Image

Tunteiden kirurgi



Tunteiden kirurgi

Aiemmin Ian McEwan tunnettiin ihmismielen kliinisen tarkkana kuvaajana. Nyt hänet tunnetaan myös kirjailijana, jonka tuore romaani ennusti Lontoon pommi-iskut. Mutta rakensiko hän samalla itselleen terrorismista pakkomielteen.
Teksti Mikko Numminen

Ian McEwan, romaanissanne on vahva tunne, että nykyinen elämäntapamme on paitsi uhattuna myös lähellä päätöstään. Eikö niin?

Nykyinen elämäntapamme? Lähellä päätöstään? Jestas! Kuinka kukaan – ainakaan kukaan kirjailija – päätyy koskaan tilanteeseen, jossa häneltä voi kysyä tuollaista?

’McEwan saattaa olla psykologisesti tarkin nykykirjailija, aikamme Jane Austen" (Esquire). “Kukaan toinen englanniksi fiktioita kirjoittava ei ylitä Ian McEwania” (Washington Post). “Ian McEwan on yksi lahjakkaimpia eläviä tarinankertojia.” (New Republic).

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Ian McEwan, 57, on paitsi ylistetty myös luettu kirjailija, vaikkei erityisen muodikas. Hänen tyylilajinaan on psykologinen realismi, joka pyrkii näyttämään ihmisen sisimmän yhtä kliinisen tarkasti kuin ulkoisen elinympäristön. Tuoreimmat kirjat ovat kaikki bestsellereitä: Ikuinen rakkaus (1997, suom. 1998) on romaani, jossa pakkomielle, vainoharha ja rakkaus sekoittuvat. Booker-palkittu Amsterdam (1998, suom. 2000) on musta komedia kahdesta keski-ikäisestä miehestä, jotka joutuvat oman pöyhkeytensä uhreiksi. Sovitus (2001, suom. 2002) on ylistetty teos elämän sattumanvaraisuudesta. Lokakuussa ilmestyy suomeksi McEwanin yhdeksäs romaani Lauantai (2005).

Tehdään ruumiinavaus. Lauantai sisältää seuraavat elementit: Onnellisen, hyvin toimeentulevan päähenkilön, jonka elämässä kaikki on kunnossa, mutta joka tuntee itsensä uhatuksi. Isän ja tyttären välisen väittelyn siitä, tulisiko Irakiin hyökätä vai ei. Kahden keski-ikäisen miehen squash-ottelun. Vierailun dementoituneen äidin luona hoitokodissa. Väkivaltaisen kohtaamisen laitapuolen kulkijan kanssa. Tarkkaa kuvausta neurokirurgista työssään. Rakkaudentunnustuksen kirjallisuudelle. Yhden ainoan lauantaipäivän: 15. 2. 2003.

Lista ei tee oikeutta kohteelleen, ruumiinavaukset harvoin tekevät. Pohjimmiltaan Lauantai nimittäin kertoo terrorismin pelosta.

Siksi iso kysymys.

“Hmm”, McEwan aloittaa itselleen ominaiseen, verkkaiseen tapaan. “No, koko tässä 2001 syyskuu -hommassa on vaara, että teemme hieman perusteettomia väitteitä. Olen lukenut viime aikoina paljon piittaamattomia lehtitekstejä siitä, että sivilisaatiomme on loppumassa. Väitetään, että tietoisuutemme tai ihmisluonto on muuttunut. Mutta mikä todellisuudessa muuttui oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikka. Ja kaupungeissa, varsinkin Länsi-Euroopassa suhtaudumme entistä hermostuneemmin maahanmuuttajiin, heidän yhteisöihinsä ja arvoihinsa sekä monikulttuurisuuteen. Tarvitsemme selkeitä arvoja ja niiden ilmaisuja.”

McEwanin pyynnöstä haastattelu tehdään puhelimitse. Tapaaminenkin olisi saattanut onnistua, mutta hitaammalla aikataululla. Meillä oli kiire: Lontoon heinäkuiset pommi-iskut ovat vielä tuoreessa muistissa.

Lauantai ilmestyy suomeksi lokakuussa. Yhdessä ne tuottavat hieman keinotekoisen tunteen ajankohtaisuudesta. Keinotekoisen siksi, ettei pelko tietenkään katoa minnekään. Eikä hyvä romaani, sellainen kuin Lauantai.

On syyskuinen perjantai, kello on Lontoossa kaksi iltapäivällä. Tähän aikaan kotinsa työhuoneessa Lontoon Fitzroviassa istuva McEwan yleensä joko kirjoittaa tai lukee. Tai sitten hän tekee sitä, mitä juuri nyt. Kertoo toimittajalle, mihin maailma on menossa.

2001 syyskuu -homma. Ilman sitä McEwanilla saattaisi olla parempi työrauha.

Sanfranciscolainen aviomies nukkui koko puhelun ajan. Vaimo soitti World Trade Centeristä. Torni paloi naisen ympärillä ja hän puhui kännykkäänsä. Hän jätti viimeisen viestinsä puhelinvastaajaan. Televisiokanava soitti nauhoituksen meille ja näytti, kun aviomies seisoi kuuntelemassa. Jotenkin hän kesti kuulla sen uudelleen. Me kuulimme naisen kertovan nyyhkytyksensä läpi, ettei ulospääsyä ollut. Rakennus oli tulessa, eikä portaita voinut käyttää. Hän soitti sanoakseen hyvästi. Hänellä oli oikeastaan vain yksi asia sanottavana, nuo kolme sanaa, joita kaikki huono taide, huonoimmat pop-kappaleet ja elokuvat, kaikista viettelevimmät valheet eivät ole onnistuneet halventamaan. Minä rakastan sinua.

Hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan ennen kuin linja katkesi. Ja sitä he kaikki sanoivat puhelimistaan, kaapatuissa koneissa ja palavissa torneissa. On vain rakkaus ja sitten tyhjyys. Rakkaus oli kaikki, mitä he saattoivat asettaa murhaajiensa vihaa vastaan.

Brittiläinen Guardian-sanomalehti tilasi Ian McEwanilta tekstin New Yorkin terrori-iskuista kaksi tuntia sen jälkeen, kun ensimmäinen matkustajakone oli uponnut teräksisen tornin seinään.

McEwan oli soittanut lehden kulttuuritoimituksessa työskentelevälle vaimolleen. Hän halusi kuulla, miten tapaukseen reagoitiin toimituksessa. Vaimo antoi miehelleen töitä: “Kirjoita jotain.” McEwan yllätti itsensä suostumalla pyyntöön. Hän kirjoitti tekstin, joka julkaistiin lehden lauantainumerossa. Ote siitä on yllä. McEwanilla ei tietenkään, sen paremmin kuin kenelläkään muulla, ollut tarkkaa käsitystä tapahtuneesta saati sen seurauksista. Hän päätti keskittyä siihen, minkä pystyi hallitsemaan: tunteisiin.

Jos kaappaajat olisivat kyenneet kuvittelemaan itsensä matkustajien paikalle, McEwan kirjoitti, jos he olisivat pystyneet samastumaan näiden tunteisiin ja ajatuksiin, he eivät olisi voineet jatkaa. Julmuus on vaikeaa sen jälkeen, kun on asettunut uhrin asemaan. Moraali alkaa myötätunnosta.

Kyllä, McEwan on humanisti. Hänen mukaansa romaanien tarkoitus ei ole kertoa, kuinka elää, vaan niiden tehtävä on näyttää, millaista on olla joku toinen. “Toiset ihmiset ovat elossa siinä missä minäkin. Julmuus kertoo mielikuvituksen puutteesta”, McEwan on todennut.

Tietenkin hän tuolla tarkoittaa fyysistä julmuutta, ei sen kirjallista kuvaamista.

Esikoiskirja First Love, Last Rites (1975) toi Ian McEwanille lempinimen Ian Macabre. Novellikokoelma löyhkää pornografi aa, insestiä ja sadomasokismia. Avausnovellissa Homemade kertoja muistelee yötä, jona hän menetti neitsyytensä siskolleen.

Hitto, miksei Jane Austen keksinyt tuota?

“Se on kyllä totta, ettei kukaan kutsunut minua Jane Austeniksi vielä tuolloin”, McEwan myöntää puhelimessa, kuivasti.

“Silti jo parikymppisenä kirjailijana pyrin olemaan mahdollisimman tarkka. Luulen että yksi syy, minkä takia novelleistani oltiin niin kiinnostuneita, oli se, että proosa oli kirkasta ja osuvaa, vaikka aiheet olivat usein häiritseviä. Toisin sanoen se ei ollut impressionistista.”

Monelle oli shokki juuri se tapa, jolla McEwan yhdisti visvaiset aiheet kauniiseen, naiselliseksi luonnehdittuun tekstiin, joka painotti intiimiyttä ja intuitiota. McEwan itse on arvellut, että häneen vaikuttivat tarinat, joita hän kuuli lapsena makoillessaan piilossa sohvan takana kuuntelemassa äitinsä ja tämän vieraiden keskusteluja: sydänsuruja, sairaalakäyntejä, kertomuksia miesten ja lasten julmuudesta. Kuinka onnekas kuusivuotias kuvittelinkaan olevani, kun äitini ja hänen ystävänsä olivat aina hyvän puolella, McEwan on kirjoittanut. Hän uskoo omaksuneensa teinivuosiensa feministeiltä ajatuksen, että naisten johtama maailma olisi oikeudenmukaisempi ja kauniimpi.

Isä oli etäinen. Viiltävän terävä, temperamenttinen skotti, joka vaimonsa tapaan oli joutunut keskeyttämään koulun 14-vuotiaana, kun opintoja ei ollut varaa jatkaa. Vaikka isä onnistui rakentamaan uran armeijassa, purki hän turhautumistaan ja pettymystään alkoholiin. Sekä äiti että poika pelkäsivät ajoittain väkivaltaista isää.

Perhe muutti kaupungista ja maasta toiseen isän työn perässä: Englannin Aldershotista ensin Singaporeen, sieltä Tripoliin. Yksitoistavuotiaana Ian lähetettiin Pohjois-Afrikasta Woolverstone Halliin, valtion ylläpitämään kouluun Englannin Suffolkissa, joka oli suunnattu paluumuuttajien lapsille.

Internetistä löytyy Woolverstone Hall Schoolin teinikunnalle omistettu sivusto otsikolla They were the best of times. Jylhä, tammikujan päässä oppilaitaan ankarana odottava linna näyttää Harry Potter -elokuvien noitakoulun lavasteelta. Ryhmäkuva koulupukuun sonnustautuneista pojista vuodelta 1960 nimeää vain ne, jotka Woolverstonen Old Boys -aktivistit muistavat vuosikymmenten jälkeen. Heitä ei ole kovin paljon. Ian McEwan ei ole yksi heistä.

McEwan on itse kertonut, että hän näki kerran vahingossa koulun kansliassa oppilaskorttinsa, johon opettajat olivat tehneet merkintöjään: “Toivottoman ujo”, “Häneltä on mahdotonta nyhtää sanaa suusta”, “Itseensä käpertynyt”.

En koskaan esiintynyt näytelmissä, en koskaan puhunut luokassa, harvoin puhuin ylipäänsä mitään, kun olin muiden poikien joukossa. Ensimmäisissä tarinoissani halusin päästä mahdollisimman lähelle, painaa huuleni lukijan sisäkorvaan, McEwan on kirjoittanut.

“Olen tietenkin hyvin onnellinen, että sain itse hyvän koulutuksen ja pääsin yliopistoon”, McEwan muotoilee nyt. “Aloitin kirjoittamaan valmistumisvuotenani, ja seuraavana vuonna tehdessäni jatko-opintojani pääsin kahden romaanikirjailijan, Malcom Bradburyn ja Agnes Wilsonin, kurssille. He olivat hyvin rohkaisevia. Sen vuoden jälkeen olin vakuuttunut, että tämä oli sitä, mitä haluan tehdä. Että kirjallisuus oli hieno keskustelu, johon haluan itse osallistua sen sijaan, että vain seuraisin sitä sivusta lukemalla.”

First Love, Last Rites teki McEwanista sukupolvensa tähden, brittiläisen kirjallisuuden kauhukakaran yhdessä Martin Amisin kanssa. Erojakin löytyi. Jos McEwan oli kirjallinen pakolainen, kuten hän on itseään luonnehtinut, kulttuuripiirien ulkopuolinen outolintu, Amis oli siniverinen, värikkään kirjailija-isänsä Kingsley Amisin manttelinperijä.

Ja kun McEwan keskittyi yksilön, välillä vinksahtaneenkin, sielunmaiseman tarkkaan kuvaukseen ja rakensi romaaneistaan tiiviitä kivilinnoja, Amis lumosi lukijansa lauseillaan ja tilkitsi kerronnan aukot tuhdeilla karikatyyreillä ja kirkuvilla neonvaloilla.

McEwanin ensimmäiset romaanit Sementtipuutarha (1978, suom. 1980) ja The Comfort of Strangers (1981) jatkoivat esikoiskirjan tylyä linjaa. Sitten hän näytti pehmenevän ja muuttuvan sentimentaalisemmaksi – liekö syynä isäksi tuleminen? Vasta 90-luvulla McEwan löysi tasapainon teemojen ja sisällön välillä ja nousi aidosti merkittäväksi kirjailijaksi.

Vaikka väkivalta on painunut taka-alalle, jotain ilkikurisuutta McEwaniin on jäänyt. Lauantain 20-sivuisen kirurgien squash-ottelun voi nähdä viittauksena Amisin Tiedoksi-romaanin (1995) kirjailijoiden tennisotteluun.

Kummassakin kaksi keski-ikäistä miestä menettää suhteellisuudentajunsa ja taistelee henkihieverissä voitosta. Ehkei kirjallisuus olekaan niinkään keskustelu kuin palloralli.

Lauantain avauskappaleessa lontoolainen neurokirurgi Henry Perowne havahtuu aamuyöllä Lontoon Fitzroviassa sijaitsevan kotinsa makuuhuoneessa, kävelee ikkunaan ja näkee, kuinka taivaalta laskeutuu palava lentokone.

Terrorismi on ensimmäinen asia, joka juolahtaa neurokirurgin mieleen. Vaikka tapaus osoittautuu nopeasti onnettomuudeksi, terrorin pelko jää varjostamaan Perownen päivää.

Se on kuin migreeni, valmiina iskemään joka kerta, kun Perowne kääntää päätään. Se alkaa pienenä särkynä, kun neurokirurgi joutuu Irakin sotaa vastustavan mielenosoituksen saartamaksi, ja kasvaa päivän mittaan liki sietämättömiin mittasuhteisiin.

Se on pakkomielle, mutta kaikista mahdollista pakkomielteistä se lienee rationaalisimpia. Ehkä siksi Ian McEwan sairastui samaan tautiin.

Fiktion sijaan hän hukuttautui uutisiin, hautasi itsensä sanomalehtien alle pää täynnä tykkiveneitä ja liittoutumia vain havahtuakseen siihen, ettei hän ole sodasta ja rauhasta päättävä valtiomies, vaan ainoastaan yksi kuluttaja, joka on täyttänyt mielensä muiden ajatuksilla.

Kirjan Perowne kiistelee aikuisen tyttärensä kanssa Irakin sodan oikeutuksesta. Tytär vastustaa kategorisesti sotaa, isä näkee sen myös mahdollisuutena syöstä kansaansa alistava diktaattori vallasta. Samaa kiistaa käytiin McEwanin pään sisällä – ja käydään yhä.

“Minusta se, mitä on tapahtunut, on tragedia. Jos voisimme painaa rewind-näppäintä ja kelata itsemme takaisin vuoteen 2003, niin todennäköisesti järkevää olisi ollut jättää invaasio tekemättä. Se on todennäköisesti tehnyt enemmän hallaa, kuin mitä sillä on saatu aikaan. Toisaalta en itse luottanut sellaisiin ihmisiin, jotka vastustivat sotaa tunnesyistä. Minusta oli tietyllä tavalla ironista, että kaksi miljoonaa ihmistä marssi Lontoossa pitääkseen diktaattorin vallassa.”

Tosin kuin valtaosa briteistä, McEwan näkee pääministeri Tony Blairin onnistuneen työssään, ainakin välttävästi. “Niistä pääministereistä, joiden aikana olen elänyt, hän on vähiten huono.”

Lauantaissa on kohtaus, jossa neurokirurgi Perowne muistelee satunnaista tapaamistaan Blairin kanssa Tate Modernin avajaisissa. Pääministeri erehtyy luulemaan Perownea kuvataiteilijaksi, eikä suostu myöntämään erehdystään.

“Se on enemmän tai vähemmän tarkka kuvaukseni, kun tapasin Tony Blairin. Hän kätteli minua ja sanoi, että hänellä on kaksi maalaustani. Yritin sanoa ei ei. Hän sanoi kyllä kyllä. Sitten joku sanoi, että Tony, meidän pitää päästä kahden minuutin päästä pääsisäänkäynnille. Ja sitten hän katosi.”

Englannin kielessä on fraasi happiness writes white. Sitä käytetään, kun halutaan todeta, ettei onnellisuudelle ole kirjallista käyttöä: siitä ei saa nyhdettyä tarinoita.

McEwan halusi osoittaa väitteen vääräksi. Lauantain päähenkilö Henry Perowne on elämässä menestynyt, onnellinen, tasapainoinen mies.

Hän on hyvin lähellä kirjoittajaansa. Ensinnäkin he asuvat samassa osoitteessa. Lisäksi he harrastavat molemmat squashia, rakastavat kokkausta, eivätkä usko jumalaan. Kummallakin on dementoitunut äiti (McEwanin äiti kuoli teoksen kirjoittamisen aikana). McEwanin vaimon tapaan myös Perownen vaimo työskentelee lehdessä, tosin lakiosastolla, ja kun haastatteluissa on kysytty kirjan hellän seksikohtauksen autenttisuutta, McEwan on myhäillyt, että hän on saattanut jakaa lukijoidensa kanssa osan yksityisen elämänsä iloista.

Kymmenen vuotta sitten McEwan olisi tuskin voinut kuvitella kommentoivansa yksityiselämäänsä vapaaehtoisesti. Se ryöpsähti liki väkivaltaisella tavalla lööppeihin, kun kirjailijan ex-vaimo kaappasi toisen yhteisistä pojista uuden miehensä luokse Ranskaan. Tulos: repivä oikeustaistelu lasten huoltajuudesta, jonka McEwan viimein voitti. Episodin jälkeen monelle britille McEwan oli se yksinhuoltaja-kirjailija, jolla oli hullu ex-vaimo. Ei mahdollinen Booker-palkinnon voittaja.

Lauantain omaelämäkerrallisuus silti hätkähdyttää. Se ei ole tyypillistä McEwanille.

“Yksi tarkoitusperäni oli ottaa ikään kuin valokuva ajastamme, ei vain fyysistä valokuvaa vaan myös mentaalinen valokuva ajattelutavastamme. Oli luontevaa käyttää osia elämästäni. Toisia osia taas en käyttänyt. Toisin kuin Henry Perowne, minä rakastan kirjallisuutta, joten me olemme fundamentaalisesti erilaisia”, kirjailija vastaa.

Niin, kirjallisuus. McEwan kertoo lukevansa päivittäin vähintään parin tunnin ajan, usein alkuiltapäivästä, tehtyään aamupäivän töitä.

Kustantajat lähettävät hänelle satamäärin nykyromaaneja.

“Luen aina kymmenen tai kaksikymmentä ensimmäistä sivua. Tai joskus en kymmentä, vaan vain puolitoista. Tunnen harvoin olevani varmoissa käsissä”, McEwan totesi huhtikuussa julkaistussa Salon.com-nettilehden haastattelussa.

Kenen tahansa muun vanhan pierun sanomana kommentti olisi tulkittu oireeksi pidätysvaivojen alkamisesta ja lytätty maan rakoon.

Kenen tahansa, muttei McEwanin. Päinvastoin. Haastatellessaan McEwania muutamaa kuukautta myöhemmin The Believer -kirjallisuuslehteen nuoremman polven brittikirjailija Zadie Smith (s. 1975) ei vain valunut hunajaa, vaan upotti kohteensa siihen. Rakastan lukea hänen kirjojaan muiden syiden lisäksi myös siksi, että kuten miljoonat muutkin, tunnen olevani varmoissa käsissä (!). Kun poimii McEwanin kirjan, tietää aina vähintään, että kirja on kauniisti kirjoitettu, taidokkaasti työstetty, eikä tarvitse tuntea häpeää itsensä tai kirjailijan puolesta. Huonot kirjat osuvat McEwanin kohdalle harvemmin kuin meidän muiden.

Samassa lehtijutussa Smith kertoo kuulleensa 19-vuotiaana opiskelijana, että McEwan kirjoittaa vain viisitoista sanaa päivässä. Kolme vuotta myöhemmin, kun Smith kirjoitti esikoisteostaan Valkoiset hampaat, kaikki ongelmat tuntuivat pyörivän sen ympärillä, ettei Smith pystynyt pitäytymään viidessätoista sanassa.

No, ei McEwankaan pysty. Hän kertoo vauhtiin päästyään kirjoittavansa päivässä “jotain 400 ja 600 sanan väliltä.”

Parhainakaan päivinä teksti ei virtaa paperille itsestään. Esseessään Mother Tongue McEwan kertoo perineensä varauksellisuuden sanoihin äidiltään, joka yritti puheessaan häivyttää työväenluokkaista lähtökohtaansa, usein epäonnistuen. Uransa alussa McEwan ei kirjoittanut kuin valmiita lauseita, sillä hinnalla, että hän usein ehti unohtaa lauseen alun päästyään sen loppuun. Senkin jälkeen hän tarkasteli lausetta epäillen. Tarkoittiko se samaa kuin mitä minä tarkoitin? Sisälsikö se virheen tai ristiriidan, mitä en nähnyt? Tekikö se minusta pilkkaa?

Saman epäluulon voi aistia yhä hänen polveilevasta lauseestaan, kun hän puhuu kirjoittamisesta.

“Usein kirjoittamisen hitaus, mikä on mielestäni erittäin tärkeä elementti kirjoittamisessa, ei ole kaikkein kauneimman lauseen löytämistä, vaikka se on tietenkin keskeistä, niin paljon kuin niiden sanojen löytämistä, jotka oikein ja tarkasti kuvaavat henkistä tilaa. En usko, että on muuta keinoa, kuin olla tarkka… Ja sana rehellisyys tulee mieleen. On oltava rehellinen.”

McEwan ei ole puhelimessa parhaimmillaan. Lauantaissa hän kuvaa virtuoosimaisesti neurokirurgin suhdetta työhönsä.

Kuluneet kaksi tuntia hän on ollut niin keskittynyt, että kaikki ajantaju on kadonnut, samoin tietoisuus oman elämän osa-alueista. Hän ei ole ollut tietoinen edes omasta olemassaolostaan. Hän on elänyt puhtaassa nykyhetkessä, vapaana menneisyyden painolastista ja tulevaisuudenhuolista. Jälkeenpäin ajatellen, joskaan ei tapahtumahetkellä, sitä voisi kuvailla jonkinlaiseksi suunnattomaksi onnen tunteeksi. Sikäli se muistuttaa seksiä, että siinäkin ihminen unohtaa itsensä, mutta seksi on paljon enemmän mielihyvänsävyistä ja perustuu aistinautintoon. Leikkaussalityöskentelystä saatavaa tyydytystä ei voi saada minkäänlaisesta passiivisesta viihteen vastaanottamisesta. – - – Hän tuntee olevansa tyyni ja avara, täyttävänsä olemassaolon kaikki vaatimukset. Se on kirkastettua tyhjyyttä, syvää ja hiljaista riemua.

Tietenkin teksti pohjimmiltaan kertoo McEwanin omasta työstä. Kirjoittamisesta.

“Hei, haluaisitko ilmaisen kirjan? Tämä on hyvä, suosittelen.”

Muutama viikko sitten Ian McEwan ja hänen nuorempi poikansa Greg, 19, jakoivat Lontoon keskustassa kirjoja. McEwan oli saanut kustantaja Vintage Booksilta sen uuden romaanisarjan Future Classicsin kaikki osat. Ne löytyivät jo aiempina painoksina McEwanin hyllystä, jonka tila oli käynyt vähiin. Niinpä kirjailija päätti jakaa ne puistossa, yhdessä muutamien muiden kaksoiskappaleiden ja omien romaaniensa pokkaripainosten kanssa. Alle viidessä minuutissa kolmekymmentä romaania teki kauppansa.

Yhtä lukuun ottamatta kirjat menivät naisille, McEwan huomautti kirjoittaessaan tempauksestaan Guardianissa ja yhtyi kriitikko Ian Wattin klassiseen väitteeseen siitä, että romaani on kaikista kirjallisuudenmuodoista feminiinein.

Kaikessa hyväntuulisessa spontaanisuudessaan McEwanin temppu on kuin muistuma jostain kaukaa, ajasta ennen pelkoa.

Lauantaissa Henry Perowne ennustaa, että terrori-isku Lontoossa on väistämätön. Puoli vuotta kirjan ilmestymien jälkeen, seitsemäs heinäkuuta 2005, neljä pommia räjähti Lontoon keskustan aamuruuhkassa. Kolme metrossa, yksi kaksikerroksisessa bussissa Tavistock Squarella. Iskussa kuoli 56 ihmistä, mukaan lukien neljä epäiltyä. 700 ihmistä loukkaantui. Iskuja edeltävänä päivänä Lontoo oli juhlinut: kaupungille oli myönnetty vuoden 2012 kesäolympialaiset.

McEwan ei onnitellut itseään tarkkanäköisyydestä. Muiden lontoolaisten tapaan hän tunsi itsensä sairaaksi vihasta. Ja silti vain parin kuukauden päästä hän jakoi ylimääräisiä kirjoja puistossa.

“On hämmästyttävää, kuinka nopeasti asioihin tottuu”, McEwan pohtii puhelimessa. “Jos tulisit Lontooseen tänään, se näyttäisi sinusta täsmälleen samalta kuin vuotta aiemmin, mutta arvelen, että pinnan alla on paljon ahdistusta. Jos näet jonkun laskevan salkkunsa metron lattialle, haluat olla varma, ettei hän mene liian kauaksi siitä.”

McEwan pitää väistämättömänä, että uusia iskuja tulee. Jos ei Lontoossa, niin Pariisissa, Roomassa tai jossain muualla. Mutta hän ei aio Henry Perownen tapaan odottaa niitä yötä myöten ikkunansa ääressä luoden rakastamalleen kaupungille jo valmiiksi haikeita katseita.

“Ei, en todellakaan”, McEwan nauraa. “Kun herään yöllä, avaan kirjan.”

Image 8/2005

Julkaistu: 15.10.2005