Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti viime lauantaina puheen. Maailman vaikutusvaltaisin mies vitsaili itsestään kannabista polttavana sosialistimuslimina, jolla on homosuhde varapresidentin kanssa.

Kyllä. Muslimeja, homoilua ja huumeita. Suomalainen kuulija olisi mennyt puheesta sellaiseen solmuun, että ei olisi tiennyt, mistä päästä loukkaantumisensa aloittaa.

Kyse oli toki Valkoisen talon toimittajaillallisesta, jossa presidentti on perinteisesti ollut itseironinen. On silti mahdotonta kuvitella tasavallan presidentti Sauli Niinistö vitsailemassa lapsivaimostaan, nikotiiniriippuvuudestaan tai suhteestaan ex-missiin. Tai sanomassa ylipäätään mitään, minkä kuulija muistaisi kolmen minuutin päästä.  

Me suomalaiset elämme hirvittävässä lannanhajuisessa häkissä. Pelkäämme älyttömästi sitä, mitä muut meistä ajattelevat. Surullisinta on, ettei kukaan ajattele meistä mitään. Kaikki ovat liian kiireisiä miettiessään itseään.

Suomi on Länsi-Euroopan maista viimeiseksi kaupungistunut maa, joka on edelleen agraariyhteiskunta. Kaksi suurinta puoluettamme ovat maaseudun puolueiden jälkeläisiä. Meillä kaikilla on multaa kynsien alla. Ainakin minulla. Isoisäni oli huutolainen, isäni kysyi minulta pari vuotta sitten, mitä pasta on.

Maaseutuyhteisö ei toiminut ilman voimakasta sosiaalista kontrollia, kaikilla oli paikkansa ja roolinsa. Meitä naurattaa edelleen, kun Pirkka-Pekka Petelius pilkkaa saamelaisia ja Heikki Kinnusen uffaffaa-hahmo nauraa homoille. Angloamerikkalainen huumori kohdistuu vahvoihin, meillä se kohdistuu heikkoihin.

Koska haluamme maailmalta ennustettavuutta, emme voi sietää siitä, että ihminen tekee väärässä asemassa vääriä asioita. Se oli hyödyllinen ominaisuus pienessä yhteisössä, mutta kaupungistuneessa maailmassa turha häkki.

Siksi Suomi tarvitsee enemmän ihmisiä, jotka tekevät vääriä, arvaamattomia asioita. Siksi Suomi tarvitsee heikkilampeloita.

Uusimmassa Imagessa on iso juttu, jossa käydään läpi kohujuristi Heikki Lampelan viime vuosien ”pimahtamista”. Alun perin Lampela oli vakavasti otettava juristi, mutta kaksi vuotta sitten jotain tapahtui. Lampela meni esiintymään tosi-tv:hen, puhui julkisesti rakkaudesta ja teki

asioita, joita suomalaisessa nöyryyskoulussa ei opeteta.

”Narsisti”, toteamme. Narsistista on tullut uusin haukkumasana. Ihminen, joka haukkuu toista narsistiksi, haluaa siis korostaa omaa nöyryyttään. Narsistipoliisi on siis huomaamattaan itse narsistisempi kuin haukkunsa kohde. Palaute kertoo aina enemmän sen antajasta kuin kohteesta.

Toki naureskelin itsekin aluksi uudelle Heikki Lampelalle. Mutta kun kohtasin päässäni moraalipaniikin, rupesin miettimään, että ehkä vika on minussa eikä kohteessa. Ihmettelin myös aikoinani, miksi Mikael Jungner lähetteli vaimolleen rakkausviestejä Facebookissa. Veto oli Jungnerilta nerokas. Hän ohjasti Yleisradion toimitusjohtajana firmaa digiaikaan. Ei puhumalla hienoja asioita seminaareissa, vaan toimimalla.

Tarvitsemme näitä nöyristelyn vastaisia pioneereeja.

Saan itse usein neuvoja, ettei minun kannattaisi twiittailla tai kirjoittaa niin avoimesti. Jos tekisin niin, mitä haluaisin sillä saavuttaa? Toisten journalistien ja poliittisen establishmentin suosion? Ei kiitos. Jos elämän tavoite on ohjautua ulkoa, kaikki menee reisille.

Kun Barack Obama oli puheessaan itseiroinen, kysymys ei ollut pelkästä pelleilystä, vaan vallan säilyttämisestä, väärän kuninkaan päivästä.

Kun nöyryyttää itse itseään, säilyy kuninkaana. Se koskee niin Yhdysvaltain presidenttiä kuin meitä jokaista.