
Suomi oli tänä vuonna euroviisuissa toiseksi viimeinen. Toistui sama kuvio kuin joka vuosi ennen viisuja. Kisapaikalta oli taas tullut kauheasti myönteistä palautetta. On se kumma, että itse opin jo vuosikymmeniä sitten ensimmäisillä ulkomaanmatkoillani, että britin tai amerikkalaisen kehu ei tarkoita samaa kuin suomalaisen kehu.
Se on niille small talkia, sosiaalista kittiä, tapa olla kiva.
Jos ollaan huonoja, ollaan sitten kunnolla
Meidän täytyy luopua osallistumisesta euroviisuihin. Ilmoittakaamme isoon ääneen, että ”tämä oli tässä. Pukeutukaa vaan keskenänne miehet naisiksi ja naiset miehiksi ja tukehtukaa modulaatioihinne! Emme ole enää mukana.”
Ylipalkatut bisneskonsultit hokevat, kuinka firmojen pitää keskittyä ydinosaamisalueisiinsa. Miksei Suomi voisi myöntää, että euroviisut eivät ole meidän juttumme? Se vahvistaisi brändiä suomalaisista rehellisenä kansana. Saisimme huomiota kansainvälisessä mediassa. Suomen kansallissanonta ”pitäkää tunkkinne” käännettäisiin yhtäkkiä kaikille mahdollisille kielille. ”Keep your screwjacks!”
Tämäkin touhu maksoi taas Yle-veron maksajille satoja tuhansia euroja. Mutta mitä saimme? Saara Aalto oli toiseksi viimeinen. Se on nolompaa kuin viimeisenä oleminen. Olen enemmän ylpeä Timo Kojon nollasta pisteestä. Jos ollaan huonoja, ollaan sitten kunnolla kaikkein huonoimpia. Eddie Edwardskin oli mielenkiintoinen mäkihyppääjänä juuri siksi, että hän oli maailman huonoin.
Toiseksi huonoin Suomi on kuin lasissa päivän ajan lämmennyt väljähtynyt olut. Ainoastaan alkoholisti osaa arvostaa sen funktiota aamukaljana.
Emme saaneet edes häpeää. Saimme välinpitämättömyyden, joka on häpeää pahempi. Jos iskee naista baarissa ja tämä nauraa päin naamaa, voit sentään velloa häpeässä. Jos nainen ei edes huomaa toistuvia yrityksiä, olet turhempi kuin Kaarina Hazard yhteiskunnallisena ajattelijana.
Nokia ei kaatunut tekniikkaan, se kaatui tylsyyteensä.
Keskity siihen, mitä osaat
Meillä on yksi voitto takana, mutta Lordilla olikin taustatukena itse Saatana. Ja Rovaniemi. Ja jos toista belsepuubin kaveria emme voi lähettää, luovutaan koko hommasta.
Hienoin suomalainen euroviisuhetki oli, kun Vesku Loirin Huilumiehen jälkeen vuoden 1980 viisuissa Britannian tv:n selostaja sanoi hämmentyneenä ”What was that?!”
Sitä paitsi Huilumies on hieno progebiisi. Mutta ei euroviisuissa voita se, joka on oikeassa, vaan se, joka löytää pienimmän yhteisen nimittäjän ihmisten väliltä. Itse olen noudattanut periaatetta, että keskityn siihen mitä osaan. En laita ruokaa enkä siivoa itse. En ole myöskään koskaan joutunut fyysiseen tappeluun, koska aina jonkun tullessa haastamaan riitaa olen yksinkertaisesti poistunut paikalta.
Peliä ei koskaan kannata pelata toisen säännöillä vaan omillaan. Esimerkiksi viime aikoina olen alkanut vastata sosiaalisessa mediassa kaikille ilkeilijöille mukavasti. Imarteluhan on tunnetusti ilkeilyn korkein muoto, ja siksi olen alkanut imarrella vastustajiani. He hämmentyvät siitä ja yhtäkkiä hekin muuttavat sääntöjä ja alkavat pelata omien sääntöjeni mukaan. Eli ilkeilijästä tuleekin kiva. Molemmilla on hyvä mieli.
Rehellinen luovuttajakansa
Suomi voisi brändätä itsensä luovuttajakansana. Olisi hienoa olla rehellinen luovuttajakansa ja lopettaa päämme hakkaaminen euroviisujen ikuiseen Berliiniin muuriin. Ei Saksakaan yritä olla sotilaallinen suurvalta tai Britannia yritä vuodesta toiseen menestyä jääkiekon MM-kisoissa. Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea.
Ainoastaan itsetyytyväinen Ruotsi luulee olevansa maailman paras maa kaikessa, vaikka sen suurimmat saavutukset ovat euroviisuvoitto joka toinen vuosi, koominen poliittinen korrektius ja kehitysmaiden lasten ompelemat trendirätit.
Apu 20/2018