Image

Tuntematon planeetta



Tuntematon planeetta

Aivot ovat uudet geenit. Tiedämme niistä vain vähän, mutta niistä ­etsitään selitystä sille, mitä teemme ja millaisia olemme. Tutkimukset ­kertovat, että aivot ovat muuttuva kokonaisuus, joka pystyy ihmeellisiin asioihin.
Teksti Anu Partanen
Kuvat Janne Hänninen

Miksi ihminen sitten tuntee niin usein itsensä tyhmäksi?.

  

Jokin aika sitten seisoin tavaratalossa nippu vaatteita käsissäni ja myyjä tuli kysymään, voisiko hän viedä vaatteet odottamaan minua sovituskoppiin. Annoin ne hänelle, mutta heti hänen lähdettyään tajusin, että minulla ei ollut mitään käsitystä, miltä hän näyttää. Ei mitään.

Oli kuin olisin tuijottanut lattiaa koko keskustelumme ajan tai kuin mieleeni keskustelusta jääneessä maisemassa olisi hänen kohdallaan vain tyhjä aukko, samanlainen ei mitään, joka levisi Fantasia-maailmassa kirjassa Tarina vailla loppua. Kuitenkin minä katsoin häneen puhuessamme. En vain ajatellut häntä. Ajattelin jotain muuta; vaatteita, aikataulujani, töitäni, mitä lie. Se on nykyisin elämäni tarina: ajattelen aina muuta kuin mitä olen tekemässä, ja siksi en muista mitään, mitä olen tehnyt.

En tosin muista juuri mitään muutenkaan. Harhailen jatkuvasti aivoissani etsimässä sanoja, nimiä, tapahtumia, kasvoja ja tietoja kuin pimeässä huoneessa valokatkaisijaa hapuillen. Kuka sen sanoi? Missä? Eilisillä kutsuilla? Sanomalehdessä? Facebookissa? Sähköpostissa? Televisiossa? Mihin se liittyi?

Tulkitsen valuuttakursseja aina väärin päin, en osaa kysyttäessä selittää kunnolla Suomen vaalijärjestelmän toimintaa ja yleistiedoissani on muutenkin huutavia puutteita.

Taannoin ulkomaalainen ystäväni mainitsi, että Iso-Britannia julisti toisen maailmansodan aikana sodan Suomelle. Pyrskähdin. Eiiiiikä julistanut! Höpö höpö!

Kun Wikipedia kertoi ystäväni olleen oikeassa, aloin tavoittaa aavistuksen jotakin muistikuvan tapaista. Kenties olin sittenkin kuullut tämän tosiasian joskus jossakin? Koulussa?

Tavallista yhteenlaskua monimutkaisempi matematiikka tuottaa minulle heti pulmia. Greyn anatomiassa Meredith testasi potilaiden Alzheimerin etenemistä käskemällä heitä luettelemaan seitsemän kertotaulun takaperin. Pysäytin videon ja kokeilin samaa: 70, 63… öö, 54, ei kun… Ja minä sentään kahlasin läpi lukion pitkän matematiikan.

Eräänä viikonloppuna katselin museossa taideteosta, jossa huoneen poikki ripustetuilla langoilla roikkui värikkäitä kukkamaalauksia. Ihmet­telin sitä aikani ja totesin, että jotkin niistä näyttävät hummereilta.

Sitten luin esittelytekstin, joka kertoi että taiteilija kuvasi näkemäänsä maisemaa veden äärellä. Kukkamaalaukset olivat symmetrisiä, koska ne kuvasivat veden heijastuksesta syntyvää epätodellista vaikutelmaa ilmassa roikkuvasta puutarhasta. Kun katsoin teosta uudestaan, näin tämän aivan selvästi, mutta ennen tekstin lukemista aivoissani ei naksahtanut mikään edes sinne päin. Hummereilta?

Nämä kaikki ongelmat saattavat kuulostaa hyvin tavallisilta kiireisen ja hajamielisen ihmisen muistihäiriöiltä – eräs tuttavani meni elokuviin vain tajutakseen alkutekstien aikana, että hän oli nähnyt kyseisen elokuvan jo viikkoa aiemmin muistamatta sitä – mutta ne vaivaavat minua.

Tuntuu kuin ajatukseni rämpisivät tahmassa ja aivoissani vallitsisi usein milloin minkäkin aiheen kohdalla autuas tyhjyys. Keskittyminen on tuskallista, päätelmäni ovat aina pielessä ja tunnen kadottavani taitoja ja tietoja, jotka ennen hallitsin.

Minulla on itselleni sekä hyviä että huonoja uutisia.

Ensin huonot uutiset. Saattaa olla, että olen vain yksinkertaisesti tyhmä.

Sitten hyvät. Asialle saattaa olla tehtävissä jotakin.

Tom Sorenson oli vain 17-vuotias, kun hän menetti kätensä auto-onnettomuudessa. Käsivarsi amputoitiin kyynärpään yläpuolelta. Noin kuukausi amputoinnin jälkeen Tom huomasi, että hänelle oli syntynyt niin sanottu haamuraaja. Puuttuva käsi ojentautui ottamaan vastaan, jos hän kaatui, ja elehti, kun hän puhui. Sitä myös kutisi sietämättömästi.

Aivotutkija Vilayanur S. Ramachandran peitti Tomin silmät. Sitten hän silitti Tomin kasvoja vanupuikolla. Kun hän silitti Tomin poskea, Tom tunsi kosketuksen poskessaan mutta myös haamukädessään. Kun hän kosketti Tomin ylähuulta, Tom tunsi sen huulen lisäksi haamukäden etusormessa. Lopulta Tom pystyi rapsuttamaan poskeaan ja tuntemaan rapsutuksen ­haamuraajan kutinassa. Kutina katosi.

Aivoista on tullut trendikkäin ruumiinosamme. Greyn anatomian lääkärit ovat vaihtaneet pakkomielteensä sydän­kirurgiasta Alzheimeriin, Rajaton-elokuvan päähahmo nappailee älyä kasvattavaa huumetta ja uutta aivotutkimusta esittelevien bestseller-kirjojen jono sen kun kasvaa. Aivot ovat uudet geenit: ­niiden rakenteesta ja toiminnasta etsitään selitystä kaikkeen ihmisen poliittisista mielipiteistä sukupuolten välisiin eroihin ja persoonallisuuksista seksimieltymyksiin.

Osa uusista tiedoista tuntuu nollatutkimukselta – Taksikuskien tilaa hahmottava aivojen osa on isompi kuin muilla! Ajatella! – mutta osa on aidosti hämmästyttäviä ja haastavat tavan, jolla aivot on ymmärretty.

Ranskalainen filosofi René Descartes esitti 1600-luvulla, että aivot ja mieli on tehty eri asioista. Aivot ovat ainetta, ja niihin pätevät fysiikan lait. Mieli – tai sielu – on aineeton, ajatteleva kokonaisuus, joka ei vie tilaa tai tottele fysiikan lakeja. Ihminen koostui tästä kahtiajaosta, aineettoman mielen ja aineellisten aivojen liitosta.

Descartes loi myös rakastetun lausahduksen ”Ajattelen, siis olen”, mutta hänen aivoja koskevaa ajatteluaan on sittemmin pilkattu aave koneessa -teoriaksi.

Pilkasta huolimatta tiede on silti ajatellut aivoja pitkään koneena. Koneteorian mukaan aivojen eri osat ovat erikoistuneet hoitamaan eri asioita. Yksi kohta hoitaa kuuloa, toinen näköä, kolmas liikettä, neljäs tunteita ja niin edelleen. Nämä alueet eivät muutu lapsuuden jälkeen, ja jos jokin osa vahingoittuu, sen käsittelemä kyky on menetetty iäksi, sillä koneet eivät kasvata uusia osia. Aivojen tie kulkisi siis vain hitaasti kohti rappeutumista.

Uusi aivotiede on toista mieltä. Sen mukaan aivot eivät ole kone vaan jatkuvasti, koko ihmisen elämän ajan muuttuva ja uusiutuva elin. Tätä aivojen plastisuutta eli muovautuvuutta kuvaa esimerkiksi kanadalaisen kirjailijan ja psykiatrin Norman Doidgen menestysteos The Brain That Changes Itself: Stories of Personal Triumph From the Frontiers of Brain Science.

Yksinkertaistettuna uusi aivotiede esittää seuraavaa.

Aivot ottavat jatkuvasti vastaan tietoa sekä kehomme ulko- että sisäpuolelta aistiemme välityksellä. Niin sanotut aistinelimemme eli silmät, korvat, iho, nenä ja kieli ovat vastaanottimia, jotka välittävät aivoihin tietoa. Aivot puolestaan lähettävät lihaksillemme ohjeita, miten toimia.

Aivoissa on eri toimintoihin erikoistuneita alueita, aivan kuten koneteoria oletti, mutta niiden paikka saattaa vaihdella ajan myötä. Jos esimerkiksi silmä sokeutuu ja siitä tullutta tietoa käsitellyt kohta aivoissa jää siksi toimettomaksi, jokin toinen, vaikkapa kuuloa käsittelevä kohta, saattaa värvätä sen palvelukseensa.

Aivot ovat myös erinomaisia keksimään kiertoteitä. Jos yksi osa aivoista vahingoittuu, jokin muu osa saattaa ottaa sen tehtävät hoitaakseen. Doidge kertoo kirjassaan kolmekymppisestä naisesta, joka syntyi ilman vasenta aivopuoliskoa. Silti hän pystyy toimimaan liki normaalisti. Jotkin osat aivoistamme kasvattavat myös lisää uusia hermosoluja.

Tavalliselle ihmiselle kenties tärkein uusi ajatus on tämä: Viestit kulkevat aivoissa hermosolusta toiseen sähköimpulssien ja kemiallisten välittäjäaineiden avulla. Mitä useammin kaksi solua on yhteydessä, sitä vahvempi ja nopeampi tästä yhteydestä tulee. Käänteisesti sama tapahtuu toisin päin: mitä harvemmin solut laukovat impulssejaan yhdessä, sitä heikommaksi yhteys muuttuu.

Nämä yhteydet määrittävät, mitä ja miten ajattelemme – miten yhdistämme eri asioita, miten nopeasti toimimme, millaisia tunteita meillä on.

Jokainen meistä voi vahvistaa tai heikentää näitä yhteyksiä omilla ajatuksillaan tai toiminnallaan. Voimme siis muuttaa aivojemme rakennetta kirjaimellisesti ajatuksen voimalla. Yksinkertainen iskulause kuuluu näin: Use it or lose it – käytä sitä tai menetät sen.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa kovin tekniseltä ja etäiseltä, mutta tieteen maailmassa kyse on varsinaisesta vallankumouksesta. Norman Doidge huomauttaa, että jokainen muutos käsityksessämme aivojen toiminnasta muuttaa lopulta käsitystämme ihmisluonnosta. Aivojen uusjako voi muuttaa ajatuksiamme siitä, miten voimme parantaa vaurioituneita, opettaa tiedonjanoisia, hoitaa ihmissuhteitamme ja lisätä sisäistä rauhaa.

Aloitetaan vaurioituneista.  

Syntymästään asti sokea ihminen istuu tuoliin ison kameran taakse. Hän liikuttaa kameraa, joka lähettää viestejä ottamastaan kuvasta tietokoneelle. Käyttäjän selkään ihoa vasten on asetettu metallilaatta, jossa on neljäsataa värisevää pistettä. Tietokone tärisyttää näitä pisteitä kameran kuvan perusteella niin, että kameran (ja käyttäjän) edessä aukeavan näkymän tummat kohdat liikkuvat voimakkaasti ja vaaleat kohdat heikosti.

Vähän aikaa harjoiteltuaan tämän ”kosketusnäkölaitteen” käyttäjät pystyvät hahmottamaan edessään aukeavan tilan kolmiulotteisena selästään tulevien viestien perusteella. He kuvailevat edessään seisovien ihmisten ulkonäköä (”Se on Betty. Hänen hiuksensa ovat auki ja hänellä ei ole tänään silmälaseja. Hänen suunsa on auki ja hän liikuttaa oikeaa kättään.”) ja heille esitettyjä valokuvia. Jos joku heittää pallon kohti kameraa, kameran käyttäjä sukeltaa automaattisesti pois pallon tieltä. Sokeat näkevät.

Ovatko silmät tarpeen näkemiseen, korvat kuulemiseen, kieli maistamiseen tai nenä haistamiseen? Uuden aivotutkimuksen mukaan eivät ole. Tämän voi todeta useissa Doidgen kirjassaan kuvaamissa kokeissa, kuten esimerkiksi edellä kerrotuissa tapauksissa amputoidusta raajasta ja kosketusnäkölaitteesta. 

Tom Sorensonin haamuraajaa tutkinut Vilayanur Ramachandran on yksi aivobuumin julkkiksista, tiedemiehistä, joiden nahkatakkeja, avoautoja ja taiteilijan asennetta tieteeseen kuvaillaan Yhdysvalloissa pitkissä artikkeleissa.

Alun perin intialainen, nykyisin Yhdysvalloissa asuva Ramachandran tutkii aivojen toimintaa osin ikäviltä kuulostavin eläinkokein (apinoiden hermojen katkominen on Doidgen kirjan perusteella tutkijoiden suosikki­puuhaa) ja erilaisten aivokuvausten avulla, mutta myös yllättävän vanhanaikaisesti esimerkiksi peileillä.

Tom Sorensonin tapauksessa oli Ramachandranin mukaan kyse siitä, että Tomin käden kadotessa sitä hoitanut aivojen kohta jäi joutilaaksi. Lähellä sijainnut kasvoja käsittelevä kohta laajeni hiljentyneelle alueelle, ja siksi Tom tunsi kosketuksen sekä kasvoissaan että haamuraajassaan samanaikaisesti.

Tutkijoiden mukaan aivomme ovat kuin arvokasta kiinteistöä, jossa tyhjät kohdat omitaan nopeasti uuteen käyttöön. Tässä touhussa aivot saattavat kuitenkin myös sotkea itsensä: loukkaantumisten jälkeen hermot saattavat yhdistyä kummallisilla tavoilla tai eri toiminnot alkavat pyöriä päällekkäin.

Hyvä puoli aivojemme plastisuudessa on se, että aivojen virhekäsityksiä voi oikaista tarjoamalla niille uutta tietoa ­– tai huijaamalla niitä.

Ramachandran rakensi peililaatikon, johon toisen kätensä menettänyt potilas saattoi työntää terveen kätensä niin, että peilit loivat illuusion kahdesta vierekkäin makaavasta kädestä. Kun potilas sitten liikutti tervettä kättään, näytti siltä, kuin myös henkiin herätetty haamuraaja liikkuisi. Katsoessaan peilikuvaa potilaat tunsivat haamuraajansa liikkuvan, ja heitä vaivannut kipu katosi.

Aivojen plastinen muutos – hermosolujen välisten yhteyksien lopullinen uudistuminen – vie aikaa ja vaatii yleensä paljon toistoja ja syvää keskittymistä, joten potilaiden piti käyttää laatikkoa useita kertoja ennen kuin kipu pysyi lopullisesti poissa ja joissakin tapauksissa haamuraaja katosi kokonaan.

Näkövammaisia koskeva esimerkki taas kertoo siitä, että aivomme voivat oppia kiertämään vahingoittuneita osia ja tulkitsemaan uusia viestejä.

Amerikkalaisen aivotutkijan Paul Bach-y-Ritan mukaan kaikki aistinelimemme kääntävät ulkomaailmasta saamaansa tietoa sähkösignaaleiksi. Aivosolumme eivät välitä toisilleen hajuja tai ääniä vaan aivoissamme puhutaan eräänlaista hermosolujen esperantoa, sähkösignaalien yleiskieltä. Periaatteessa siis minkä tahansa aivokuoremme osan pitäisi osata tulkita mitä tahansa sähköimpulsseja.

Kosketusnäkölaitteessa aivot oppivat tulkitsemaan kosketuksen välityksellä selästä tulevia sähköimpulsseja samalla lailla kuin ne yleensä tulkitsevat silmistä tulevia viestejä ja rakensivat niiden avulla käyttäjälle kuvan maisemasta.

Aivojen muovautuvuus voi siis olla sekä etu että haitta. Joskus voimme opettaa aivoillemme uusia asioita ja korvata puuttuvia kykyjä, mutta joskus aivot yksinkertaisesti sekoilevat.

Joskus myös aika, jota elämme, saattaa vaikeuttaa aivojemme toi­mintaa.

 

Dom DeLuise, koomikko (ja ristiviisi), yhdistyi seuraaviin säädyttömiin toimintoihin mielessäni: hän sylkäisi paksun limapallon (risti­yhdeksän) Albert Einsteinin valkoiseen harjaan (ruutu­kolme) ja jakeli kauhean karatepotkun paavi Benedict XIV:n (ruutukuusi) haaroihin. Michael Jackson (herttakuningas) käyttäytyi kummallisesti jopa häneksi. Hän ulosti (ristikaksi) lohihampurilaiselle (ristikuningas) ja sulki ilmavaivansa (ristikuningatar) ilmapalloon (patakuusi). Tämä mauton näkymä, jota en siirrä sivulle ylpeänä, selittää pitkälti, miten löysin itseni yllättävästä tilanteesta keväällä 2006.

En ole ainoa, joka on viime aikoina huolestunut älyllisen kapasiteettinsa heikkenemisestä. Amerikkalainen toimittaja Joshua Foer, kirjailija Jonathan Safran Foerin veli, päätti perehtyä muistin toimintaan. Foer harjoitteli erilaisia muistitekniikoita vuoden ajan ja kirjoitti kokemuksistaan keväällä Yhdysvalloissa julkaistun kirjan Moonwalking with Einstein.

Edellä kerrotut Einsteinin ja Michael Jacksonin seikkailut Foerin mielessä sisältyvät hänen New York Times Magazineen kirjoittamaansa artikkeliin. Pätkä kuvaa tapaa, jolla Foer opettelee muistamaan pelikorttien järjestystä muuttamalla kortit mielessään kuviksi ja tarinoiksi.

Jokainen kortti (esimerkiksi herttakuningas) on yhdistetty etukäteen julkkikseen (Michael Jackson), tekoon tai esineeseen. Kun sekoitettujen korttien järjestys pitää muistaa, kuvista kootaan tarina. Mitä irstaampi ja oudompi tarina on, sitä helpompi se on muistaa.

Tekniikka perustuu aivojemme toimintaan. Aikojen alussa emme osanneet lukea ja kirjoittaa, joten eloonjäämisemme perustui visuaaliseen hahmottamiseen – ruokailupaikkojen, kasvien ja reittien muistamiseen. Todennäköisesti siksi muistamme useimmiten kuvia helpommin kuin merkkejä, ja siksi antiikin kreikkalaisilta periytyvät muistitekniikat pyrkivät muuttamaan symbolit kuviksi.

Foer puolestaan ei ole suinkaan ainoa, joka on viime aikoina havahtunut harjoittamaan muistiaan. Yhdysvaltain kouluissa oppilaille järjestetään kilpailuja piin desimaalien muistamisessa ja aikuiset kilpailevat vuosittaisissa muistin mestaruuskisoissa.

Muistikisoja on järjestetty jo kauan, mutta ne ovat saaneet nostetta nykytodellisuudesta. Otetaanpa esimerkiksi tästä todellisuudesta vaikka minun elämäni.

Oletan eläväni nykyisin hyvin tyypillistä tietokoneella töitä tekevän ihmisen arkea. Katkaisen tekemäni työn viiden minuutin välein vilkaisemalla sähköpostit, Facebookin, uutiset, julkkisjuorut, Youtuben videot ja, jos kaikki muu pettää tai ei tarjoa tarpeeksi uutta virikettä (Perez Hilton on joskus harmillisen hidas bloggaaja), googlaamalla itseäni, vanhoja koulukavereitani tai milloin keitäkin ihmisiä, joista lisätiedon saaminen voisi tuoda minulle…

Tuoda minulle mitä? Yleensä en saa selville mitään hyödyllistä tai edes erityisen kiinnostavaa. Kyse ei oikeasti ole tiedonjanosta, vaan keskittymisen katkaisemista. Keskittyminen uuvuttaa aivoni aivan kuten jalkojen nostelu jumpassa ruumiini, enkä minä ole koskaan ollut liikunnan ystävä.

Usein hinkuni selata nettiä töitä tehdessäni on niin kova, että minun on aidosti vaikea vastustaa sitä, vaikken yleensä ole lainkaan taipuvainen riippuvuuksiin. On kuin eläisin opiskeluaikoja ja kaikki kaverini olisivat seinän takana bileissä, ja minä yrittäisin pitää korvatulppia ja lukea tenttiin.

Samanaikaisesti netissä säntäily tuntuu rasittavalta. Joskus (harvoin) kun olen selkeästi tietokoneen, verkon ja älypuhelimen ulottumattomissa, tuntuu kuin joku olisi sulkenut radion. Hermostuttava taustahäly on kadonnut.

Sellaisina hetkinä tunnen saaneeni aivoni ja mielenrauhani takaisin. Sellaisina hetkinä olen myös valmis uskomaan kaikkia tutkimuksia, jotka julistavat jatkuvan multitaskingin tekevän meistä yksinkertaisesti ­tyhmempiä.

Olen valmis syyttämään tätä katkonaista todellisuutta siitä, etten muista mitään, oivalla mitään, ymmärrä mitään tai laske koskaan yhtään matematiikan laskua oikein. Miten voisin, kun ylikuormitan aivoni jatkuvasti pinnallisella krääsällä ja hypin sinne tänne kuin yli-innostunut lapsi.

Onko mahdollista, että olen oikeassa ja olemme itse asiassa tekemässä itsestämme tyhmempiä?

On se, tavallaan.

Foer kuvaa lehtiartikkelissaan, miten tapamme käyttää muistiamme on muuttunut. Nykypäivänä meillä on käytössämme kirjoja, valokuvia ja tietokoneita, jotka auttavat meitä varastoimaan muistomme aivojemme ulkopuolelle. Ennen niin ei ollut. Kaikki kuultu, luettu ja opittu piti muistaa itse ja siksi erilaiset muistitekniikat kuuluivat yleissivistykseen. Niillä rakennettiin aivoihin elävä arkistointijärjestelmä, joka auttoi löytämään oikean tiedon, kun sitä tarvittiin.

Lukeminenkin oli erilaista kuin nyt. Olemme siirtyneet intensiivisestä lukemisesta ekstensiiviseen, syvällisestä selailevaan. Ennen ihmisillä oli yksi kirja, jota luettiin yhä uudestaan. Nykyisin luemme paljon, mutta nopeasti.

Uusi aivotiede on todennut, että aivojemme pitkäaikainen muuttaminen – esimerkiksi oppiminen tai pysyvien muistikuvien luominen – vaatii syvää keskittymistä. Jos teemme toimintoja automaattivaihteella tai jaamme huomiomme moneen paikkaan yhtä aikaa, muutokset eivät kestä.

Foer alkoi opetella muistettavia asioita työmaakuulokkeet korvillaan ja mustat lasit päässään, jotta hänen keskittymisensä ei häiriintyisi. Keväällä 2006 hän eteni vuoden harjoittelun jälkeen Yhdysvaltain mestariksi pelikorttien pikamuistamisessa.

Pelikorttien muistaminen on turhaa touhua, mutta muistin toiminnasta se kertoo jotakin. Miksi minä en siis yksinkertaisesti laita korvilleni kuvitteellisia työmaakuulokkeita ja lopeta itseänikin hermostuttavan haahuiluni?

Aivomme ovat kuin pulkkamäki. Mäen ominaisuudet kuten sen jyrkkyys, kivet ja lumen koostumus ovat kuten geenimme: annettuja. Kun laskemme mäkeä, voimme ohjata kelkkaa ja päädymme mäen juurelle tiettyyn kohtaan sen perusteella, miten ohjaamme kelkkaa ja millaiset mäen ominaisuudet ovat. Päätymiskohtaa on vaikea ennustaa etukäteen, koska reittiin vaikuttavat niin monet asiat.

Jos laskemme mäkeä koko päivän, luomme uria, joista osaa on käytetty enemmän, osaa vähemmän. Mitä enemmän uraa on käytetty, sitä vaikeampi siitä on laskea pois, kun siihen kerran päätyy. Mutta ura ei ole annettu – geneettinen – vaan mäen käyttäjän itse luoma.

Suurin osa meistä ajattelee aivojamme astiana ja oppimista jonkin asian työntämisenä astiaan. Kun yritämme muuttaa huonoa tapaa, oletamme, että meidän pitää vain laittaa astiaan jotain muuta. Valitettavasti aivomme eivät toimi aivan näin.

Harvardin yliopiston aivotutkija Alvaro Pascual-Leone selittää Doidgen kirjassa lumikelkkavertauksellaan, miksi huonot tapamme saattavat olla hyvin vaikeita muuttaa.

Koska aivojemme eri toiminnot taistelevat tilasta ja enemmän käytetyt, vahvemmat alueet valloittavat vähän käytetetyt alueet, voimme todella unohtaa jo kerran oppimamme taidon. Jos keskityn soittamaan pianoa kitaran sijaan, pianonsoitossa aktivoituva aivojen osa levittäytyy myös kitaransoitossa aktivoituvalle alueelle ja kitaran alue pienenee.

Mitä enemmän toistamme huonoa tapaa kuten kynsien pureskelua tai Facebookin vilkuilua, sitä vahvemmaksi siihen liittyvä kytkös – ura – muuttuu. Urasta pois pääseminen vaatii paljon työtä, aikaa ja toistoja.

Doidge kutsuu tätä plastiseksi paradoksiksi: aivojen muovautuvuus auttaa meitä muuttamaan aivojamme ja käyttäytymään joustavammin mutta samalla se saattaa tehdä meistä urautuneempia. Mitä useammin ja pitempään toimimme tietyllä tavalla, sitä raskaampaa meille on yrittää käyttäytyä toisella tavalla.

Aivojemme muutokset saattavat olla nopeitakin. Ainoa, mitä vaaditaan, on tietyn toiminnon ahkera toistaminen, syvä keskittyminen ja toiminnosta seuraava palkinto, joka vaikuttaa aivokemiaamme ja vahvistaa yhteyksiä ennestään.

Onneksi tästä on myös etua.

Aivojen plastisuuteen perustuvia harjoituksia ja hoitoja käytetään jo auttamaan esimerkiksi aivohalvauksen uhreja, oppimisvaikeuksista kärsiviä lapsia, autisteja ja masentuneita. Norman Doidge uskoo vankasti, että terapian teho perustuu tähän samaan mekanismiin: keskusteluissa katkaistaan vahingollisia yhteyksiä hermosolujen välillä luomalla niiden tilalle uusia yhteyksiä. Mekanismin tunteminen voi hyödyttää myös kaltaisiani tyhmistymisestään huolestuneita aikuisia.

Lapsuudessa aivomme ovat muovautuvimmillaan ja erityisen avoimia uudelle tiedolle. Jos opimme esimerkiksi yhden vieraan kielen lapsena ja toisen aikuisena, lapsena opittu varastoidaan aivoissamme eri paikkaan kuin aikuisena opittu.

Sitten siirrymme koulusta työelämään, ja opimme yhä aktiivisesti uusia taitoja. Mutta mitä pitemmälle elämme, sitä enemmän nojaamme jo oppimiimme taitoihin. Keski-iässä kuvittelemme olevamme yhä aktiivisia, mutta uuden oppimisen sijaan etenemme jo usein pitkälti automaattiohjauksella.

Sanomalehden lukeminen, tutun ammatin harjoittaminen ja äidinkielemme puhuminen ovat pääasiassa vanhojen taitojen toistamista, eivät uuden oppimista, Doidge selittää. Kun olemme seitsemänkymppisiä, emme ole välttämättä muovanneet aivojamme tositarkoituksella viiteenkymmeneen vuoteen.

Onneksi apu on lähellä. Tutkijoiden mukaan kaikki suurta keskittymistä vaativa aktivoi aivojamme: uuden soittimen harjoitteleminen, lautapelit, uusien fyysisten taitojen kuten tanssien harjoittelu, ammatin vaihtaminen tai vieraan kielen opiskelu.

Kun opettelemme jotakin uuttaa, emme ainoastaan opi tuota taitoa vaan saatamme terävöittää aivojemme toimintaa myös muilla alueilla. Tämän totesi esimerkiksi aivotutkija Michael Merzenich auttaessaan kielen käytön ongelmista kärsiviä lapsia.

Merzenich päätteli, että puhumisen, lukemisen ja kirjoittamisen kanssa kamppailevien lasten ongelmien syy saattaa oikeasti piillä kuullun käsittelyssä. Hänen tutkimansa lapset eivät erottaneet joitakin tavallisia, nopeasti puhuttuja konsonantti-vokaali-yhdistelmiä, ja koska he eivät kuulleet äänteitä oikein, he eivät pystyneet toistamaan niitä oikein.

”Sotkua sisään, sotkua ulos”, Merzenich kuvaa Doidgen kirjassa.

Kun lapset opettelivat erottamaan lyhyitä ääniä pitkistä, yllättäen kävi ilmi, että he alkoivat edistyä muillakin osa-alueilla: heidän käsialansa parani ja he keskittyivät paremmin. Tutkijat arvelevat, että ääniharjoitukset paransivat lasten aivojen kykyä käsitellä muitakin alueita. Aivoissa kulkevista perussignaaleista tuli kaiken kaikkiaan vahvempia, terävämpiä ja osuvampia.

Norman Doidge huomauttaa havainnon olevan sikäli ironinen, että opettajat tuntuivat ymmärtävän satojen vuosien ajan, että lasten aivoja piti rakentaa ja vahvistaa tällaisilla harjoituksilla.

1900-luvun alkupuolelle saakka koulutus sisälsi pitkien, vieraskielisten runojen ulkoa opettelua sanelusta, mikä vahvisti kuullun muistamista (ja siten ajattelua kielellä), ja jopa fanaattista käsialan hiomista, mikä todennäköisesti vahvisti motoriikkaamme ja nopeutti myös lukemista ja puhumista.

Sitten 1960-luvulla opettajat hylkäsivät tällaiset perinteiset harjoitukset, koska niitä pidettiin liian jäykkinä, tylsinä ja turhina. Niiden menetys on tullut kalliiksi, Doidge kirjoittaa: ne saattoivat olla monien oppilaiden ainoa mahdollisuus harjoittaa järjestelmällisesti aivotoimintoja, jotka opettavat meitä hallitsemaan symboleja sujuvasti.

Nyt plastisuuden puolestapuhujat ovat alkaneet suosittaa samanlaisia, yksinkertaisia aivojen mekanismeja teroittavia harjoituksia myös aikuisille.

Summataanpa vähän.

Kun minä siis en muista ihmistä, joka oli äsken edessäni, en ole todennäköisesti keskittynyt tilanteeseen tarpeeksi. Kun en osaa laskea yksinkertaista matematiikkaa, olen antanut muiden taitojeni – lukemisen ja kirjoittamisen, oletan – jyrätä matematiikan taitoni. Kun en näe kukkamaalausten symmetriaa, saattaisin hyötyä kaunokirjoitusharjoituksista. Ja kun en pysty jättämään Facebookia, olen ajautunut uraan.

Kauan sitten opittujen historian faktojen kaiveluun aivoistani en ole vielä nähnyt kenenkään tarjoavan hyvää ohjetta. Jospa vain olisin tajunnut tallentaa Moskovan rauhansopimuksen mieleeni Michael Jacksonin ja Einsteinin kisailuna!

Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että älykäs aivo on myös epäluuloinen aivo. Aivot ovat monimutkainen kokonaisuus ja uudet teoriat niiden toiminnasta ovat paitsi kiehtovia myös ristiriitaisia. Emme tunne aivojemme toiminnasta vieläkään kuin sirpaleita sieltä ja täältä, ja tieteen teoriat ovat tosia vain siihen saakka, kunnes uudet tutkimukset toisin todistavat.

Lisäksi uusi aivotiede keskittyy kovin paljon aivoissamme piilevän tiedemiehen tai -naisen esiin kaivamiseen. Mutta entä aivoissamme elävä hippi?

Muistan halvauksen ensimmäisen päivän suloisenkatkerana. Koska vasen aivopuoliskoni ei toiminut kunnolla, käsitykseni kehoni rajoista ei enää päättynyt siihen, missä ihoni kohtaa ilman. Tunsin olevani pullosta vapautettu henki. Henkeni energia liukui kuin suuri valas hiljaisen euforian meren läpi. Hienompi kuin mikään nautinto, minkä voimme ihmisinä kokea, tämä rajattomuus oli yhtä kultaista hurmiota. Kun tietoisuuteni oleili tässä suloisessa rauhassa, tiesin aivan varmasti, etten voisi koskaan enää puristaa henkeni valtavuutta takaisin sen pieneen, soluista rakennettuun koteloon.

Vuonna 1996 Jill Bolte Taylor oli menestynyt, 37-vuotias Harvardin yliopiston aivotutkija. Eräänä joulukuun päivänä hänen aivojensa vasemmassa puoliskossa puhkesi verisuoni.

Aivohalvaus vei Taylorilta kyvyn kävellä, puhua, lukea tai muistaa mitään entisestä elämästään ennen halvausta. Nykyisessä elämässään hän ei kyennyt liittämään toisiaan seuraavia hetkiä yhteen.

Mutta hän sai tilalle jotain muuta: ymmärryksen siitä, millainen rauha, rakkaus ja luovuus piilee aivojemme oikeassa puoliskossa.

Taylorilta vei kahdeksan vuotta toipua halvauksesta ennalleen, mutta toivuttuaan hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Elämäni oivallus. Edellä oleva kuvaus halvauksen ensimmäisestä päivästä on peräisin tästä kirjasta. Hänen puheenvuoronsa uusia ideoita esittävässä TED-konferenssissa on kestohitti, ja hänen ajatuksensa ovat levinneet miljoonille.

Taylorin viesti on tämä. Aivoissamme on kaksi puoliskoa, vasen ja oikea, ja ne ovat hyvin erilaisia persoonallisuuksia.

Oikea puoli elää tätä hetkeä. Se kerää tietoa ympäristöstämme ja luo meille kuvan siitä, miltä tämä hetki näyttää, tuntuu, kuulostaa ja tuoksuu. Se on spontaani, huoleton, luova ja visuaalinen.

Vasen puolisko tuottaa logiikan, syy-seuraussuhteet sekä kyvyn käyttää kieltä. Se ottaa oikean puoliskon tuottamat hetket ja nivoo ne yhteen toisten hetkien kanssa. Se muistuttaa, että on aika käydä kaupassa, ja neuvoo, että sukat on laitettava jalkaan ennen kenkiä.

Siinä missä oikea puolisko elää tässä ja nyt, vasen muistaa menneen ja suunnittelee tulevaa. Oikea pohtii kokonaiskuvaa, vasen miettii yksityiskohtia. Oikea tuntee yhteyttä maailmaan, vasen hokee meille: Minä olen minä, erillinen muista.

Voimme itse valita, kumman puoliskon annamme hallita elämäämme.

Haastattelin Tayloria kaksi vuotta sitten Yhdysvalloissa hänen kotikaupungissaan Bloomingtonissa, Indianassa. Hän oli yksi vaikuttavimmista tapaamistani ihmisistä: niin nauravainen, empaattinen, vahva ja selkeästi älykäs. Jos minä olisin joutunut elämässäni kahdeksaksi vuodeksi katkolle puhumista opettelemaan, mietin, ­olisin todennäköisesti täysin hänen vastakohtansa – katkera, vihainen ja tyly.

Taylor sanoi kuitenkin tuolloin uskovansa yhä, että maailma on todellisuudessa juuri sellainen, millaisena hän sen halvauksensa jälkeen näki: värähtelevien molekyylien kokonaisuus, jossa ei oikeasti ole toisistaan erillisiä osia, vaan ainoastaan tiiviimpiä ja löyhempiä energiakeskittymiä. Vasen aivopuoliskomme vain piirtää meille rajoja, jotta kykenemme toimimaan maailmassa jotenkin järkevästi.

”Kahdeksan vuoden ajan olin joka päivä yhtä kaiken kanssa, mitä on”, Taylor sanoi. ”Se oli hyvin rauhoittava kokemus. On levollista tietää, että on yhteydessä kaikkeen. Silloin ei ole yksinäisyyttä eikä puutetta.”

Monet buddhalaiset ja muut valaistumisen etsijät uskovat Taylorin kokemuksen todistavan, että ihmisen sielu voi sulautua universumiin ja saavuttaa nirvanan. Taylor itse ei kuitenkaan pidä kokemustaan uskonnollisena, vaan selittää sen aivojen toiminnalla. Uskontokin on vain tarina, jota vasen aivopuoliskomme kertoo oikealle.

Taylor uskoo vahvasti, että aivojen plastisuuden hengessä jokainen meistä voi valita, mitä virtapiirejä pyöritämme. Tunteidemme ensimmäinen, fyysinen aalto – esimerkiksi adrenaliini – humahtaa lävitsemme muutamassa minuutissa. Sen jälkeen voimme itse päättää, jäämmekö jankuttamaan päässämme vihaa, pelkoa tai epäilyksiä vai siirrymmekö toisiin, rakentavampiin ajatuksiin.

”Uskon, että mitä enemmän päätämme pyörittää oikean aivopuoliskomme sisäistä rauhan virtapiiriä, sitä enemmän heijastamme maailmaan rauhaa”, Taylor sanoi Ted-puheensa päätteeksi. ”Ja sitä rauhanomaisempi maailmamme on.”

Minua rauhoittaa jo Taylorin ajatus. Kun huolestun aivojeni ­toiminnasta ja stressaan siitä, etten ole tarpeeksi älykäs, nopea tai oivaltava, äänessä on vasen puoliskoni. Oikea puolisko kuulostaa selkeästi armollisemmalta, ystävällisemmältä ja kauniimmalta.

Kovin moni aivotutkimus ei kerro, miten voimme tavoitella tätä puoliskoa, mutta onneksi meistä jokaisella on päässämme aikamoinen elin.

Kun sen pistää töihin, se löytää kyllä tien.

Image 8/2011

Julkaistu: 27.1.2012