Image

Tuutin täydeltä



Tuutin täydeltä

Ruokaviihde on nyt television suurin trendi, ja tammikuussa se kiihtyy äärimmilleen. Luvassa on jännitystä, jota tehdään kiroilevista keittiömestareista ja meille kaikille rakkaasta, arkisesta asiasta: syömisestä.
Teksti Pekka Hiltunen
Kuvat Klaus Welp

Lautasella on annos täytettyä häränrintaa, ankanmaksakastiketta ja punajuuripelmeni. Pöydässä istuu joukko ihmisiä, jotka maistavat annosta samalta lautaselta ja kommentoivat sitä.

Pia Kämppi: ”Millä tää on täytetty? Täähän on ihan… hyi helvetti. Täs on jotain täs hapossa. Ihan happoo täynnä.”

Marjukka Lihavainen: ”Nyt tätä [kokkia] ei päästetä. Ei jumalauta päästetä.”

Hans Välimäki: ”Mä olen ihan että joulu on taas, joulu on taas, god jul. Värimaailma on niin kuin jouluaattona.”

Stefan Richter: ”For sure she’s going home.” (Ihan taatusti hänet passitetaan kotiin.)

Pipsa Hurmerinta: ”Aivan hirveetä. – – Aivan mielettömän kuivaa. Ja miks se pelmeni oli siellä, mä en ymmärrä.”

On meneillään Top Chef -tv-sarjan suomalaisen version kuvaukset entisen urheiluhallin tiloissa Helsingin Ruoholahdessa. Ja kun tänäkin marraskuisena päivänä tehty jakso tulee ensi vuoden alussa ulos tv:stä, se näyttää ja kuulostaa ihan toiselta.

Tänä syksynä ruokaviihde valtasi Suomen tv:n lopullisesti. Olemme saaneet seurata maksuttomasti näkyviltä kanavilta yhtä aikaa kolmea eri versiota formaatista, jossa neljä ihmistä laittaa kukin vuorollaan kilpaa illallisen muille: ruotsalainen Arvostele mun illallinen, brittiläinen Arvostele mun illallinen Britanniassa, ja suomalainen, julkkiksilla roolitettu Neljän tähden illallinen. Samaan aikaan on pyörinyt australialainen versio ”maailman suurimmasta ruokareality­kisasta” MasterChef ja amerikkalaisilla julkkiskokeilla tehty kausi kokkikilpailusta Top Chef. Ja suomalainen sarja Sokkokokki, jossa julkkikset kokkasivat ammattilaisten ohjeiden mukaan. Ja amerikkalainen Leikkuulaudalla, jossa ruokakilpailua New Yorkissa veti brittiläinen tähtikokki Marco Pierre White. Ja sarjat Maailma keittiössä, Chez Jouni, Hyvä kokki paha kokki, Sikke – ruokaa rakkaudella, Annan mehukas keittiö, Niklaksen keittiössä, Tina Nordströmin pohjoiset herkut, Kokataanko teillä, Kokki­koitos, Päivä kokkina, Kuuluisat kuppilat, Mahdoton illallinen, Mitä ruokamme sisältää?, James Martin: Herkullista, James Martin: Makeaa, Roccon kokkikoulu, Huippukokki lähtee maalle, Kuumaa latinoruokaa, Surfa på menyn, Peloton kulinaristi, Kokki kotona, Reseptitesti, Floyd Euroopassa, Anthony Bourdain maailmalla, Jeff ja äärikeittiöt, Kokki Karibialla, Kokki tien päällä, Maailman oudoimmat ruoat, Töissä ruokapalkalla, Keittiössä tuoksuu ruoka ja Makujen maailma, puhumattakaan sellaisten tähtien kuin Gordon Ramsayn (tänä syksynä sekä Kauhukeittiö että Kurjat kuppilat) ja Jamie Oliverin sarjoista (tänä syksynä Jamien kotona, Jamien keittiössä, Jamie Italiassa, Lavalla Jamie Oliver, Joulu Jamien kotona, Jamie Oliverin perhejoulu) ja niistä lukemattomista muista ohjelmista, joissa kokataan tai puhutaan ruoasta kuvaruudussa.

Ruokaohjelmia on jo niin paljon, että näihin sarjoihin rekrytoituu myös julkkiksia, jotka eivät osaa laittaa ruokaa lainkaan. Neljän tähden illallisessa suomalaisille tarjoiltiin jakso, jossa kalustekeisari Topi Sukari turvautui ammattikokkien apuun saadakseen ruokia aikaan, lausui väärin useimmat mahdolliset ruokatermit ja huomattuaan ettei ollut nuijinut lihaa ennen grillausta alkoi nuijia puoliksi paistettuja pihvejä – pesemättömillä nyrkeillään.

Kun tammikuussa tv:ssä alkavat pyöriä sekä MasterChef- että Top Chef -kokkikilpailujen ensimmäiset kotimaiset kaudet, on selvää että ruoka on tv-viihteen suurin trendi. Aikoinaan sitä ovat olleet vuorollaan deittailuohjelmat, sisustusohjelmat ja make over sarjat, joissa ihmisiä muokataan joko opettamalla heille tyyliä, elämänhallintaa tai painonpudotusta tai käsittelemällä heitä kirurginveitsellä. Viimeksi meille on näytetty miten tullaan malli tai designertähdiksi muotimaailmassa.

Mutta nyt pitkään kasvanut ruokaviihde on kaikkialla. Näemme enemmän ruoanlaittoa ja kuulemme enemmän ruokapuhetta kuin koskaan, mutta samaan aikaan laitamme itse ruokaa yhä harvemmin ja syömme yhä enemmän valmisruokia tai ravintolaruokaa. Ruoka on muuttunut työstä lähes tyystin huviksi ja draamaksi. Ja draamaa piisaa, kun seuraa tv:n ­kokkikilpailun kulisseissa, miten ruoasta siellä puhutaan.

Annokset Top Chefin tuomariston edessä vaihtuvat.

Hans Välimäki: ”Mitä vittua tää on.”

Marjukka Lihavainen: ”Mitä vittua… siinä on silakkapihvi, ja ilmeisesti yksi kananakki. Näyttää kalapuikolta.”

Lautasella ei ole silakkapihviä ja nakkia, annos vain taitaa näyttää siltä. Seuraa yleistä hihittelyä.

Keskustelu annoksista tv-sarjan kuvauksissa on hilpeä kaaos, jossa paikalla ramppaa koko ajan ulkopuolisia ja tuomarit puhuvat toistensa päälle. Ohjelman tuomaristossa, valitsemassa ketkä kokit suoriutuvat tehtävistä parhaiten ja jatkavat sarjassa, on ruoanlaiton ja ruokaviihteen ammattilaisia. Hans Välimäki on Suomen tunnetuin huippukokki, jolla on muun muassa kahdella Michelin-tähdellä palkittu ravintola Chez Dominique. Pia Kämppi on ison Royal Ravintolat -ketjun liiketoimintaryhmän johtaja. Ohjelman juontaja ja yksi tuomari on entinen malli Pipsa Hurmerinta, joka on käynyt kokkikoulun ja bloggaa ja kirjoittaa ruoasta. Vierailevana tuomarina on suomalaissyntyinen, USA:ssa uraa tehnyt kokki Stefan Richter, joka kilpaili itse amerikkalaisessa Top Chef -sarjassa viidennellä kaudella.

Heidän tuomarointiaan ohjaa pöydässä kaksi tuottajayhtiö Solar Televisionin työntekijää, tuotantopäällikkö Katja Price ja ohjelman tuottaja Marjukka Lihavainen. Aina välillä käy paikalla myös vastaava tuottaja Petteri Ahomaa.

Katja Price esittelee taas yhden kilpailijan annoksen: Possunpotka­pastilla ja erilaisia kaaleja.

Pia Kämppi: ”Pastilla. Siis joku pasteija?”

Pipsa Hurmerinta: ”Pastilla on se mitä ne tekee Marokossa, siis niitä kyyhkysistä semmoisia…”

Kämppi: ”Aha. Se on nyt sitten käynyt kakkumaustepurkilla.”

Hurmerinta: ”Pastillahan maistuu kakulle. – – Musta se on hauskaa että se on uskaltautunut käyttään filoo [filotaikinaa].”

Hans Välimäki: ”Mä annan pisteitä että on tehnyt rohkeesti omanlaista, tohon ei kotikokit pystykään. Tää on sitä mitä mä haluisin nähdä.”

Marjukka Lihavainen: ”Sano sitten [ohjelmassa]… älä sano nyt sitä että kotikokit ei pysty. Mutta sano että tää on sitä mitä teiltä [kokeilta] odotetaan.”

Sivusta katsellessa näyttää, että ruoka-annoksilla on arvioinnissa vain toinen päärooli. Toki niitä maistellaan ja niistä puhutaan, mutta arvostelu kestää kauan, annokset jäähtyvät ja kuivuvat, ja mielipiteissä nousee koko ajan esiin toinen pääasia: mitä ruoat kertovat niiden tekijöiden persoonasta tai persoonallisuuden puutteesta, onko näissä ainesta tähtikokiksi.

Vuorossa on possunulkofilee kahdella tapaa, porkkanapyree, vihreitä linssejä, porkkanaa, siitakesieniä, pinaattia ja punaviinikastike.

Pia Kämppi (porkkanapyreestä): ”Siis mun mielestä nyt noi Piltti­soseet sais riittää.”

Pipsa Hurmerinta: ”Oikeesti, ja siis joo…”

Kämppi: ”Joka saatanan tyypillä on toi sama keltainen piltti. Päivästä toiseen, ja se ei ole niinkun originaalia tekemistä.”

Pöydässä vitsaillaan ja sadatellaan, käytetään niin kirosanoja kuin ruoan­laiton erikoistermejä (”onks tää sous vide – ai ku söpöä, se on yrittäny sous videä eka kerran elämässään”). Kun tuomariston puheet lopulta erikseen kuvataan ohjelmaa varten, he lausuvat kilpailijoille ja kameroille siistittyjä, tiivistettyjä versioita näistä ajatuksistaan.

Tässä ei siteerata suoraan puheita Top Chefin kilpailijoista näiden nimillä, jottei paljasteta sarjan putoajia ja voittajia. Mutta ihmisistä näissä ohjelmissa viime kädessä on kyse, ei ruoasta.

”Sinun bisneksesi on vittu kohta menossa alas Hudson-jokea.”

Tähtikokki Gordon Ramsay sanoi lauseen vuonna 2007 amerikkalaiselle kokille ja ravintoloitsijalle Joseph Cerniglialle ohjelmassaan Kurjat kuppilat.

Ramsay on saattanut nyt katua lausetta, sillä tämän vuoden syyskuussa Cerniglia hukuttautui Hudson-jokeen. Kurjien kuppiloiden formaatti on se, että rääväsuinen Ramsay on haukkuvinaan ravintolanpitäjää niin kauan että tämä keksii alkaa tehdä asioita Ramsayn tapaan. Kun pahasti velkaantunut Cerniglia ja hänen ravintolansa New Jerseyssä olivat mukana sarjassa, se poiki Cerniglialle julkisuutta, asiakkaita ja töitä. Se ei kuitenkaan poistanut hänen elämänsä ongelmia. Saman koki jo kolme vuotta sitten toinen amerikkalaiskokki, Ramsayn Kauhukeittiö-sarjassa kilpaillut Rachel Brown, jonka kuvausten aikana syntynyttä rakkaussuhdetta toiseen naiseen tuotiin ohjelmassa paljon esiin. Brown ampui itsensä noin vuoden kuluttua siitä kun putosi kilpailusta.

Ramsayta ei ole syytetty näistä itsemurhista, ja kuolleiden omaiset ovat vakuuttaneet, että kokit itse olivat innoissaan tv-julkisuudesta. Cerniglian ja Brownin tarinat kertovatkin ehkä eniten siitä, että tällaisiin sarjoihin valitaan usein räjähdysherkkiä ihmisiä, jotka ovat valmiita panemaan itsensä monella tapaa likoon. Jopa MasterChefissä, jossa kilpailevat amatöörikokit, nousevat esiin tv-kelpoiset persoonat.

”Esikarsinta tulee jo siinä, millaiset ihmiset hakeutuvat tällaiseen sarjaan”, sanoo Suomen MasterChefiä tekevän Metronome-yhtiön vastaava tuottaja Tarja Pääkkönen. ”Kaikilla osallistujillamme on kova motivaatio tehdä ja menestyä.”

Ympäri maailman näkyvän, ruokaohjelmiin erikoistuneen tv-kanavan Food Networkin johtajat ovatkin haastatteluissa todenneet, että kanava alkoi menestyä kun se lakkasi etsimästä sarjoihin parhaita kokkeja. Se alkoi hakea tv-lahjakkuuksia.

Vaikka ruoanlaitto on ollut iso trendi jo pitkään, kokit tulevat edelleen usein työväen- tai keskiluokkaisesta taustasta. Ruoka mahdollistaa kaikenlaisten ihmisten muutoksen sankareiksi. He tuntuvat tähtinä tuoreemmilta kuin vaikkapa elokuvanäyttelijät, joita on ihailtu jo vuosikymmeniä.

Skottilaisen Gordon Ramsayn reuhaaminen on julkkiskokkienkin kastissa poikkeuksellista, mutta useissa muissakin ruokakilpailuissa pyritään vähän samantapaiseen kärjistämiseen ja vaaran tunnelmaan.

Ravintolat ja keittiöt ovat erinomaisia draaman näyttämöitä.

”Keittiössä on hyvin kuumaa, tilaa on todella vähän ja siihen ahtautuu paljon ihmisiä. Edessä on deadline joka toinen minuutti. Se on kuin toimisi lennonjohtajana ruokatilausten kanssa. Yrität saada kaikki lentokoneet laskeutumaan juuri oikeaan aikaan, mutta samaan aikaan niiden pitää olla kuumia, herkullisia ja oikein maustettuja”, paineita kuvaili amerikkalainen huippukokki David LeFevre brittiläiselle The Guardian -lehdelle.

Ruoanlaitto sisältää jo periaatteeltaan jännityksen kaaren: valmistuuko annos? Televisio vie tämän prosessin äärimmilleen. Ruokaa tehdään pitkälle hiotuilla, näyttävillä tekniikoilla ja välineillä. Kilpailuissa haasteeksi heitetään myös aineksia ja aikarajoja, joita tavallinen kotikokki ei kohtaa.

Ruokaviihteessä on useita alalajeja. On perinteisempiä ohjelmia, joissa kokkaavat karismaattiset tv-tutut leppoisasti jutustellen. He puhuvat ruoasta usein lähes vauvakielellä: otetaanpas tästä nyt näitä retiisejä, voi kun ne onkin ihanan näköisiä. On ruokamatkailusarjoja, joissa ruoka saa aina edustaa jonkin maan kulttuuria, ja ohjelmia, joissa pelkästään syödään, yleensä erikoisen isoja, harvinaisia tai muuten haastavia ruokia.

Sitten on viime aikoina voimistunut suuntaus, tv-keittiöt, jotka ovat kuin armeijakeittiöitä. Niissä kokki on suuri päällikkö, tyranni joka ­johtaa orjiaan vaativaan operaatioon, ja hänelle vastaan sanominen on maanpetos.

Päästäkseen huippukokiksi ihmisellä onkin oltava ainakin taiteilijan ja yrittäjän lahjoja ja poikkeuksellinen stressinsietokyky.

Suomalaistaustaisen, USA:ssa työskentelevän Stefan Richterin elämä mullistui, kun hän osallistui sikäläiseen Top Chefiin.

”Minulla oli se 7–8 viikkoa aikaa rakentaa elämästäni yksi vitun hieno bisnes. Sarjaa on tehty nyt USA:ssa seitsemän kautta, ja joka kaudelta tulee toistakymmentä kokkia. Monet heistä jäävät vain odottelemaan. Minä aloin hyödyntää tilaisuutta jo ohjelmaa tehtäessä”, Richter kertoo Ruoholahdessa suomalaissarjan kuvausten tauolla.

Hän on avannut USA:ssa kaksi ravintolaa ja esiintynyt lukuisissa muissa tv-ohjelmissa, niin Food Networkilla kuin vaikka viihdesarjassa Entourage. Nyt Richterin nimeä kantava ravintola on tarkoitus avata Tampereelle ja toinen keväällä Helsinkiin. Suunnitteilla on myös sushibaari Los Angelesin Sunset Boulevardille ja tv-show USA:ssa.

Richter pääsi tv-sarjassa kokkikilvan finaaliin asti paitsi taidoillaan, myös olemalla omapäinen, värikäs persoona.

”Sitä valitsee sarjaan sen mitä haluaa tuoda itsestään esiin. Minä olen ihminen, joka pitää metelin nostamisesta. Täällä Suomen Top Chefissäkin olen joskus ollut täysin eri mieltä muiden tuomareiden kanssa ja tehnyt sen aika selväksi. Mutta toisaalta: ravintoloiden avaaminen ei ole hommaa, jota tehtäisiin vain sanomalla koko ajan niin niin.”

Hänen työmääränsä on kasvanut tv-julkisuuden jälkeen valtavaksi.

”Minulla on kolme puhelinta, yksi suomalainen ja kaksi amerikkalaista. Aloitan työpäiväni aamuisin kello 4.15 vastailemalla sähköposteihin. Minulla on pr-firma ja manageri, 5–6 catering-yksikköä ja ravintoloita. Kun joskus yritän laittaa ravintolassa ruokaa, se keskeytyy aina, tielle tulee asioita päätettäväksi, on ihmisiä joille pitää antaa potkut ja tilauksia tehtäväksi. Teen nyt paljon, koska haluan jäädä eläkkeelle kun olen 45.”

Richter on 38-vuotias.

Käsikirjoitetaanko kokkikilpailijoiden välille draamaa, jota he esittävät?

”Ei sitä niin tehdä. Ihmisiä pannaan asumaan ja olemaan samassa paikassa, siitä syntyy draamaa.”

”Mutta amerikkalaisissa sarjoissa ne vähän tönivätkin ihmisiä luodakseen reaktioita. Kilpailijat pannaan odottamaan tuomareiden päätöksiä kuusi tuntia. Heille annetaan olutta ja pannaan istumaan yhteen huoneeseen, ja jos haluat mennä vessaan, ne eivät päästä sinua. Mitä tapahtuu kun juot olutta, et pääse vessaan ja odotat kuusi tuntia? Siinä hermostuu. Sitä alkaa helposti kinastella vierustoveriensa kanssa. Se on tv:tä. Se on reality-tv:tä. Jos siihen ei voi luoda paineita, miksi tehdä koko ohjelmaa?”

Suomessa asiat tehdään rennommin, Richter huomauttaa. Täällä kokit saavat odottaa tuomariston arvioita ehkä pari kolme tuntia.

Jos Suomen Top Chefissä olisi kyse todellisuudesta eikä reality-ohjelmista, ohjelmassa saatettaisiin nähdä vaikka tämä tuomariston ja tuottajien tuhnuisen viihdyttävä keskustelu kuvauksissa.

Tuottaja Marjukka Lihavainen tuomaristolle: ”Hei ottakaa se [kokin nimi poistettu] nyt erityiskäsittelyyn. Mä en tiedä kuka teistä sen tekee, ehkä sinä? [Katsoo Hans Välimäkeä.] Mutta kuitenkin hänellä on hieno tausta [paikka poistettu], ja jos toi nyt on se ulkonäkö mitä hän nyt pystyy lautaselle laittamaan, se saatanan kyrvännäkönen nakki, niin mä en kyl niinku kestä.”

Hans Välimäki naureskelee: ”Sanonks mä ton [ohjelmassa] off the record vai record?”

Lihavainen: ”Ihan record. Siis ihan nätisti.”

Välimäki: ”Eiks se [nakki] oo normikokonen? Mulla on vähän pienempi vielä.”

Pipsa Hurmerinta: ”Me ei haluta kuulla.”

Välimäki: ”Te haluisitte nähä.”

Pöytäseurueen naiset nauravat ja vitsailevat, että näytteille kaivataan vain ”sellaisia nuoria miehiä, jotka esittää yli kakskytsenttisen”.

Mutta mitään tästä ei nähdä eikä kuulla lopullisessa ohjelmassa. Siinä nähdään tiukan ammattilaisen näköisiä ruokaihmisiä arvioimassa asiallisesti kokkeja, jotka haluavat uralleen tv-kilvan tuomaa loistetta.

Kuten ohjelman tuotantopäällikkö Katja Price totesi kuvauksissa ­Ruoholahdessa: ”Nää realitythän tehdään aika pitkälle editissä.”

Ehkäpä ruokaviihdettä on nyt niin paljon jo siksi, että ruoan katsominen on meistä ihmisistä houkuttelevaa. Kun hyppii tv-kanavalta toiselle ja vastaan tulee tarkka lähikuva ruoasta, ihmisen on vaikea olla pysähtymättä katsomaan, on todennut Food Network -kanavan johtaja Bob Tuschman. Siksi kanavalla ja muussa ruoka­mediassa on opeteltu kuvaamaan ruoka niin, että siitä näkyvät ainesten yksityiskohdatkin – se näyttää todellista herkullisemmalta, ruokapornolta.

Ihmislajin perimässä on tarve syödä. Kun esi-isämme ja -äitimme alkoivat kokoontua nuotiotulen äärelle, siellä opittiin nauttimaan ruoasta ja sen valmistamisesta – ja kulttuurintutkijoiden mukaan otettiin ehkä ensi askeleet sille, että syöminen yhdessä tuntuu edelleen hauskalta ja tärkeältä.

Nyt olemme tietysti hieman pidemmällä ruokasivistyksessä. Ruokatiedon hallinnasta ja ruokasanojen sujuvasta käyttämisestä on tullut tämän ajan statussymboleita. Ne ovatkin ruokaohjelmien tärkeintä antia, ei se että oppisimme itse valmistamaan ruokaa.

Nykyajan ruokaohjelmien piiloviesti on älä edes yritä tätä kotona, totesi amerikkalainen toimittaja Bill Buford taannoin The New Yorker -lehdessä. Bufordin mukaan ohjelmat antavat ymmärtää, että jos haluaa syödä yhtä hienosti kuin niissä, on mentävä hyvään ravintolaan. Sarjat opettavat meitä tunnistamaan ruokien hienouksia, puhumaan niistä ja tilaamaan niitä paremmissa ravintoloissa – kaikki monen ihmisen tavoittelemia avuja.

Siksi ruokasarjoissa tehdään ruoan syömisestä ja ostamisesta viihdettä ja juhlaa. Se ilahduttaa tietysti kaikkia syöjiä. Ja kauppiaita.

Suomen MasterChefin yhteistyöyrityksiä ovat Valio ja Ikea, Top Chefillä niitä ovat maustemerkki Santa Maria ja Lihatukku Tamminen Oy. Kilpailijat viedään sarjoissa usein ruokaostoksille, esimerkiksi Top Chefissä espoolaiseen Citymarketiin. Tv-kokit pannaan usein ostamaan raakojen ainesten ohessa valmisruokia, juuri niitä joita me kaikki syömme yhä enemmän. Voiko kuvitella parempaa mainosta eineksille kuin ammattilaiskokki loihtimassa niistä gourmet-annosta jännittävästi kuvatussa tv-kilpailussa?

Keskustelu Top Chefin studiolla käy kuumana tuomariston pöydässä, kameroiden poissaollessa. Pian on aika päättää tänään kuvattavaa jaksoa varten, kuka kokeista pudotetaan tällä kertaa pois.

Pipsa Hurmerinta: ”Sen [kokin nimi poistettu] annos näyttää siis jonku kieleltä.”

Pia Kämppi: ”Maistoitteks te sitä kastiketta? Siis punaviinikastike! Mä voin sanoo että se on ehkä tehty punaviinipullon vieressä…”

”Hiljaisuus kaikki!” vaatii vastaava tuottaja Petteri Ahomaa. Hän yrittää saada meluavasta tuomarien ja tuottajien pöydästä aikaan päätöksen: Tämänkertaisen kierroksen kolme huonointa kokkia on valittu, ja heistä kaksi on selvästi muita heikommilla. Mutta kumpi putoaa?

”Kuinka tasaisia [kahden kokin nimet poistettu] on ollu kokonaisuuden kannalta?” Ahomaa kysyy.

Tuomarit puhuvat taas toistensa päälle.

Stefan Richter: ”Peteri, who do you want to go home? Who do you want to go home?” (Kenet sinä haluat pudottaa?)

Ahomaa: ”Hei mietitään tää nyt ihan oikeesti.”

Richter: ”Who do you want to go?”

Ahomaa vaihtaa englannin kielelle ja kertoo ettei tiedä, jomman kumman nimetyistä kokeista. Hän pohtii, että toinen kokeista on perinteisempi hahmo ja toinen on ”se bitch”.

Ahomaa: ”Kumpi me halutaan pitää, [sana poistettu]hahmo vai bitch?”

Tuottaja Marjukka Lihavainen [englanniksi]: ”Mä haluaisin pitää sen bitchin, koska tää on ammattilaisille…”

Ahomaa: ”Okei, joo, sit me ollaan valmiita. Meillä on päätös.”

Siinä ohjelman tuottajat siis valitsivat tuomariston karsimista ehdokkaista, kuka näistä putoaa. Ratkaisua ei tehty vain ruokien ja kokkitaitojen pohjalta vaan pitkälti myös sen, millaista ohjelmaa kilpailijoista saa.

Onhan kyse ruokaviihteestä.

Image 12/2010

Julkaistu: 12.5.2011