"Mä soitan sulle ensi viikolla." "Tavataan, kuule, lomien jälkeen." "Mennään joskus kahville." "Nähdään hei meillä kesällä."
Kuulostaa mukavalta, ja toinen alkaa odottaa yhteydenottoa, puhelinsoittoa, jota ei koskaan tule.
Kunnes taas, ohimennen tavatessa, samat fraasit vaihtuvat: soitetaan, nähdään. On olemassa erityinen ihmistyyppi, joka viljelee näitä katteettomia lupauksia. Hänellä on varmasti vilpitön hetkellinen halu olla niin sanottu helppo, mukava ja pidetty ihminen.
Joskus nopea, harkitsematon ehdotus tulee itsekin livautettua hyvässä tarkoituksessa. Anteeksi, esimerkiksi rouva M.: sanoin vieväni sinut lounaalle jo kymmenen vuotta sitten. Emmepä ole muutenkaan kuulleet toisistamme. Ihmekös tuo, jos jäit kutsuani odottelemaan.
Elämä olisi liian selkeää, jos osaisimme sanoa suoraan kyllä tai ei kiertelemättä ja kaunistelematta. Se tarkoittaa ylipäätään asioiden kohtaamista silmästä silmään. Hyväksymme mieluummin valkoisen valheen kuin totuuden.
Tosiasioiden kiertäminen on paitsi inhimillistä myös globaali isojen poikien ja tyttöjen tapa. Kuinka monta turhaa kallista kansainvälistä seminaaria on järjestetty niin, että lopputuloksena on ollut pelkkä pannukakku? Käsi ylös, kuka ei ole kyllästynyt siihen, että jokainen päivä on Euroopan kohtalon päivä? En näe sytkärit kädessä onnesta huojuvien käsivarsien aaltoilua. Yöunethan tässä menevät ja kesäloma tärvääntyy, kun jatkuvasti pitää valvoa ja jännittää euron kohtaloa niin kuin yläasteen tyttö viestiä lukiolaisklopilta.
Angela Merkelin mielestä Euroopassa on aika lopettaa katteettomien lupausten antaminen. Jyrki Kataisen mukaan euromaille on talouskriisin aikana muodostunut erilaisia intressejä, mikä on aiheuttanut maiden välille luottamuspulan. Osapuolet vetäytyvät kuoriinsa, eivätkä neuvottelut edisty.
"On vaikea olla yhteisössä, jonka kokee omakseen, mutta epäilee kaverin motiiveja. Se on raastavaa", Katainen sanoi Taloussanomien mukaan.
Jotta asiat toimisivat, tarvitaan luottamusta. Se koskee niin politiikkaa, taloutta, työelämää kuin ihmissuhteita. Merete Mazzarella kaipaili tuoreimmassa kirjassaan sopivaa verbiä suomen kieleen ruotsin paltrata-sanalle. Meillähän on jo sellainen: puhua palturia. Mikä ero on muuten sillä, valehteleeko vai puhuuko palturia? Ikään kuin palturin puhuminen olisi jotenkin anteeksiannettavampaa.
Kun puhuu totta, ei tarvitse muistella, missä kohtaa on kierrellyt ja kaarrellut eli lasketellut luikuria. Mutta vaikka kuorossa vaadittaisiin totuutta julki, totuudenpuhujaa on vaikea kestää. Netissä kivittäminen käykin nykyisin nopeasti, eikä kivittäjä itse joudu kärsimään. Toisaalta sana "avoin" on kärsinyt täydellisen inflaation. Kun yritysjohto kertoo olevansa avoin, se tarkoittaa tavallisesti, että odotettavissa on suuria vaikeuksia. Silloin on jo myöhäistä saada osakkeistaan muuta kuin säälipisteitä.
Politiikan, talouden tai ihmissuhteiden lukutaidossa ei tarvita numero-osaamista. Sen sijaan on osattava nähdä käytettyjen sanojen taakse. Moni sana on kymmenen viime vuoden aikana menettänyt alkuperäisen merkityksensä, äänensävystä puhumattakaan.
Kalskahtaako puheessa enemmän käsky kuin pyyntö, tiukemmin määräys kuin toive? "Jumala asuu yksityiskohdissa", ovat lausuneet niin Sigmund Freud kuin suunnittelija Gerrit Rietweldt. Tänä designin juhlavuotena meidän pitäisi olla erityisen herkkiä nyansseille.
"Paltrataan!" Eikun tarkoitin siis "palataan". Mikä ei tietenkään tarkoittanut yhtään mitään.
