Image

Tuulipukumaan kansalliskirjailija



Tuulipukumaan kansalliskirjailija

Reilussa kymmenessä vuodessa Kari Hotakainen on muuttunut sulkeutuneestarunoilijasta koko kansan kirjailijaksi, miltei nyky-Suomen Väinö Linnaksi. Mitä siihen sanoo Hotakainen itse? “Jos ottaa pönäkän asennon, peli on menetetty.”
Teksti Panu Räty
Kuvat Samuli Karala

WSOY:n kirjankustantamon päärakennus sijaitsee yhdellä Helsingin hienostuneimmista liikepaikoista, Bulevardin komeassa alkupäässä. Kirjailija Kari Hotakainen luikahti juuri kustannusyhtiön palatsin raskaan puuoven taakse. Hotakainen nousee ripeästi leveitä kiviportaita kohti toista kerrosta. Askeleita ei hidasta paksu punainen matto eikä fanfaareja töräyttelevä soittokunta, vaikka Hotakaisen menestystä ajatellen ne voisivat olla häntä varten aina passissa.

Hotakaisen kaksi vuotta sitten ilmestynyttä Juoksuhaudantie-romaania on myyty reilusti yli satatuhatta, jättimäärä kotimaiselle romaanille.

Yleensä kaupallisesta menestyksestä puhutaan, jos luku kipuaa yli viiden tonnin. Ostavan yleisön lisäksi Juoksuhaudantiestä riehaantuivat sekä kriitikot että professori Lasse Pöysti, joka antoi Hotakaiselle kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kuin siinä ei olisi kylliksi, MTV3:ssa nähty komediasarja Tummien vesien tulkit toi kynämiehelle käsikirjoituksen Venlan.

Hotakainen kääntyy porrastasanteella oikeaan, nykäisee oven auki ja astuu kotimaisen kaunokirjallisuuden osastolle, jonka kirkkain tähti hän on. Onko Hotakaisesta tulossa ostoskeskus-Suomen Väinö Linna?

“En olisi ikinä uskonut!” – ote Hotakaisen äidinkielenopettajan onnittelukortista Finlandia-palkinnon jälkeen.

Hotakainen riisuu osaston kahvihuoneessa pusakkansa ja ruttaa sen tuolinselkämykselle.

Taukohuonetta hallitsee sanomalehdin kuorrutettu soikea pöytä ja seinän täyttävä kirjahylly, molemmat arvokkaasti tummaa puuta.

Hylly on täytetty osaston julkaisemin kirjoin. Joissakin selkämyksissä lukee Kari Hotakainen. Pian hyllyyn ilmestyy myös Hotakaisen syksyn uutuus, Iisakin kirkko.

Iisakin kirkko on 47-vuotiaan Hotakaisen kuudes romaani – ja kaikkein odotetuin. Kirjan ilmestyminen jopa uutisoitiin Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla, mitä ei yksittäisten kotimaisten kaunokirjojen kohdalla tapahdu periaatteessa koskaan. Voisi kuvitella, että sinkoutuminen kansakunnan kaapin päälle olisi kasvattanut paineita seuraavaa hengentuotetta kohtaan. Hotakainen kieltää. “Finlandia-huuma ei tarkoittanut muuta kuin joitakin menemisiä lisää. Ei se keskittymiskykyä vienyt.”

Keväinen uutinen Juoksuhaudantielle myönnettävästä Pohjoismaiden neuvoston palkinnosta kannusti viimeisetkin mattimyöhäiset kirjakauppaan.

Palkintonsa Hotakainen noutaa marraskuussa Tukholmasta.

“Juoksuhaudantie myi 15 000 jo ennen Finlandia-ehdokkuutta. Ajattelin, että silloin oli ylitetty kaikki odotukset. Kun myynti meni yli äyräiden, se tuntui lähinnä unenomaiselta surrealismilta”, Hotakainen sanoo.

Reilusti yli sadantuhannen joukkoon mahtuu hänen mukaansa tuhansia “vahinko-ostajia”. Eräs lukija möläytti hänelle jalkakäytävällä, että hankki romaanin vain koska se oli palkittu. “Hirveä kirja!” mies ähkäisi. Hotakainen on kuullut myös marinoita, ettei kirja auttanut ollenkaan rintamamiestalon ostossa.

“Kirjailijantyötäni leimaa vaistonvaraisuus ja epäselvyys. Ryhdyn siihen, mikä milloinkin vetää mukanaan”, hän sanoo. “Vapisen edelleen kuin haavanlehti, kun näytän kustantajalle ensimmäisen version. Koko kirjoittamiseni on niin suunnittelematonta.”

Iisakin kirkko ei tosiaan vaikuta best selleriksi räätälöidyltä, ei etenkään aiheensa puolesta. Romaanissa vanha isä on kiukkuinen keski-ikäiselle pojalleen, joka on tullut uskoon ja kaikonnut Pietariin entisöimään Iisakin kirkon kultauksia. Isä haluaa tavata pojan ja puhua tälle järkeä. Olennaista on vanhenevan miehen yksinäisyyden kuvaus, huumori on jäänyt vähemmälle.

Iisakin kirkko on sivumäärältään Juoksuhaudantietä vaatimattomampi teos. Kirjailija muistuttaa, että hänen 1991 julkaistu esikoisromaaninsa  Buster Keaton: Elämä ja teot oli sekin tiivis. Buster Keatonissa Hotakainen eläytyi amerikkalaisen mykkäfilmin tähden aivoituksiin ja tulosti tuumansa tekstikatkelmiksi. Harva olisi tuolloin uskonut, että jonain päivänä omalaatuisen kirjailijahöynän tuntee koko kansa.

“Viimeiset kirjani ovat tavallaan vahingossa pitkiä”, Hotakainen sanoo.

“Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen suomalaisen uudisraivaajaromaanin. Hän aloitti huipulta, jota ei sittemmin ole ylitetty. Hotakainen kirjoitti ensimmäisen suomalaisen kiinteistönvälittäjäromaanin. Myös hän aloitti suoraan huipulta.”- Kiinteistömaailman toimitusjohtaja Paavo Aunola palkitessaan kirjailijan kiinteistönvälittäjän työn esiin nostamisesta.

Mitä voi tulla melkein mykkyyteen saakka sulkeutuneesta ja estoisesta Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelijasta? Lehtitoimittaja, keksi Hotakainen 1970-luvun lopulla ja meni kesätöihin Savon Sanomiin. Suvesta ei tullut helppo. Uutisnenäkin umpimielisellä petti. Kerran kesätoimittaja Hotakainen soitti päivittäistä soittokierrosta lähialueen poliisilaitoksiin. Kiuruvedellä lupsakka savolaispoliisi jahnaili, että eipä mitään erityistä: “Yksi pienkone tuossa tippui, ei sen kummempaa.” “No… Selvä…” kiitti Hotakainen ja jätti uutisen lentokoneonnettomuudesta kirjoittamatta. Esimiehet vetivät johtopäätöksensä. Työsopimusta ei jatkettu.

Illat Hotakainen kyhäsi runoja. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuurikilpailussa 1979 hän sijoittui niillä kakkoseksi. Kilpailun voittanut Jari Tervo muistaa yhä aika ajoin muistuttaa Karia siitä, että kuka voitti ja kuka tuli toiseksi.

Hotakaisen esikoisrunokokoelma Harmittavat takaiskut julkaistiin vuonna 1982. Hän järjesti uudesta työpaikastaan, STT:n Kuopion toimituksesta, itselleen kolme päivää viikossa omaa kirjoittamisaikaa. Niitä tarvittiin, sillä kustantaja ei syttynyt yhdestäkään hänen uutta kokoelmaa varten postittamastaan nipusta. “Täytyy myöntää, että lievää taiteilijuutta oli ilmassa”, Hotakainen sanoo. “Silloinen kihlaus oli purkautunut ja kihlat Kallaveden pohjassa. Elin lievää desperado-vaihetta. Lihoin muodottomaksi ja runot olivat sen mukaisia: muodottomia.”

Väinö Linna uskoi aikoinaan kerrasta, ettei hänestä tule runoilijaa ja päätti keskittyä proosaan. Hotakainen muistaa yrittäneensä puhua WSOY:n silloista kotimaisen kirjallisuuden päällikköä Vilho Viksteniä puhelimessa ympäri. Hän halusi Helsinkiin neuvottelemaan runoistaan.

“Ei se murukahvin juominen täällä niitä paskoja miksikään muuta”, töksäytti Viksten.

YHTEISKUNNALLISUUDESTA löysin paikan hampaan kolosta reikien keskeltä tunnen poran - Kari Hotakainen, HOT, 1987

Hotakainen penkoo taukotilan kaappeja, eikä löydä kahvia. Hän tyytyy veteen ja palaa pöydän päähän.

Nuorukainen löysi lääkkeen kirjoituskramppiin Sirkka Turkan runoista: “Jos Sirkka Turkka kirjoittaa koirista, mä voin kirjoittaa vaikka hiihtämisestä.” Siitä lähtien Hotakainen on ylistänyt Sirkka Turkkaa aina, kun vain on haastattelunauhurin nähnyt.

Lopulta Viksten hyväksyi Hotakaisen runot. Vikstenin mielestä ne olivat kuin kalikoita, joita runoilija heitteli olkansa yli. Kun Hotakaisen neljäs, toistaiseksi viimeinen ja lyömättömästi nimetty runokirja Runokirja ilmestyi 1988, Hotakainen asui Helsingissä ja väsäsi työkseen takakansitekstejä WSOY:n kirjoihin. Mainostoimittajan hommia Hotakainen oli opetellut kuopiolaisessa mainostoimistossa. Gradu pakinoitsija Aapelin tyylistä jäi vaille ensimmäistäkään riviä.

Hotakaisen nasevasta kielestä sanotaan, että siinä näkyy tausta runoilijana. Hän muistuttaa sankaristaan Nikolai Gogolista, jonka Kuolleet sielut on nimetty runoelmaksi. “Vaikka olen ikään kuin lopettanut runon kirjoittamisen, yritän kirjoittaa proosaa niin kuin se näyttäisi välillä runolta, mutta julkaistaan romaanina.”

Jos suomalaiskirjailijat jakaa reippaalla kädellä taiteilijoihin ja viihdyttäjiin, Hotakaiselle ei tahdo löytyä paikkaa tai hänet on tungettava molempiin laatikoihin. Hän on tehnyt kokeiluja romaanien rakenteilla, mutta keventänyt taiteilut vinolla huumorilla. Nyttemmin kirjoihin on punottu myös helppolukuiset juonet, jotka tavallinen sukankuluttajakin tajuaa.

Usein Hotakaisen kynän kärki on osunut miehisiin pakkomielteisiin. Klassikossa pakkomielle kohdistui autoiluun, Sydänkohtauksissa elokuviin ja Juoksuhaudantiessä rintamamiestaloon. Yleensä vimma raastaa epämääräisesti kirjoittajaansa muistuttavaa vinksahtanutta päähenkilöä. Klassikossa molemmilla oli jopa sama nimi ja ammatti. Kari Hotakainen, kirjailija.

Uudessa kirjassa maali on siirtynyt korkealentoisemmalle tasolle, isän ja pojan kohtaamiseen heidän ikäerostaan ja maailmankuviensa erosta huolimatta.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä on myyty 112 300 kappaletta. Kirjoista saisi yli kolme kilometriä

korkean pinon tai niillä päällystäisi reilut 3,3 hehtaaria. Hotakaisen Kalikkakasa-runovalikoimaa on myyty 660 kappaletta. Niiden sivuilla tapetoisi pienen kaksion.

Huoneen ovensuussa vilahtava naispuolinen kustannusvirkailija tervehtii talon ylpeyttä leveällä hymyllä.

Vaikka Hotakainen pukeutuu kukikkaaseen kesäpaitaan ja aikoo vaihtaa Klassikkoromaanin kuuluisan Alfa Romeon Toyota Corollaan, koska se on Suomen tavallisin auto, ei hän mikään tavallinen Hotakainen ole. Tavallisten Hotakaisten ei tarvitse korostaa tavallisuuttaan. Eivätkä he kyllä saa kirjallisuuspalkintojakaan.

Toki hänen arkensa muistuttaa monen miehen arkea. Vaimo Tarja on äänisuunnittelija televisiossa. Tyttäret Roosa ja Kaisa ovat kahdentoista ja viiden. Perhe asuu omakotitalossa Pakilassa, isännän tarkennuksen mukaan erillistalossa. Taloyhtiöön kuuluu kolme taloa, joista jokaisella on oma pieni piha. Hän irvistää. “Pihan pienuus on siunaus. En ole mikään multanäppi.”

Maunulaan Hotakainen muutti vaimoineen 1980-luvun lopulla. Maunula muistetaan entisenä ongelmalähiönä, jonka kautta kovat huumeet rantautuivat 1970-luvulla Suomeen. Siinä määrin Hotakainen on mainostanut kaupunginosaa, että ihme olisi, jos sinne ei saada Kari Hotakaisen katua. Tai ehkä Maunulan maisemaan nousee Kari Hotakaisen reitti Urjalassa sijaitsevan Väinö Linnan reitin tapaan, jonka rastit on ristitty Pohjantähti-trilogian mukaan.

Kirjailijan nykyinen kotikaupunginosa Pakila on Maunulan vieressä. Kodin seinällä on kartta elinpiiristä: Maunula, Maununneva, Pakila, Paloheinä ja Pohjois-Haaga.

“Voin sanoa, että hyvät tyttäret, isänne ei ole laaja-alainen ihminen. Tuossa on eka kämppä, tuossa kolmas.”

Kotiseutu on sepite: se perustuu aikuisuuden asuinpaikkoihin – kuten monilla muillakin kirkonkylistä ja pikkukaupungeista kasvukeskuksiin päätyneillä.

Porissa syntynyt ja Rautalammilla Savossa aikuiseksi varttunut mies päätti juurtua Pohjois-Helsinkiin. “Keskuspuiston takia siellä ollaan oltu. Siellä pääsee heti metsään, jossa voi kävellä tai juosta tai pyöräillä.”

Hän työskentelee arkisin yhdeksästä kolmeen, säntillisesti kuin verovirkailija.

Työpaikka on autotallissa. Keskittynein hetki vanhan Macintoshtietokoneen ääressä kestää kolmesta neljään tuntia. “Kaikki siitä yli on seuraavana päivänä paskaa.”

Autotallissa vallitsee yhä kirjanteon jälkeinen sekasorto. Lattiaa peittää liuskoista ja sanoma- ja aikakauslehdistä muodostunut matto. Joukossa on myös käytettyjä nenäliinapalloja, tuhkakupeiksi muuttuneita jogurttipurkkeja sekä röykkiöittäin omia ja lainattuja kirjoja. “Siellä on myös muistilappuja, joissa lukee yksittäisiä kirjan lauseita: Toivottavasti puuro ei polttanut ennestään toimimatonta heppiä karrelle.

Työviihtyvyyttä lisää vain miehen pitkän ruodon kaipaama hintava tuoli.

“Töihin ei mennä viihtymään. Kotona kaikki on sitten katsottu siihen malliin, että mitä viihtyisämpää, sitä parempi.”

Joskus vierähtää viikkoja ilman yhtään käyntiä keskustassa. Vauhdikkain Hotakainen lienee hölkätessään Keskuspuistossa.

“Kun luen lehdistä taiteilijoiden värikkäästä elämästä, en yleensä näe niissä mitään värikästä. Elämäntyylit ovat niin arvattavia. Värikäs vaihtoehto suomalaiselle kirjailijalle olisi käydä maatalousnäyttelyssä – se elämänpiiri voisi olla oikeasti erilainen.”

Jos hän jotain vierastaa, niin Erno Paasilinnan kuuluisaa maksiimia, että täytyy elää sellainen elämä, josta tulee kirjailijaksi. “Tosiasiassa kannattaa elää elämä, josta ei missään tapauksessa tule kirjailijaksi. Kuka tahansa kerrossiivoja osaa elää rajusti, mutta ei sellainen ihminen pysty kirjoittamaan rajusti. Huono käyttäytyminen on mielenkiintoisempaa työhuoneella kuin kaupungilla.”

Hotakainen muistuttaa, että monet maailmankirjallisuuden mammuteista ovat hiirulaisten kynäilemiä. “Olen minäkin perusarkuuteni ja ujouteni vuoksi vetänyt kapakassa lärvit. Mutta en haasta riitaa, eikä mulle tulla haastamaan riitaa. Jos käyttäydyn huonosti, mukana on jotain tekotaiteellista.”

02/10/2003 17:46 Re: Alkuja ja muita suosikkikohtia Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie alkaa myös messevästi. Siinä on vaan niin hauskasti kuvattu se kun vaimo lähtee Suomen lätkämatsin aikana niin mihin kiinnittää mies huomion. Siihen että kiekko oli Keskisellä. En minä muista varmasti oliko se Keskisellä vai jollain muulla mutta pointti kai tulee selväksi. – Kommetti YleX:n chat-sivuilla.

Sydänkohtauksia-romaanissa Raimo Kytöniemi seisoskelee sätkällä Rajametsäntie 34 D:n parvekkeella Maunulassa. Muuan lukija ilmoitti tuohtuneena, ettei kyseissä talossa ole parvekkeita. Hotakainen hörähtää. “Kirjoitin hänelle kortin. Pahoittelin tämmöistä megalomaanista epätarkkuutta romaanissa, jonka pääväite on se, että Kummisetä filmattiin kyseisellä seudulla…”

Lukijan kimmastuminen kertoo ainakin siitä, että tuulipukumaan kronikoitsijan maailma tunnistetaan.

Yleensä palaute jää vähiin. Hotakainen arvelee, että vaiteliaisuus johtuu julkisesta kuvasta. Hän ei vaikuta mieheltä, joka riemastuisi pääsiäiskortista.

Lehdistöltä hienotunteisuutta on turha odottaa. Hotakaisen Pakilan talo kuvattiin Hymyyn siinä missä Laila Hietamiehenkin maja. Ja myyntiluvut kirjattiin iltapäivälehteen: Hotakaisesta miljonääri.

“Julkisuuteni on työjulkisuutta, jota kukaan ei hae, vaan johon joutuu, jos jotkut palikat loksahtavat – hyvin tai huonosti – paikalleen. En mieti asiaa käytännössä ollenkaan.”

Hotakaisen suupielet kiristyvät. Hän on kuullut väitettävän, etteivät “entisaikojen kirjailijat” olisi esitelleet turpavärkkiään töllössä nykykynäilijöiden tavoin, vaikka heille olisi annettu siihen mahdollisuus.

“Olen varma, että jos Eino Leinon aikana olisi ollut MTV3 ja Nelonen, Leinolta olisi mennyt kaikki aika niissä hyppäämiseen. Puhdas mielikuva entisaikojen ihmisestä on kammottava ajatus: siis että Väinö Linna oli ikään kuin eheämpi ihminen kuin Jari Tervo.”

Hotakainen puolustaa tässä myös itseään. Hän on väittänyt oppineensa puhumaan vasta 37-vuotiaana.

Juuri niihin aikoihin hän taisi jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi ja muuttui puheliaaksi myös lehtien palstoilla.

Pian sen jälkeen, kun Klassikosta tehtiin elokuva, Hotakainen jopa aloitti viikoittaiset elokuva-arviointinsa MTV3:n Ensi-ilta-ohjelmassa. Ennen sitä Hotakaisen ei tiedetty edes nähneen muita fi lmejä kuin Taksikuskin ja Kummisedän. Jäyhä kirjailija näytti katsojien riemuksi usein siltä, että ruutuun joutuminen oli niitä tukalimpia tilanteita, mitä hän oli eläissään kokenut.

Mutta jos ihminen haluaa elättää itsensä kirjailijana, hänen on melkein pakko tehdä myönnytyksiä tiedotusvälineille, joilla on julkkiskirjailijalle käyttöä. Ilta-Sanomiin Hotakaista haastateltiin uudesta hanakossusta. Kirjailija kertoi arvostavansa kansallisjuoman perinteitä kuten kossupullon korkkaamista: “Törpäköstä puuttuvat vanhan liiton rituaalit.”

Głębiej – to wszechstronna satyra na społeczeństwo fi ńskie, na panujące w nim relacje między kobietami a mężczyznami, na sytuację rodziny fińskiej iróżnice pokoleniowe, wreszcie na zawiłości fi ńskiej polityki mieszkaniowej. – Puolalaisen Panorama Kultur -nettilehden kommentti Juoksuhaudantiestä.

Muutamaa päivää myöhemmin saapastelemme kirjailijan kanssa Unioninkadun rinnettä alas. Hotakaista valokuvattiin hetki sitten Helsingin yliopiston kirjastossa, Suomen kansalliskirjastossa.

Kuvaaja kehaisi miestä moitteettomaksi malliksi. Ei mikään ihme. Vuosien varrella pystytukka, suorakulmainen naama ja paksukehyksiset silmälasit on ikuistettu lehtiin lukemattomat kerrat. Kuvissa katse on kuin yksityisalue-kyltti. Siitä maine kivikasvona.

Koukkaamme Aleksanterinkadulle. Suurkirkon ja Senaatintorin kulmat sopivat

hienosti käyskentelyyn Finlandia-palkitun kirjailijan kanssa. Juuri näihin kortteleihin haalataan turistit ihmettelemään historiallista Helsinkiä, jonka rakensivat venäläiset.

Venäjä kuuluu niihin aiheisiin, joihin suurten suomalaiskirjailijoiden on vaikea olla kajoamatta. Hotakaisen hetki tuli Iisakin kirkossa, jonka jälkimmäinen puolisko on sijoitettu kokonaan Pietariin.

Itä kiinnostaa kirjailijaa muutenkin. Hän kertoo kahlaavansa kaikki suomeksi julkaistavat nyky-Venäjää käsittelevät kirjat. Vuosi sitten hän alkoi päntätä venäjän kielen alkeita. Vaikka kirjailija karsastaa matkailua, hän nousi viime syksynä jopa Pietarin-junaan. Hän hätkähti kaupungin mittasuhteita Nevski Prospektilla, jota hän kutsuu kirjassa “jättiläisen kieleksi”. “Nevskiä kävellessä tulee olo, ettei siellä paljoakaan merkitse yksi ihmisotus – ei hyvässä eikä pahassa. Siellä on kävelty aika lailla aikaisemminkin ja mietitty perimmäisiä kysymyksiä.”

Niitä kysymyksiä ovat käsitelleet monet Hotakaisen kunnioittamat edesmenneet Venäjän-kollegat kuten Bulgakov, Tsehov, Tolstoi, Dostojevski ja Gogol.

Ja niitä kysymyksiä hän itse pohti, kun uppoutui Raamattuun. “Muutin itseni romaanin vanhaksi isäksi ja etsin Raamatusta epäloogisuuksia. Muissa uskonnollisissa kirjoissa vetosi etenkin körttipuoli. Nehän eivät julista olevansa kovin suuria ihmisiä…”

Martti Suosalo, kumpaa oli vaikeampi näytellä: Jeesusta vai Hotakaista? “Kaikki roolit ovat yhtä helppoja tai yhtä vaikeita. Jeesus, jonka toin näytille, oli epäilevä Jeesus. Kärsimyksen hetkellä hän epäili, että oliko Jumalan poika ollenkaan. Tämän inhimillisen puolen voisi nähdä myös Kari Hotakaisen elokuvahahmossa. Myös Hotakainen on tavallaan sanansaattaja ja sijaiskärsijä.”

Istumme kahvila Engelin sisäpihalla, pihan yli viritettyjen lakanoiden alla. Keltaisten seinien reunustamalle pihakiveykselle on aseteltu pyöreitä pöytiä tuoleineen. Hotakainen hörppii kahvia ja tupakoi.

Jotta kuvasta ei tulisi vinoa, sanottakoon, etteivät kaikki Hotakaisen pallot ole vierineet pussiin ensilyönnillä. Hotakainen kertoo, että aloitti Syntisäkki-romaanin paukuttamisen vetävän alkuidean huumassa. Kaikessa kiihkossa karkasi näpeistä kirjan lähtökohta, Hotakaisen ihailu blueslegenda Howling Wolfia kohtaan. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio ei soinut rouheaa bluesia. Se toi Harri Haanpään mieleen mauttoman brittivinguttajan Gary Mooren. “Sain Haanpäältä neljän sivun vittumaisen kirjelmän”, Hotakainen sanoo. “Kirje alkoi sanoilla ‘Hyvä Gary Moore’ – ja sen jälkeen se oli yhtä murhaa! James Elroy olisi lukenut sitä paskat housussa.”

Paperikoriin meni 170 liuskaa. “Siinä kyllä pienyrittäjää koeteltiin.”

Ehkä juuri tästä pienyrittäjän sisukkuudesta löytyy yksi avain Hotakaisen nousuun marginaalirunoilijasta kansansuosikiksi. Sisua on tullut verenperintönä.

Isä-Hotakainen pyöritti Rautalammilla kyläkauppaa, jossa Karin äiti oli myyjänä. Kari hääräsi koulun ohessa kaupassa tsupparina, varastomiehenä, milloin minäkin. Kun puoti meni illalla kiinni, avattiin sen vieressä perheen elintarvikekioski. Myymäläautokin kulki. Kun isä myöhemmin luopui marketista, hän opetteli valokuvaajan taidot, neuvoi ne vaimolleen ja perusti kaksi valokuvaamoa. Toista pyöritti isä Suonenjoella, toista äiti Rautalammilla.

Nyttemmin isä on innostunut Venäjän kielestä ja kirjallisuudesta. 77-vuotias mies pusaa gradua sosialistisesta realismista Jyväskylän yliopistoon.

Karin viisi sisarta valitsivat veljeään arkisemmat ammatit: opettaja, taittaja, konekirjoittaja ja kaksi lastentarhanopettajaa. “Vanhemmat ja sisaret ovat suhtautuneet mun tekemisiin lunkisti koko ajan.”

Hän muistaa yhä yrittäjävanhempiensa pitkät työpäivät. Siksi oma työn ja vapaa-ajan välinen raja on kuin puukolla viilletty. “Ja siksi yritän tehdä koko ajan vähemmän töitä, vaikka mieli tekisi tehdä enemmän.”

Toistaiseksi luppoilu ei ole ihan onnistunut. Syksyllä ilmestyy Iisakin kirkon lisäksi myös Priit Pärnin kuvittama Satukirja. Siinä Hotakainen mukailee perinteisiä satuja. Hän selventää: “Johtajalla oli kolme tytärtä: ruma, kaunis ja parturikampaaja.”

“Taannoisessa 40-vuotishaastattelussaan kirjailija teki tiliä siihenastisesta elämästään ja tulevaisuuden näkymistä. Hän katui antaneensa perheelleen siinä määrin aikaa, että golf, tuo viheriön runous, oli jäänyt lapsipuolen asemaan.” – Hotakainen itselleen laatimassaan muistokirjoituksessa HS:n Nyt-liitteessä 2000.

Kahvit on juotu. Tuhkakuppiin on kertynyt kourallinen natsoja.

Seuraavasta teoksesta kirjailija ei vielä tiedä. On luotettava siihen, että idea ilmaantuu kuten ennenkin. “Tärkeintä on löytää aihe, johon saan jotain omasta mielestäni uutta aukovaa. Se on herrassa, mitä se muille merkitsee.”

Hän viittaa kohti porttikäytävän julistetta, joka mainostaa elokuvaa nimeltä Himon anatomia. “Jos mä joskus kirjoitan seksistä, juuri tuota sävyä en käytä. Tuosta käsittää heti, että se on paremman väen eroottinen tutkielma.”

Kun Hotakainen jätti päivätyöt WSOY:ssä, hän uhkasi kokeilla kaikkia kirjoittamisen lajeja paitsi oopperalibrettoa. Sana taitaa pitää. Hän on kirjoittanut kuunnelmia, kokeillut televisiota – ja nyt tekeillä on näytelmä Kom-teatteriin. Plarin kannessa lukee Usko. Siinä pohditaan, voiko ihminen hurahtaa muutenkin kuin siihen tyypilliseen tapaan, heittäytymällä Jeesuksen liepeisiin ikään kuin viimeisenä vaihtoehtona. “Siis ilman sitä, että kärähtää ratista tai murhaa jonkun, ilman katumusta ja synnintuntoa ja näkyviä elämänmuutoksia”, hän sanoo. “Tapahtumiltaan näytelmä on köyhä. Konduktööri tulee uskoon Vainikkalan asemalla.”

Hotakainen vilkaisee rannettaan. Pian on muututtava perheenisäksi.

Mutta vielä kotva kirjailijana, vielä yksi tupakka.

Hän miettii, että Iisakin kirkko taitaa olla keski-ikäisen ihmisen romaani. Kolmen vuoden päästä tulee viisikymmentä täyteen. Viimein hän on siinä pisteessä, että voi kirjoittaa kuten tahtoo. Keskittyä oleelliseen. Todistelematta mitään. Eikä hänen tarvitse ajatellakaan uusivansa Juoksuhaudantien menestystä.

“Menestykseen ja pornoon liittyy pumppaava toistoliike, samaa koko ajan”, hän sanoo.

Mutta jos Iisakin kirkon aihetta ajattelee, se saattaa jopa tuoda Hotakaiselle täysin uuden lukijakunnan, ikäihmiset.

Ei Kalle Päätalokaan heille enää kirjaile. Tosin Juoksuhaudantien myyntimääriä Iisakin kirkko tuskin saavuttaa edes harmaiden pantterien avulla. Eikä Juoksuhaudantie puolestaan tavoita Tuntemattoman sotilaan yli puolen miljoonan lukuja. Savupiippu-Suomesta on pitkä aika, kaikkien jakamia kokemuksia ei enää synny. Juoksuhaudantie osui onnekkaasti yhteen niistä harvoista suurista tuulipukumaan väkeä yhdistävistä nimittäjistä: haaveeseen ydinperheen onnistumisesta ja omakotitalosta. Siitä tuli sauvakävelijöiden Tuntematon sotilas.

“Niissä Linnan henkilöissä, jotka ovat jääneet elämään, kuten Koskela ja Lehto, on aina yksi tietty ominaisuus, esimerkiksi luotettavuus tai rehtiys. Matti Virtanen on niin ristiriitainen ihmistyyppi, että on vaikea kuvitella, että se jäisi ihmisten mieleen yhtä eheänä”, Hotakainen sanoo. Hän kohottaa olkiaan.

“Voi olla, että tilanne on muuttunut niin, että Juoksuhaudantien Matti Virtanen menee sinne Pirkka-Pekka Peteliuksen apuva-miehen rinnalle, vaikkei kirjallisuusinstituutti sitä mielellään siellä näkisikään.”

Sijoitustaan meikäläisessä kirjallisuushistoriassa Hotakainen ei halua vatvoa. Eikä hän varsinkaan suostu vertaamaan itseään Väinö Linnaan.

“Jos ottaa pönäkän asennon, peli on menetetty. Mairittelevien lausuntojen ottaminen todesta jähmettää heti koko kirjoittamisen. Kun aloittaa uuden romaanin kirjoittamisen, asemia ei ole.”

Hän vaikenee hetkeksi.

“Se on mahdollista, että vuonna 2013 puhelimeni ei enää soi, eikä minusta ole värikuvia lehdissä”, hän sanoo. "Eikä se liity edes siihen, pysyvätkö kirjat tasokkaina, vaan että kohdevalaisin vaatii uusia lärvejä.

Kaikkia meitä odottaa unohdus. Hakuteokseen sitten jää, että kaksi teosta palkittiin, kirjoitti muun muassa kuunnelmia…"

Hotakainen virnistää ja liittää kätensä yhteen. “Mulle on pääasia pitää oma mielenkiinto yllä. Ja jos kirjoissa pysyy joku yllättävyys myös muille, siinä on ihan riittävästi.”

Image 07/2004

Julkaistu: 15.9.2004