Tuomas ”Tunna” Milonoff oli tuomassa graffiteja Suomeen ja kolusi maailman lääviä, nyt hän täyttää 50 ja rakastaa sähköautoaan

Minun olisi pitänyt syntyä johonkin lämpimään, missä aurinko paistaa mahdollisimman paljon. Kroppaani ja mieltäni ei ole rakennettu Suomen kylmään ja pimeään talveen. Saan auringosta tolkuttoman määrän virtaa.

Lapsuuteni sitkein haave oli tulla intiaaniksi. Vanhempani toistivat meille aina, että intiaaniksi pitää syntyä. Kaksoisveljeni Juho ratkaisi asian opiskelemalla näyttelijäksi. Hänellä olisi ainakin mahdollisuus esittää Amerikan alkuperäisväestön edustajaa.

Teini-iässä ihailin erityisesti New Yorkin graffitimaalareita. He olivat minulle yhtä suuria tähtiä kuin suurimmat rokkistarat. Olin mukana pioneerijengissä, joka toi graffititaiteen ja hiphopkulttuurin 1980-luvun puolivälissä Suomeen.

Teini-iässä inhosin erityisesti väkivaltaa. On ikävää, että nuoriso- ja jengiväkivalta on nostanut viime vuosina päätään, mutta 1980-luvun Helsingissä tilanne oli vielä paljon pahempi. Kaduilla joutui oikeasti pelkäämään. Tietyille huudeille ei ollut menemistä.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun hyvä nuoruudenystäväni petti luottamukseni ja varasti minulta huomattavan summan rahaa. Minun on edelleen äärimmäisen vaikeaa antaa anteeksi luottamuksen pettämistä.

Viimeksi nauroin makeasti, kun vapauduin pitkästä aikaa tähän hetkeen. Paloin toissa vuonna pahasti loppuun, enkä nauranut yli vuoteen. Olin muille ihmisille kateellinen heidän hymyistään ja pakottomasta naurustaan.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun kuuntelen oivaltavaa suomenkielistä musiikkia. Esimerkiksi Samuli Putron tekstin puhuttelevat minua syvästi. Säälin ihmisiä, jotka eivät kuuntele omalla tunnekielellään tehtyä musiikkia.

Vihaan sydämeni pohjasta kapriksia. Olen maistanut maailmalla reissatessani kaikenlaista yrjöttävää safkaa, mutta kaprikset ovat ylivoimaisesti hirveintä, mitä tiedän. Ne ovat saatanan keksintö.

Viimeksi rakastuin Polestar-sähköautooni. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, miten poikkeuksellinen väline henkilöauto on. Autossa istuessasi olet samaan aikaan omassa privaatissa tilassasi ja julkisella paikalla muiden ihmisten seassa.

En enää rakasta ehdoitta lääväisimpiä majataloja. Nuorena halusin majoittua kaikkein karseimpiin mestoihin, koska niissä oli yleensä paras meno ja vähiten niin sanottuja perusturreja. Vanhemmiten huomaan muuttuneeni mukavuushaluiseksi kermaperseeksi.

Kateellisena katson nuoria ihmisiä, jotka eivät kanna huolta huomisesta ja pystyvät olemaan täysin läsnä hetkessä. Olen meditoinut 20 vuoden ajan, koska olen niin huono olemaan läsnä. Ajatukseni ovat aina tulevaisuudessa tai menneisyydessä.

Häpeän syvästi kankeuttani. Kuvittelin olevani 30-vuotias joogi, kunnes viime vuonna palasin takaisin joogamatolle ja tajusin olevani jäykkä keski-ikäinen mies. Ymmärsin, ettei mikään ole ikuista.

Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska hän oli sparrausvastustajani. Harrastin nuorena kung fua ja potkunyrkkeilyä. Siellä meille opetettiin, ettei ketään saa lyödä kehän ulkopuolella. Olen noudattanut sääntöä tarkasti.

Join pääni täyteen, kun Suomi hävisi jälleen kerran jääkiekon MM-finaalin. Olin ensimmäisellä pitkällä reissullani Intiassa Suomen voittaessa ensimmäisen maailmanmestaruutensa vuonna 1995, ja jouduin odottamaan seuraavaa finaalivoittoa 16 vuoden ajan. Siinä sai vetää pään täyteen monta kertaa.

Sukurasitteeni on erityisherkkyys, joka on samalla myös supervoimani.

Hermoni menevät, kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta. Jo ala-asteikäisenä menin koulun pihalla riitatilanteisiin väliin ja otin kiusaajia riveleistä kiinni. Sittemmin olen hieman rauhoittunut.

Minun jumalassani mukavinta on, että hän näyttäytyy jokaiselle eri tavalla ja on kaikkialla samaan aikaan.

Urho Kekkosesta haluan sanoa, että haluaisin olla yhtä hapokas seuramies kuin hän oli Neuvostoliiton johtajien seurassa. UKK joi tiettävästi kenet tahansa pöydän alle ja pysyi lärveissäkin ubertyylikkäänä.

Annoin viimeksi lahjan vaimolleni Jennille. Vein hänet 23. vuosipäivämme kunniaksi ravintolaan syömään. Tapasimme ensimmäisen kerran helmikuussa 2001, ja muistan kuinka kirjoitin puhelinnumeroni 20 markan seteliin. Se on meillä edelleen tallella.

Luulin itsestäni liikoja, kun väitin lapsilleni vetäväni 10 leukaa, mutta sainkin nipin napin muutaman. Siitä hirveästi hetkestä käynnistyi treeniprosessini.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut olemaan hokematta vittu-sanaa. Vaimoni Jenni ihmetteli jo ensikertaa tavatessamme, miksi kiroilen niin paljon. Muistan edelleen vastaukseni: ”Hei sori, vittu mä en tajua.” En ole pystynyt edelleenkään kitkemään sitä puheestani. Se hävettää ihan vit… kamalasti.

Aion vielä opetella hyväksymään kaiken, mitä elämä tuo eteen. Olen todella kova vastustamaan erilaisia asioita. Siihen menee mielettömän paljon energiaa.