Jokainen sairaalassa ollut tietää klassisen jaon. Sairaanhoitajat ovat empaattisia ja lääkärit yrmeitä asiantuntijoita. Jouduin selkäleikkaukseen, enkä jaksa kuin ihmetellä sitä empatiaa, mikä yksittäisillä sairaanhoitajilla oli minua kohtaan. Kun valitin tuskasta, näin tuskan sairaanhoitajan silmissä. Hoitaja pohti silmät kostuneena, millä lääkecocktaililla kipuni parhaiten saisi pois. Sairaanhoitajat tekivät minulle jotain, jota pelkään enemmän kuin ydinsotaa tai demareiden vaalivoittoa. He panivat minulle pissakatetrin.

Pissakatetri on miehelle pelottavampi kuin naiselle. Miehellä se todella tungetaan peniksen läpi, virtsaputkesta sisään, eturauhasen läpi syvälle virtsarakkoon. Tämä tehdään nukuttamatta, vain pienellä puudutuksella terskaan.

Itkin, huusin, koetin paeta. Pissakatetri oli ehdottomasti elämäni kivuliain ja nöyryyttävin kokemus, jos nyt ikävuosia 0–18 Oulussa asuessani ei lasketa. Makasin avuttomana, housut nilkoissa, mutta eniten minua yllätti taas sairaanhoitajien empatia. Toinen piti kädestä kiinni, toinen kertoi, kuinka kohta kaikki tuntuu taas paremmalta.

Klassisen talousteorian mukaan ihmiset tekevät paremmin töitä, kun on kannustimia ja bonuksia. En lakkaa ihmettelemästä, miksi sairaanhoitajat ovat aidosti niin empaattisia. Sairaaloissa ei ole tippikulttuuria, eikä kukaan saa sen paremmin rahaa tai töitä, teki duuninsa hyvin tai huonosti.

Sairaanhoitajien jälkeen huoneeseen asteli aina natsiupseerin varmuudella yrmeä lääkäri. Univormu, valkoinen takki ja stetoskooppi kaulassa ovat tietysti vain show’ta. Niiden tarkoitus on viestiä arvovaltaa. Ne viestivät sitä jopa niin hyvin, että valelääkärit ovat voineet jatkaa työtään vuosikausia. Ihminen haluaa uskoa statukseen. Ymmärrän, ettei lääkäri voi pillittää jokaisen potilaansa kohdalla, sillä kiintyminen potilaaseen olisi tuskallista. Jos lääkäri surisi jokaista kohtaamaansa kuolemaa, hän ei voisi tehdä töitä.

Arvostan lääketiedettä, olen lääkemyönteinen eikä ole olemassa mitään ”länsimaista lääketiedettä”. Afrikan ja Aasian diktaattoritkin lentävät Sveitsiin sairastuttuaan syöpään eivätkä jää odottelemaan oman maansa huuhaa-hoitoja. Eivät tietenkään, sillä lääketiede on parantanut meidät useilta sairauksilta. Rukoileminen sen sijaan ei ole parantanut tutkitusti yhtään ketään.

Silti on outoa, kuinka lääkärin homma on edelleen samanlaista kuin se on ollut vuosikymmeniä. Lääkäri tekee diagnoosin usein pelkästään potilaan tuntoja kysellen ja ohjaa sitten jatkoon. Tämä on ääliömäistä, sillä keinoälymaailma kehittää laitteita, jotka pystyvät tarkkaan diagnoosiin. Pian jokaisessa meissä on siru, joka varoittaa aivoinfarktista paria päivää ennen ja tilaa valmiiksi ambulanssin. Sote-keskustelua seuratessa olen ihmetellyt, kuinka vähän näistä keksinnöistä puhutaan. Järjestelmää rakennetaan edelleen sairaaloiden sata vuotta vanhan mallin mukaan.

Pian lääkäreitä ei tarvita, sillä keinoäly tekee tarkemman diagnoosin. Pian kirurgeja ei tarvita, sillä robotti hoitaa vaikean leikkauksen paremmin kuin ihminen.

Mitä sitten tarvitsemme? Empatiaa. Kun potilas tulee sairaalaan, hänelle kyse on elämästä tai kivuliaasta kuolemasta. Kreationistit väittävät ihmisen olevan luomakunnan huipputuote, mutta sitä emme ole. Meidän kroppamme kestää noin 20–40 vuotta. Lääkärit eivät kehtaa sanoa sitä suoraan meille yli nelikymppisille potilaille.

Kun tietokonemallinnus tekee tieteellisen työn, ihmiset arvostavat yhä enemmän toisen ihmisen kohtaamista.

Tulevaisuudessa ei enää ole lääkäreitä tai kirurgeja. Meillä on sitä enemmän empaattisia sairaanhoitajia, jotka kuuntelevat, ymmärtävät ja pitävät kädestä kiinni. Vaikka tekniikka kehittyy, ihminen on sama kuin 10 000 vuotta sitten. Eniten meitä kiinnostaa toiset ihmiset ja myötätunto.