Alituinen keskustelu tv-sarjoista, jotka on ”pakko nähdä”, on sietämätöntä pelleilyä
TV-sarjat julistettiin korkeakulttuuriksi, ja se antoi aikuisille tekosyyn jäädä sohvalle iäksi mädäntymään, kirjoittaa Tuija Siltamäki.
Aurinko laskee. Kahden nuoren ihmisen pitkäksi venynyt kohtaaminen kesäillassa etenee kohti väistämätöntä kysymystä. Mies kääntyy kohti naista ja avaa suunsa.
"Ootko muuten katsonut…?"
Arvon Herra Poika, en ole. En "katso sarjoja". En jaksa enää kohdata uusia pettymyksiä enkä halua osallistua tähän typeryyteen.
Joka viikko jokin lehti, somepäivitys tai mies kertoo, että nyt on ilmestynyt uusi tv-sarja, joka on paras tv-sarja ikinä, oikeasti, sinun täytyy katsoa se. En katso. Eivät ne ikinä ole. En jaksa enää edes valehdella, että "aijaa, kuulostaapa kiinnostavalta, pitää laittaa listalle". Mitään listaa ei ole koskaan ollut.
Kun olin nuori, naiivi ja masentunut, katsoin kaikki Breaking Badin 62 jaksoa, koska ne oli ”pakko nähdä”.
Jaksoin tätä pelleilyä vielä silloin, kun "suoratoistopalveluita" – sanakin on ärsyttävä – oli Yle Areenan lisäksi kaksi: Netflix ja HBO. Nyt niiden rinnalle on tullut Amazon Prime, Disney+, Viaplay, kurja kotimainen vaihtoehto Elisa Viihde, paremmille ihmisille suunnattu Mubi, huonommille ihmisille suunnattu Discovery+ ja varmaan kymmenen muutakin, joista en edes halua tietää.
Kun olin nuori, naiivi ja masentunut, katsoin kaikki Breaking Badin 62 jaksoa, koska ne oli "pakko nähdä". Samoihin aikoihin julkaistua Mad Meniä (92 jaksoa) katsoin, koska pidän näteistä vaatteista ja sisätiloissa tupakoimisesta. Sopranosista (86 jaksoa) pidin, koska kuka hullu ei pitäisi.
Luulisi, että nämä 240 jaksoa ja tuntia olisivat riittävä investointi tähän kollektiiviseen hulluuteen, että olisin jo uhrannut oman elämäni kultakautta tarpeeksi television kultakaudelle.
Vielä mitä. Niiden lisäksi "pakollista" katsottavaa ovat olleet ainakin The Wire, Boardwalk Empire, House of Cards, Narcos, The Walking Dead, Game of Thrones, Sons of Anarchy, Black Mirror, Silta, Babylon Berlin, Stranger Things, Squid Game, Better Call Saul, Aikuiset, Chernobyl, Succession, Fargo, Euphoria, The White Lotus, Sex Education, Bridgerton, Mahtisormukset, House of Dragon, The Crown, The Last of Us, Shogun, Ripley, Baby Reindeer ja The Bear.
Nykyihmisen täytyy tietenkin tuntea myös "klassikkosarjat", kuten Frasier, The Office (jenkki- ja brittiversiot), Curb your Enthusiasm, Arrested Development, How I Met Your Mother ja ennen kaikkea Frendit, siis MITEN sä et ole katsonut Frendejä?
Sitten on joukko viikoittain vaihtuvia puheenaihesarjoja, joita ilmeisesti katsotaan siksi, että olisi kahvihuoneessa jotain puhuttavaa työkavereiden kanssa. Minulla ei ole kahvihuonetta eikä työkavereita, joten en joudu katsomaan "hyytäviä" true crime -sarjoja (Jinx, Amanda Knox, Don't F*ck With Cats) tai tyhmille amerikkalaisille tehtyjä tyhmiä kohudokumentteja (Depp vs. Heard, Harry ja Meghan, Tiger King).
Ystävänikin ovat sen verran rehellisiä ja mukavuudenhaluisia ihmisiä, että voimme krapulassa ja/tai marraskuussa katsoa huonoa tosi-tv:tä ihan vain siksi, että krapulassa ja/tai marraskuussa on mukavaa syödä karkkia ja katsoa huonoa tosi-tv:tä, eikä kenenkään tarvitse kirjoittaa kokemuksesta aivottoman laiskottelun validoivaa pseudososiologista esseetä.
Eivät nykyaikuiset tarvitse sanomalehteä auttamaan toisen luokan matikantehtävissä, vaan syyllistävän äidin, joka sanoo, että mene ulos.
Kun seuraa nyky-yhteiskunnan loputonta televisiokeskustelua, alkaa tuntua siltä, että viime vuosisadan huolet television tyhmentävästä vaikutuksesta olivat pikemminkin ali- kuin ylimitoitettuja.
Hölmöimpiäkin sarjoja analysoidaan kuin sfinksin arvoituksia. Hesarin toimittaja löysi varsin halpahintaisesta Naked and Afraid -realitystä (jota tosin jutussa nimitettiin ensin nimellä Naked and Scared, mahtoi olla vaikuttavakin kokemus, kun ei nimikään jäänyt mieleen) ihmiskunnan syvimmän olemuksen ja pohdiskeli ilmeisen vakavissaan, mahtaako osa sarjan tapahtumista olla käsikirjoitettuja. Hmmmmm!
Koronapandemian aikana oli jotenkin ymmärrettävää, että muun tarjonnan puuttuessa kulttuurielämäksi alettiin laskea keskinkertaisten amerikkalaissarjojen katsominen läppäriltä. Joskus vanhainkodin osastoa, jossa puolitajuttomat vanhukset makaavat päivästä toiseen tuijottamassa televisiota, pidettiin yhteiskunnallisena kauhukuvana eikä virkeänä kulttuurikeskusteluna.
Keväällä Helsingin Sanomat uutisoi "selvittäneensä" suoratoistopalveluiden hintoja. Se oli ehkä hieman mahtipontisesti ilmaistu siihen nähden, että lehti oli laittanut taulukkoon palveluiden hintoja ja laskenut, että viiden noin kymmenen euron hintaisen palvelun tilaaminen maksaa kuussa noin 50 euroa.
Eivät nykyaikuiset tarvitse sanomalehteä auttamaan toisen luokan matikantehtävissä, vaan syyllistävän äidin, joka sanoo, että mene ulos.
