Apu

Tuomas Enbuske: Suomi tarvitsee lisää vihapuhetta

5

Tuomas Enbuske rakastaa vihapuhetta ja kokee, että "hymistelevän YYA-Suomen jälkeen meistä alkaa pikkuhiljaa tulla aikuisia".
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Minä rakastan vihapuhetta. Kyllä. Rakastan vihapuhetta. Ennen eduskuntavaaleja vihapuheesta olivat huolissaan piispat, sata vuotta sitten perustettujen puolueiden puheenjohtajat ja bloggarit, jotka alkoivat kehittää itselleen elinkeinoa kohtaamastaan vihapuheesta. Pääasiassa vihapuheesta olivat huolissaan ne, joilla oli valta puhua julkisuudessa. Elämme kuulemma vihapuheen aikaa, ja keskusteluilmapiirin pitäisi muuttua mukavammaksi.

Mukava ajatus. Mutta se ei pidä paikkaansa. Se on lähes yhtä iso valhe kuin luomisteoria tai demareiden eläkelupaukset.

Kyllä. Vihapuheessa on ikäviä puolia. Siinä on oksettavia, ääliömäisiä puolia. Mutta se vain on se oranssilla lapulla merkitty hinta, joka ajattelunvapaudesta pitää maksaa.

Jopa Juha Tapion sanoitukset kuuluvat sananvapauden piiriin

Jos minä, Tuomas, koen jonkun ajatuksen epämiellyttäväksi, se ei tarkoita, että ajatus on väärä. Se vain sotii omaa rajallista, pikkuruisen kuplani sisällä syntynyttä ajatusta vastaan. Kuplat tuntuvat kivalta ja ovat välillä oikeassakin. Mutta riittävän terävällä ajatuksella kuplan saa puhkaista.

Suostun kuuntelemaan perusteet ja olemaan eri tai samaa mieltä. Ajatus tai idea on uusi, outo, hauska tai epämiellyttävä. Ei se muuten ole ajatus. Muuten se on vanhan toistoa ja pahimmillaan uskonnollista liturgiaa.

Sananvapaus tarkoittaa oikeasti sanan vapautta. Sen täytyy nimenomaan kestää se, minkä koemme ahdistavaksi. Sen pitää kestää Jussi Halla-ahon, Junes Lokan, Marco de Witin, Sanna Ukkolan, Pentti Linkolan, Kaarina Suonperän, feministisen, kommunistisen ja vaikka fasistisen puolueen ideoita. Jopa Juha Tapion sanoitukset kuuluvat sananvapauden piiriin.

Kansakunta menestyy, kun siellä on itsenäisesti ajattelevia ihmisiä

Ei Suomessa eletä mitään ”vihapuheen” aikaa. Päinvastoin. Olemme vasta haparoivalla matkalla oikeaan osoitteeseen. Hymistelevän YYA-Suomen jälkeen meistä alkaa pikkuhiljaa tulla aikuisia. Olemme eri mieltä keskenämme. Tai, olimme sitä jo silloinkin, mutta nyt alamme uskaltaa huutaa sen ääneen.

Mitään yhtenäistä kansaa ei ole. Kansa, jossa kaikki ovat samaa mieltä, elää pelon alla. Voit rakastaa puolisoasi, vaikka hänen eksänsä vihaisi häntä. Sellaista on elämä.

Demareiden vaalimainoksessa puheenjohtaja Antti Rinne vei meidät kaikki samaan linja-autoon. ”Meillä taitaa olla sama suunta”, Antti Rinne sanoi bussin ratin takaa.

Antti Rinne, meillä ei nimenomaan ole sama suunta.

Osa porukasta ottaa raitiovaunun, metron tai kävelee rankkasateessa minimekossa ja ballerinoissa kirjoittaen samalla laskuhumalassa sekavaa viestiä Suomi24-palstalle. Kansakunta menestyy, kun siellä on itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Minun Suomessani jokaisella on oma Uber, ja sillä mennään siihen suuntaan, johon jokaista itse huvittaa.

Ei kukaan jaksa vihata yhdentekeviä asioita

Eivät sanat tai ideat ole vaarallisia. Eikä niitä pidä kytätä tai kieltää. Jos jollakin on paska idea, niin tänne vaan perustelemaan. Minun tehtäväni on perustella vastaan. Jos keskusteluilmapiiri ei tuntuisi vihaiselta, sehän tarkoittaisi, että kaikki olisivat samaa mieltä kuin ”vihan” kokija. Se on kollektivismia.

Ihmisillä on erilaisia tavoitteita, ja erilaiset asiat tekevät ihmiset onnelliseksi. Joku pelkää pakolaisia, toinen hämähäkkejä.

Ajatusten ja väittelyn maailmaan ei ole pakko tulla. Silloin voi olla kotona ja katsoa Diapam-päissään Huutokauppakeisaria. Jos tulee tänne ideoiden maailmaan, erimielisyys pitää kestää.

Suomi ei tarvitse kivaa keskusteluilmapiiriä. Suomi tarvitsee enemmän puhetta, jopa vihapuhetta. Se tarkoittaa, että asiat kiinnostavat. Ei kukaan jaksa vihata yhdentekeviä asioita. Viha on rakkauden ruma, mutta rakastettava sisko.

Julkaistu: 16.4.2019