Apu

Tuomas Enbuske: Kaikkien pitäisi ottaa oppia cover-bändeiltä



Tuomas Enbuske: Kaikkien pitäisi ottaa oppia cover-bändeiltä

Tuomas Enbuske kirjoittaa bilebändeistä, joilla on asenne kohdallaan.
Teksti Tuomas Enbuske
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Kesä 2018. Istun ystävieni kanssa yökerhossa. Ei siis missään jet set -paikassa, vaan lonkeron tahraamien lattioiden yökerhossa, jossa toisella puolella on karaoke ja toisella puolella bilebändi.

Istumme sillä puolella, jossa bilebändi soittaa. ­Bilebändit ovat siis näitä coverbändejä, jotka esiintyvät ruotsinlaivoilla, Levin Hullussa Porossa, Mummotunnelissa, häissä ja milloin missäkin, joihin kutsu käy.

Ne vetävät muiden biisejä kuin piriämpäriin pudonneet heinäsirkat.

Klassikoita Bon Jovilta, Roxetelta, Abbalta. Siis juuri sitä musiikkia, jota yleisö kolmen promillen jurrissa haluaa kuulla.

Eivät soittolistaradiot soittasi noita samoja kappaleita, jos indiemusiikkia kuuntelevan kuoremme alla emme janoaisi kuulla Bon Jovin It’s My Life -renkutusta, samalla pano­liikkeitä Eckerö Linen laivan tanssilattialla imitoiden.

Olisi helppo käpertyä nurkkaan

Palatkaamme baari-iltaan. Joku seurueessamme alkoi naureskella bilebändille. Suhtautui siihen vähätellen.

Suutun harvoin, mutta silloin suutuin niin, että löin nyrkkiä pöytään. Kukaan ei huomannut ja käteni murtui.

Arvostan bilebändejä enemmän kuin yhtään Flow’n esiintyjää. Siis en musiikillisesti, vaan asenteellisesti. ­Bilebändit vetävät aina settinsä täysin tosissaan. He eivät vaadi yleisöltä mitään. He ovat vain viihdyttämässä, ilman rasittavia taiteellisia ambitioita.

Jokainen bilebändi on tunkenut sisälleen toteutumattoman haaveen rokkitähteydestä. Kun on 15-vuotiaana haaveillut Wembleyn stadionin täyttämisestä ja päätyykin ­lonkerotahmaislattiaiseen yökerhoon, se vaatii ihmiseltä ­itsetuntoa.

Olisi helppo käpertyä nurkkaan ja olla vihainen uni­versumille, kun se ei tajunnutkaan musiikillista nerouttani. Mutta juuri bile- ja coverbändien tyypit elättävät perheensä.

Mistä tunnistaa todellisen staran?

Tein vuosikausia asiaohjelmia Yle Radio 1:lle. Se oli sosiaalisesti riskitöntä, sillä sain pääasiassa kehuja. Asiaohjelmat ovat vähän kuin kirjallisuus. Niitä pidetään automaattisesti syvällisinä, vaikka ne olisivat kuinka tylsiä, itsestäänselviä ja sisällöltään alepubin tyhjentämättä jääneen tuhkakupin tasoa.

Viihteen tekeminen on paljon hankalampaa kuin asia­ohjelman.

Suomi on täynnä marisijoita, jotka valittavat, kun Yle ­Teema ei ostakaan heidän lyhytelokuvaansa siitä, kuinka kainuulainen lesbo yrittää ajaa kuorma-autokorttia ja ­päätyy lopulta vaikeuksien kautta voittoon.

Kun olen ollut mukana rekryämässä ihmisiä hommiin, otan aina mieluummin tyypin, joka on ollut tekemässä iltapäivälehtiä kuin jotain Kulttuurivihkoja.

Olisi minustakin hauskaa kirjoittaa pitkiä esseitä kuvataiteesta, designistä tai arkkitehtuurista, jotka kiinnostavat minua.

Mutta olisi itsekästä ajatella, että jonkun pitäisi maksaa minun mielihaluistani.

Juuri siksi arvostan bilebändejä. Ne vetävät täysillä, ­ilman häpeää vaikka yhdelle katsojalle. Siitä tunnistaa todellisen staran.

En lannistunut

Haastattelin kerran kirjamessuilla Lauri Törhöstä ­hänen uudesta kirjastaan. Yleisössä oli kaksi ihmistä: oma äitini ja joku toinen, joka ei todennäköisesti kehdannut ­lähteä pois.

Yleisökato saattoi johtua siitä, että viereisellä lavalla Ruben Stiller haastatteli samalla Sauli Niinistöä.

Mitä tein? Lannistuinko? En. Päinvastoin tein haastattelusta poikkeuksellisen hyvän.

Tämän asenteen olen oppinut bilebändeiltä.

Julkaistu: 4.12.2018