Olen kuullut, että useita naisjohtajia vaivaa huijarisyndrooma. Siis tunne siitä, että on pelkästään puhtaan sattuman ja hyvän tuurin perusteella osunut vahingossa esimerkiksi konsernijohtajaksi.

Että oma kompetenssi ei riittäisi, koska ei tule mieleen ketään toistakaan naista, jonka kompetenssi voisi riittää, tai saattaa tulla parikin, mutta ehdottomasti omat rahkeet eivät moiseen kyllä riitä. Vai riittääkö sittenkin?

Ovatko vaihtoehdot nämä: jään kiinni siitä, että olen sattumalta asemassani, tai että pärjään työssäni erinomaisesti? Voiko olla, että pärjäänkin tavallisesti, niin kuin suurin osa meistä, eikä kukaan lotkauta korvaansa, vaikka toisinaan onnistun ja toisinaan en? Sillä niinhän se normaalisti menee.

Miksi juuri naisjohtajat miettivät näin? En usko, että se on lainkaan tavatonta miesjohtajienkaan kohdalla. Suurin ero on varmastikin se, että miesjohtaja ei ikinä kehtaisi myöntää moista. Miesjohtaja on yleensä nuoresta asti opetettu esittämään vankkaa pärjääjää, vaikka ei sitä olisikaan. Näin muille ihmisille tulee turvallisempi olo. Tottahan se on. Jos johtaja on väpättävä haavanlehti, sitä on myös iso liuta alaisia. Toisaalta, heikkouden ymmärtäminen tuo johtajuuteen jotain aivan erityistä hehkua.

Miten olla rohkeasti epävarma ja samaan aikaan turvallinen? Luulen, että siihen saa parhaimman vastauksen perheenäidiltä, jolla on jokunen rasavilli alakoululainen, kenties yksi konttaaja ja kaupan päälle teinikin. Tämä perheenäiti kokee takuuvarmaa riittämättömyyden tunnetta fyysisesti, emotionaalisesti ja älyllisesti, ja on jatkuvasti huolissaan. Olepa siinä sitten vahva johtaja, jota lapset tarvitsevat!

Lapsen pitää saada tuntea, että vanhempi on auktoriteetti. Häviääkö se, jos äiti alistuu huutamaan TURVAT TUKKOON, tai ei osaa vastata kysymykseen ”missä sijaitsee sukupuutto”?

Entä miten käy arvovallan, jos teini haistattelee ja katoaa kilisevän pussin kanssa yöhön, eikä äiti saa häntä pysäytettyä, koska konttaaja kiipeää juuri kirjahyllyyn?

Ei kai kukaan oikeasti usko itseensä aina? (Paitsi Donald Trump, mutta hänestäpä joku pätevä psykiatri saakin kiehtovan tutkimuskohteen.) Eikö se ole puhdasta tyhmyyttä, että kuvittelee koko ajan olevansa tilanteen tasalla ja kykenevänsä kaikkeen? Eikö se kerro suppeasta katsannosta, jos ei näe epäkohtia omissa tekemisissään?

Olin taannoin Ylellä Gogin kantabaarin haastattelussa. Gogi kysyi minulta, onko minulla hyvä suuntavaisto. Sanoin, että tuskin ymmärrän koko sanaa, niin huono on suuntavaistoni. Gogi huokaisi: ”Ihanaa kuulla, että olet jossakin huono!”

Nauratti. Olin selvästi antanut itsestäni poikkeuksellisen väärän kuvan. Ettäkö olisin pätevä asiassa kuin asiassa? Kun en edes keksi, missä muussa olen HYVÄ kuin Elämäni biisin juontamisessa!

On aika korjata vääryys! Olen seuraavissa asioissa TODELLA HUONO: joukkuepelit, käsityöt, nikkarointi, maalaaminen, ruoanlaitto, meikkaaminen, hiusten laitto (oma), typeryksien kestäminen, auton siistinä pitäminen, siivoaminen ja kaikenlainen suunnittelu.

Me ollaan aika huonoja kaikki, kun oikein silmin katsotaan! Ja se on ihan hyvä.