Tyly arvio: Mikko Rantasen NHL-tähti vaarassa hiipua Sebastian Ahon rinnalla – "Rantasena en jäisi Carolina Hurricanesiin"
Maaliskuun 7. päivä on NHL:n siirtotakaraja, ja yksi sen mielenkiintoisimmista kysymyksistä liittyy Mikko Rantaseen. Colorado-eron jälkeen Carolinaan päätynyt supertähti on ajautunut pelilliseen kriisiin. Megasopimus odottaa, mutta missä seurassa? Aition Petteri Sihvonen avaa asetelmaa ja näkee Rantasen uran olevan käännekohdassa.
Harvalla suomalaisella NHL-pelaajalla on sarjassa supertähden status. Mikko Rantasella on. Rantasen tapaus on kuitenkin monella tapaa mutkikas ja sitäkin mielenkiintoisempi. Hänen kauttaan pääsee kiinni moniin tähdellisiin jääkiekko- ja jopa huippu-urheiluasioihin.
Sanotaan, että noin kuluneen kuukauden aikana on käynyt ilmi, että Rantanen on loistava jääkiekkoilija, kunhan hän pääsee kiinni yhteistyöhön jäällä. Yhteistyön jääkiekko sesongin alussa ja useiden vuosien ajan Nathan MacKinnonin kanssa Colorado Avalanchessa oli vertaansa vailla.
Leijonissa Rantanen olisi yhdessä Aleksander Barkovin kanssa räjäyttänyt pankin, jos Antti Pennasella olisi ollut vähänkin tarjota pelitavallista tukea kaksikolle. Kaksikolla oli erittäin hyviä aihioita oraalla vaihto vaihdolta 4 Nations -turnauksessa.
Sen sijaan Carolina Hurricanesissa Rantasella on vaikeaa, koska Sebastian Aho ei ole likikään MacKinnonin ja Barkovin tasoinen keskushyökkääjä. Aho on pelaaja, joka loistaa NHL:ssä enemmän heikompia vastustajia vastaan ja tekee tulosta ylivoimapelissä ja muissa erikoistilanteissa.
Aho on pelaajaprofiililtaan niin kaukana työteliäistä, vahvoista ja taitavista MacKinnonista ja Barkovista kuin vain voi olla. Aho odottaa ja odottaa, että peli tarjoaa tilaisuuksia hyökkäyssuuntaan; MacKinnon, Barkov ja Rantanen luovat koko ajan peliä hyökkäyssuuntaan, olipa peliolosuhde millainen tahansa, oli vastassa ketä tahansa, mikä joukkue tahansa.
Carolinassa on ollut niin tukkoista, että se on herättänyt laajalti huomiota. Kuusi pistettä kymmenessä ottelussa olisivat toki hyviä lukemia monelle hyökkääjälle, mutta eivät lainkaan Rantasen kaliiberin tähtipelaajalle eivätkä sellaisia numeroita, mihin hänen kohdallaan on aiemmin totuttu.
Ajautuminen sopimusasioissa umpisolmuun Coloradossa näyttää jääkiekkojulkisuuden perusteella vaikuttaneen siihen, että Colorado päätyi kauppaamaan Rantasen. Niin tai näin, ajautuminen Coloradosta Carolinaan vaikuttaa jo Rantasen uran pahimmalta harha-askeleelta.
Kysymys kuitenkin kuuluu NHL:n siirtotakarajan alla, että mikä on Rantasen seuraava askel.
”Rantanen on yllättävän voimakkaasti pelikirjapelaaja, joka turvaa vahvaan sentteriin ja toisteiseen pelitapaan. Rantaselle ei sovi, että häneltä jää vaihtoja väliin, että hän kokee pelin aikana useita kertoja peliotteen puutetta. Se ei vain sovi hänelle.”
Heikkoa Buffalo Sabresia vastaan toissakierroksella Rantanen (1+1) oli kentän hahmo yhdessä Ahon kanssa. Kaksikolla oli Sabresia vastaan jopa varaa pieneen leikittelyyn – eli ylimääräisiin sulle-mulle-syöttöihin keskenään.
Sen sijaan kivikovaa Edmonton Oilersia vastaan Rantanen jäi aivan totaaliseen piiloon alun puolitoista erää. Toista erää oli tähteellä kahdeksan minuuttia, kun sai huomata, että onhan se Rantanenkin siellä jäällä. Toisen erän lopussa nähtiin yksi maalipaikka Rantanen-Aho -yhteistyöstä, ei juuri muuta.
Kolmannen erän alkuun Aho teki upean ylivoimapelimaalin Rantasen esityöstä, klap-klap, niin kuin vain nämä pelaajat kaksikkona parhaimmillaan osaavat. Kun on tilaa, kun pelataan ylivoimalla.
Tosin Hurricanesin ykkösylivoima Seth Jarvis-Aho-Rantanen-Andrei Svechnikov-Shayne Gostisbehere oli ehtinyt olla jo useammassa pelissä ja myös ottelussa Edmontonia vastaan erittäin heikko. Aho-Rantanen-Aho -syöttöketju ja siitä maali ylivoimalla oli valonpilkahdus tällä osastolla.
Edmontonia vastaan Hurricanes pelasi kolmikoin Svechnikov-Aho-Rantanen, Eric Robinson-Jesperi Kotkaniemi-Jack Roslovic, Jordan Martinook-Jordan Staal-Jarvis, Taylor Hall-Tyson Jost-Jackson Blake. Kuvaavaa Mikko Rantasen kannalta on, että kolmikoista parhaiten onnistui Staalin vitja, sen jälkeen Kotkaniemen trio, vasta sen jälkeen troikka-Aho. Jost laitureineen jäi vähemmälle peliajalle.
Oilersia vastaan Ahossa oli 50 minuuttia sitä samaa arkuutta pelata, joka kävi ilmi 4 Nations -turnauksessa, kun koolla olivat maailman parhaat pelaajat. Rantanen on tottunut NHL:ssä pelaamaan todella pelirohkean sentterin kanssa, siinä MacKinnonin rinnalla Rantasesta on tullut Rantanen nykyiseen NHL:ään.
Pelitavallisesti katsoen vastakkain olivat Oilers, modernin kiekkokontrollilätkän joukkue voltti- ja viivelähtöineen, u-käännöksineen, palautteluineen kera koko sarjan luovimman syöttöpelaamisen sekä Hurricanes viidakkojääkiekkoineen, josta puuttuu riittävän viisikkopelin kaava.
Oilers löi puheena olevassa ottelussa Hurricanesin maalein 3–2. Edmonton oli pitkään totaalisesti pelissä niskan päälle, kunnes, yllätys yllätys, Aho alkoi tehdä erikoistaikojaan. Vähältä piti, ettei paljoa puuttunut, ettei Aho tasoittanut peliä se aivan lopussa.
Kun kirjoitan Mikko Rantasesta, en millään haluaisi kirjoittaa hänestä pelaamassa Leijonissa Antti Pennasen pelitapaa saati Hurricanesissa päävalmentaja Rod Brind’Amourin pelikirjaa. Rantanen on yllättävän voimakkaasti pelikirjapelaaja, joka turvaa vahvaan sentteriin ja toisteiseen pelitapaan. Rantaselle ei sovi, että häneltä jää vaihtoja väliin, että hän kokee pelin aikana useita kertoja peliotteen puutetta. Se ei vain sovi hänelle. Rantanen saattoi ”huilata” osan vaihtoa MacKinnonin rinnalla, mutta hän tiesi koko ajan, että kohta isketään, vielä samassa vaihdossa.
Sebastian Aho vuorostaan on tehnyt taiteeksi asti taidetta siitä, että hän saattaa pelata pelin ulkopuolella useita vaihtoja, ja iskee silti muutaman kerran tulosta per peli. Oikeastaan Rod Brind’Amourin taktiikalla ei ole vaihtoehtoa. Tosin Aho on joutunut liian monta vuotta varastamaan peliltä Carolinassa, niin monta, ettei hän ole enää se entisensä, joka olisi kyennyt pelaamaan Leijonissa niin kuin Barkov kykeni.
Vaan onhan Ahoa myös kehaistava. Hän on NHL:n parhaita 3 vs 3 -jatkoaikapelaajia, hän on huikea, kun otetaan oma maalivahti pois, hän taikoo tyhjästä, kuten Edmontonia vastaan läpiajon itselleen aivan ottelun lopussa, vaikka Hurricanes pelasi alivoimalla. Ja niin edelleen. Aho on erikoistilannepelaajana huippu NHL:ssä, vain peruspelaaminen sentterinä ontuu. Ja se on osin coach Brind’Amourin pelitavan mahdottomuuden vika.
Rod Brind’Amourilla on käytössään huikeat pakit kuten Brent Burns, Gostisbehere, Dmitry Orlov ja Kanadan riveissä lähes kulttipelaajan asemaan 4 Nations -turnauksessa noussut, ehkä maailman paras puolustava puolustaja Jaccob Slavin käärmeenkielimailoineen. Siinä olisi perustaa, jonka päälle rakentaa pelitapaa, mutta kun päävalmentaja ei osaa niin hän ei osaa.
”Rantasena en jäisi Carolina Hurricanesiin. Kyllä se noin 100 miljoonaa ja kaikkineen voittamaan pystyvä olosuhde jostain toisesta NHL-seurasta löytyy.”
Mikko Rantanen on niin hyvä NHL-pelaaja, että hän allekirjoittaa pian sellaisen tähtitieteellisiä summia sisältävän liki kymmenen vuoden mittaisen pelaajasopimuksen, ettei siinä ole mitään järkeä. Tai järki on juuri siinä järjettömyydessä. Kaikissa merkittävimmissä joukkuepallopeleissä on sekä päästetty että päässyt valloilleen hurja tähtikultti.
Kuluttajien massat eivät kuluta ja maksa ensisijaisesti pelistä, he maksavat ennen muuta nähdäkseen parhaiden pelaajien pelaavan peliä jonkin seuralogon alla. Tavallisille katsojille jääkiekkoilu on pelaajien peli.
En tiedä ja tunne hyvin mitään hierarkkisemmin järjestäytynyttä omalakista todellisuutta kuin jääkiekkoilu on olemistavaltaan. Voin kuvitella, että jalkapalloilu, koripalloilu, baseball ja jenkkifutis ovat samassa kategoriassa. Miksipä eivät olisi.
Joukkueita ja sen pelaajia määrittää hierarkkisuus. Meno ja meininki on tuossa suhteessa hieman vanhanaikaista. Keskiössä on viime kädessä se, kuinka hyvä pelaaja kukin on. Joukkueen sosiaalisessa hierarkiassa voi hieman saada asiaan kuuluvia korkeampia asemia, jos on sana hallussa, jos on pelattuja ikävuosia riittävästi vyöllä, jos nauttii muutoin johtavien pelaajien suosiota, jos on muutoin vain poikkeuksellisen hyvä tyyppi.
Mutta talouden hierarkia on liki rikkumaton. Siitä pelaajat agentteineen pitävät visusti huolen. Mikko Rantanen tulisi lopun elämäänsä vallan hyvin toimeen, saa hän jatkossa yhden kauden palkakseen seitsemän tai kahdeksan tai yhdeksän tai kymmen miljoonaa dollaria.
Mutta kyse on hierarkiasta. Taitaa olla niin, että Rantasen on saatava se ”taulukkopalkka”, joka hänelle nyt kuuluu.
Asetelmahan on se, ettei ole sanottua, jatkaako Rantanen Carolinassa, onko Hurricanes se seura, johon hän sadan miljoonan sopimuksensa tekee.
En osaa yhtään arvioida, painaako Rantasen vaa’assa yhtään se, ettei hänellä ole Hurricanesissa riittävän hyvää sentteriä eikä sen päävalmentajalla ole voittavaa pelitapaa. Ja, toisaalta, tokko Brind’Amour seuraavia kymmentä kautta jatkaa seurassa päävalmentajana.
Näin sivusta katsoen, jos numeroilla leikin, tuntuisi järkevältä ottaa vaikka vain 90 miljoonaa ja pelata mielekästä jääkiekkoa kera erinomaisen sentterin ja näkymän siitä, että tarjolla olisi sauma voittaa uudestaan Stanley Cup.
Rantasena en jäisi Carolina Hurricanesiin. Kyllä se noin 100 miljoonaa ja kaikkineen voittamaan pystyvä olosuhde jostain toisesta NHL-seurasta löytyy.
