivat velkansa takaisin vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin inflaatio oli pitkälti syönyt korottoman velan. Mutta jos perheessä näkyi vähänkään lipsumista – kuten liiallista alkoholin käyttöä ja velkamäärän kasvamista – miehet toimitettiin työlaitoksiin, 30-luvun lamavuosia tutkinut Helsingin yliopiston dosentti Jarmo Peltola kertoo.

Työttömän elämä 30-luvun Suomessa ei ollut todellakaan helppoa: tänne oli luotu työlaitosjärjestelmä, jonka nimissä kunta saattoi suorittaa vapaudenriiston. Poliisit saatettiin määrätä noutamaan miehiä työlaitoksiin. Ne olivat karuja paikkoja nykyvankiloihin verrattuna. Niissä noudatettiin kovaa kuria ja muun muassa pakkoruokintaa.

Yhteiskunnan näkökulmasta katsottiin, että työlaitos saa ihmiset parantamaan tapansa ja palaamaan takaisin työelämään kunniallisina kansalaisina. Käytännössä kävi usein toisin.

Peltolan tutkimusten valossa näyttää siltä, että monet työlaitokseen määrätyt miehet päätyivät kunnalliskoteihin eli entisiin köyhäintaloihin ja edelleen mielisairaaloihin. Alkoholin käyttö, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat aiheuttivat pahimmillaan petollisen kierteen, joka saattoi johtaa pysyvään työkyvyttömyyteen jo alle kahdeksan vuoden työttömyyden jälkeen.

– Siinä mielessä yhteiskunnan tarjoama keppi ei toiminut, Peltola sanoo.

Suomessa lamaa edelsi velkainvestointibuumi, ja sitä vielä ruokki halpa dollari. Moni talousviisas uskoi vankasti, että dollarin kurssi pysyy vakaana.

– Toisin kävi, toteaa Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala.

Kun Yhdysvalloissa korot lähtivät nousuun ja dollarilainat kallistuivat, inflaation hyökyaalto iski Eurooppaan. Lainanhoitokulut kallistuivat, ja samalla Suomen sahateollisuuden tarjonta ylitti kysynnän. Lama iski etenkin savotoihin ja maaseudun viljelijöihin, mutta toisaalta myös kaupunkien rakennustyömaihin. Työmiehet joutuivat tyhjän päälle.

Samaan aikaan Lapuan liike oli ajanut suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen alas. Koko ammattijärjestötoiminta oli käytännössä lakkautettu.

– Ay-liikettä pidettiin kommunistisena, ei sen kanssa mieluusti neuvoteltu, Siltala sanoo.

Suomen työläisten palkkataso heikkeni niin nopeasti, että ilmiö sai vuorineuvoksetkin kantamaan huolta perheiden selviytymisestä. Yksi asiaa ihmetellyt oli Yhtyneet Paperitehtaan Oy:n toimitusjohtaja, vuorineuvos Juuso Walden. Siltalan mukaan hän kirjoitti laman seurauksista isälleen, tehtaan perustajalle Rudolf Waldenille.

– Poika-Walden ihmetteli kirjeessä, miten työmiehet elävät palkoillaan. Isä Rudolf myönsi myöhemmin, että palkoissa joustaminen oli tainnut mennä liiallisuuksiin, Siltala kertoo.

Vaikka taloudellisen laman syyt olivat 30-luvulla erilaiset kuin nyt, aikakaudesta löytyy yhtymäkohtia nyky-Suomeen. Rakennusteollisuus kyntää syvällä samoin kuin suuren laman aikaan. Suhdannevaihtelut vaikuttivat rakennusteollisuuteen jo tuolloin ja tulevat vaikuttamaan tulevaisuudessakin.

– Erotuksena 30-luvun lamaan Suomessa on nyt työvoimapula, ja osaavista työntekijöistä halutaan pitää kiinni. Yritykset pyrkivät ennemmin lomauttamaan kuin sanomaan irti työntekijöitään, Siltala muistuttaa.

Kun 20- ja 30-lukujen Suomessa yritykset pystyivät sanelemaan työntekijöidensä palkkatason ja leikkaamaan ansioita, nyky-Suomessa palkkoja on pystytty nostamaan laajasti jopa viisi prosenttia.

– Nykyiset työmarkkinakiistat ovat ideologisia ja periaatteellisia. Työnantajapuoli haluaa muuttaa pelisääntöjä, ei niinkään palkkatasoa.

Talouspolitiikassa noudatettiin suuren laman aikana samoja periaatteita kuin nykyisessä taantumassa. Jo pitkään on ymmärretty John Maynard Keynesin opit sitä, että aikaistamalla investointeja huonoina aikoina voidaan estää pahimmat katastrofit.

– Sitähän oppositio on nytkin ehdottanut rakennusalan tilanteen helpottamiseksi. Siinä on lähes täydellinen yhtymäkohta 30-luvulle. Rakennuslaman kääntyminen ylikuumenemisesta seisoviin työmaihin muistuttaa 1930-luvun alkua, Jarmo Peltola vertaa.

Vaikka keppimallin käyttö sosiaaliturvassa oli varsin rajua 90 vuotta sitten, tutkija näkee nyky-yhteiskunnassa kaikuja tuon ajan sosiaalipolitiikasta.

– Olennainen kysymys on, syntyykö työpaikkoja työttömyysturvaa heikentämällä. Itse en usko siihen. Tuntuu siltä, ettei hallitus tällä hetkellä ota huomioon lainkaan sitä, että iso joukko ihmisiä tulee siirtymään toimeentulotuelle. Silloin on riski, että Suomessa toistuu sama ilmiö kuin 90-luvun lamassa. Se puolestaan johtaisi väestön eriarvoistumiskehitykseen. Sitä skenaariota hallituksen pitäisi välttää.

Merkittävä osa suomalaisista työpaikoista 30-luvulla oli osa-aikaisia. Kun ne vähenivät merkittävästi laman syvimmässä kurimuksessa, toimeentulo oli yhä vaikeampaa.

Suomessa 1930-luvun alun lama tuntui sananmukaisesti työmiehen ja naisen nälkänä. Naisvaltaisilla kutomo- ja kehruualoilla palkat olivat pieniä, lähinnä urakkapalkkoja, ja lyhennetyn työajan takia kokonaisansiot jäivät niukoiksi. Elintarvikeapua oli tarjolla, mutta varsin nihkeästi. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmannen osan nimi Kunnan jauhot viittaa siihen apuun.

Aktiivinen ja sinnikäs työtön saattoi löytää niin sanottuja hätäaputöitä. Jos onnisti, työtön mies sai paikan lapiotyömaalta. Naisten työt olivat useimmiten sisätiloissa.

Ahkerimmat ja alkoholin kiroista erossa pysyneet työntekijät saattoivat pystyä kuittaamaan pienellä palkallaan köyhäinhoitovelkansa ja palaamaan normaaliin elämään kaupunkiin.

Julkisen sektorin järjestämillä varatyömailla, joita kansa kutsui hätäaputöiksi, ei juhlittu isoilla palkoilla. Tampereen lentokenttätyömaalla tuntipalkka oli vain kolme markkaa. Vielä ennen lamaa vastaavasta työstä maksettiin yli kaksi kertaa enemmän.

Työttömien tilannetta helpotti hieman deflaatio eli hintojen lasku, mutta vain hieman.

– Pahimman laman aikaan työntekijöillä saattoi olla huonosti palkattuja varatöitä 4–5 kuukautta. Lopun aikaa he olivat työttöminä ja köyhäinhoidon varassa, Jarmo Peltola kertoo.

Varatyöjärjestelmä auttoi vain niitä, jotka olivat oikeutettuja köyhäinhoitoon. Jos perheellä oli tuloja tai omaisuutta, hätäaputöihin ei ollut asiaa.

Paras asema oli niillä, joilla oli erikoisammattitaitoa. Sellaisia miehiä saatettiin kutsua jopa vuoden pituisiin pesteihin.

Hätäaputöissä noudatettiin tarveharkintaa, minkä seurauksena perheellisillä oli aluksi etulyöntiasema. Käytäntö muuttui nopeasti.

– Todettiin, ettei perheellisiä miehiä kannattanut lähettää kauas varatyömaille, koska heille piti järjestää oma kortteeri. Se lisäsi kustannuksia, ja kun hinnat varatyöpaikkakunnalla kysynnän kasvaessa kallistuivat, perhe jäi joka tapauksessa köyhäinhoidon varaan. Siksi siirtotyömaille lähetettiin laman alkuvaiheiden jälkeen vain poikamiehiä, Peltola jatkaa.

Komennukset olivat miesten keskuudessa vihattuja, mutta niihin oli pakko suostua. Vaihtoehtona oli köyhäinhoidon ja työmahdollisuuksien menettäminen.

Peltolan tutkimusaineistosta selviää, että miesten vapaa-aika työmailla kului enimmäkseen korttia pelatessa – ja sitä pelattiin tietysti rahasta, jolloin pienet palkat päätyivät parhaille kortinpelaajille ja osa miehistä joutui palaamaan kotiin rahattomina.

Kymmenen vuotta kestäneen 20- ja 30-lukujen laman aikana moni suomalainen menetti paitsi taloudellisen myös henkisen tukijalkansa. Laman varjo näkyi perheissä pitkään. Peltola näkee vaarallisen yhtymäkohdan 2020-luvun suomalaisten mielenterveyteen.

– Tänä päivänä kärsitään laajasti masennuksesta ja erilaisista mielenterveyden ongelmista. Samat vaaratekijät ovat olemassa. Väestöä ei pitäisi ajaa kohtuuttomaan tilanteeseen.

Peltola katsoo, että nyky-Suomen köyhyys on entistä näköalattomampaa: 30-luvulla töitä oli mahdollista saada ilman koulutustakin, mutta jos nykysuomalaisella on takataskussaan vain peruskoulun päättötodistus, työmarkkinoiden ovi on tiukassa.

– Pitää toisaalta muistaa, että nykyinen peruskoulu olisi ollut huippukoulutus 90 vuotta sitten koko suomalaisen väestön mittakaavassa. Peruskoulun suorittaneen työpaikkatarjonta on nykyisin paljon vähäisempää, ja tarjonta käsittää työpaikat, joista työt myös loppuvat ensimmäisenä. Ne ovat tämän päivän suhdannetöitä. Yhteiskunnan näkökulmasta iso riski on, että toimeentulon rajamaille jäävien ihmisten joukko kasvaa. Heitä on erittäin vaikea saada uudelleen työmarkkinoille.

Yksi kaiku menneistä ajoista on miesten työllisyyden heikentyminen. Taloustutkimuksen tuoreet tiedot tammikuulta kertovat, että miesten työttömyys on yleistynyt selvästi enemmän kuin naisten työttömyys. Peltola pitää mahdollisena, että taloudellinen ahdinko voi olla riski yhteiskuntarauhalle.

– Nykyinen aika omassa näköalattomuudessaan saattaa synnyttää jotakin, jota ei ole aikaisemmin nähty. Yksi merkki siitä on nuorten väkivaltaistuminen.