Image

Tunnustamisesta


Riikka Pulkkinen menetti uskonsa fiktiivisiin kertomuksiin ja alkoi ahmia autofiktiota sekä blogeja. Esseessään hän pohtii, mikä on fiktion rooli tunnustamisen aikakaudella.
Kuvat Anna Alanko

Muutama vuosi sitten huomasin, että kykyni uppoutua lukemaani fiktioon, uskoa sen maailmaan, oli muuttunut. Etsin sekä kirjoittajana että lukijana uutta suuntaa. Olin jo jonkin aikaa elänyt epämukavan tunteen vallassa: mikään, mitä luin, ei puhutellut minua, sillä en saanut solmittua yhdenkään teoksen kanssa sopimusta siitä, että uskoisin sen luomaan todellisuuteen.

Toisaalta huomasin, että minun oli helppo suurkuluttaa sellaista fiktiota, jolla oli olemassa selkeä viittauskohteensa todellisuudessa. Luin omaelämäkerrallisia romaaneja, muistelmia, päiväkirjoja. Luin Tom Malmqvistin teoksen Joka hetki olemme yhä elossa, joka kertoo Malmqvistin raskaana olevan puolison yhtäkkisestä sairastumisesta leukemiaan. Luin Linn Ullmannin Rauhattomat, joka on leikittelevä romaani Ullmannin lapsuudesta kuuluisien vanhempien varjossa. Luin Knausgårdia, tietenkin. Luin Lena Dunhamin muistelmat. Palasin Pirkko Saision trilogiaan tutkimaan sitä, miten rohkeasti ja leikkisästi hän kertoo tytöstä nimeltä Pirkko, joka on jo lapsesta saakka kokenut aika ajoin samanaikaisesti elävänsä ja kertovansa itsestään hän-muodossa.

Lisäksi koukutuin, pakko myöntää, blogeihin. Kaikenlaisiin blogeihin: syöpä, raskaus, lapsettomuus, ero. Luin mitä tahansa blogia, jonka kirjoittaja kertoi taitavasti ja rehellisesti elämästään. Etsin aloituskuukauden ja uppouduin eteeni avautuvaan maailmaan niin kuin aiemmin olin uppoutunut romaaneihin.

Todellisuuspohjaisen fiktion – ja blogien – vastapainoksi janosin myös fiktiota, joka kykenee kulkemaan todellisuuden kahta puolta, keksityn ja eletyn, ja ottaa kantaa tarinankuljetuksen ongelmiin sinänsä. Toivoin fiktiolta maailmaa, jonka rakennusosat ovat esillä niin, että lukija saattaa tarkastella ihmistä irrallaan tarinastaan, ihmistä monen juonenkuljetusmahdollisuuden alussa, ihmistä ilman katarttista loppua. Halusin lukea vain romaaneja, joissa oli jokin kerronnallinen jippo; kaikkitietävä kertoja tai puhetilanteiksi riisuttu esitys. Tällaisia ovat esimerkiksi Maylis De Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät ja Laura Lindstedtin Oneiron ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinku. Tai sitten halusin tutustua johonkin sellaiseen kerrontakeinoon, jota en ollut itse tullut ajatelleeksi. Tällaisen löysin Jonas Hassen Khemirin romaanista Kaikki se mitä en muista, jonka kerronta koostuu fiktiivisten eri ihmisten kirjailijan alter egolle antamista haastatteluista.

Mitä minä siis kaiken kaikkiaan halusin? Halusin fiktiolta todempaa totta tai vaihtoehtoisesti metafiktiota, joka avaisi vielä selkeämmän näkymän metatasolle kuin aiemmin muodissa ollut metafiktio. Tässä toiveeni. Miksi näin oli käynyt? Miksi olin, niin kuin monet muutkin fiktion suurkuluttajat, menettänyt uskoni ”perinteiseen”, uppoutumaan kutsuvaan fiktioon?

Sosiaalisen median tunkeutumisella arkipäivien väsymättömäksi filtteriksi on tietenkin jotakin tekemistä asian kanssa. Ilmiön voi tiivistää vaikkapa näin: miksi tuhlaisimme aikaamme fiktiivisiin syntymiin ja kuolemiin, kun niin monet haluavat nykyisin kertoa blogeissa ja somepostauksissa myös todellisia synnytyskertomuksia ja sairastumis- tai kuolintarinoita?

Olemmeko me siis fiksoituneet tunnustamiseen ja alkaneet ikävystyä sepitettyjen maailmojen äärellä? Mihin tunnustava ja tunnustusta janoava ihminen tällöin tarvitsee perinteistä fiktiota? Me haluamme tietää kaiken Antti Tuiskusta ja Jare Tiihosesta. Me haluamme tietää, miten Maria Veitola onnistuu olemaan Maria Veitola. Jos taas joku fiktiokirjailijoistamme käyttää minäkerrontaa, meitä kiinnostaa ennen muuta se, tunnustaako hänen kertojansa kirjailijan itsensä elämänvaiheita. Jos emme saa tähän selkeää vastausta, me ärsyynnymme: hän tunnustaa, mutta väittää silti, ettei tunnusta! Miten epärehellistä! Miten tylsää.

Väitän, että todellisuutemme on muuttunut enemmän ja nopeammin kuin tajuamme. Syy muutokseen on tosi-tv, blogit, sosiaalinen media sekä näiden kaikkien yhteisvaikutuksena pinnalle noussut uudenlainen itsensä manifestoimisen tapa. Politiikan asiantuntijat puhuvat identiteettipolitiikan noususta, ja me kirjallisuuden asiantuntijat voisimme puhua vaikkapa tunnustamisen kulttuurista.

Mutta mitä sitten? Ketä tai mitä se oikeastaan haittaa? Haittaako se ainoastaan romaanikirjailijaa, joka yhä haluaa luoda sepitettyjä maailmoja, ja hänen kustantajaansa, joka joko saa tai ei saa kirjailijalta lupaa käyttää taikamäärettä autobiografinen tai epäselvempää käsitettä omakohtainen?

Uskotteleminen on fiktion perusolemus, toteaa Kendall Walton teoksessaan Mimesis as Make-Believe. Tämä tarkoittaa lukijan sanatonta sopimusta teoksen kanssa siitä, että kokonaisuutta voidaan pitää koherenttina maailmana, joka voisi olla totta. Tätä sopimusta Walton kutsuu termillä the game of make-believe. Metafiktion puolestaan voi määritellä rikkovan the game of make-believe -sopimuksen. Metafiktio pitää lukijan varuillaan ja puhkoo uppoutumiseen aukkoja, joista metataso tihkuu haastamaan kuvitellun maailman todentunnun.

Metafiktio oli pitkään, kenties koko 2000-luvun alkuvuosikymmenet, kirjallisesti muodissa, ja vasta aivan viime vuosina tällaiset fiktiot ovat antaneet tilaa toisentyyppisille maailman jäsentämisen tavoille. Enää kaikki ei lopussa osoittaudu sepitteeksi, vaan sepittämisen monet eri tekniikat ovat nykymuodinmukaisessa fiktiossa alusta asti esillä; tavat joilla luomme identiteettiämme puheissa, tavat joilla kerromme itsestämme somessa. Ennen rakennusosat piilotettiin, nyt ne on tapana jättää esille.

Väitän, että näin on käynyt siksi, että fiktioon perinteisesti piilotetut keinot, kuten alkutilanteen jännitteet, keskikohdan ristiriitojen purkautuminen sekä lopun katarttisuus, ja ylipäänsä henkilöhahmojen kehittyminen, ovat valuneet fiktioista median ja sosiaaliseen median identiteettikertomuksiin, siihen, miten kerromme itsemme toisillemme täällä, tässä elämässä.

Samalla itse fiktioon on jäänyt tietty keinotyhjiö: kun tarinallisuus koskee journalismia ja some- tai blogitodellisuutta, fiktion on keksittävä uusia tapoja kuvata todellisuutta, jonka loputtomissa representaatioissa me elämme. Muun muassa tästä syystä Johannes Ekholmin Rakkaus niinku, joka rakentui kokonaan live- ja chat-puhetilanteille, tuntui raikkaalta. Tästä syystä myös Sisko Savonlahden blogitekstityyliä kopioiva ja menestymisen eetosta parodioiva Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tuntui relevantilta. Ylipäänsä kaikki sellainen fiktio, joka onnistuu purkamaan todellisuuden kokonaisesityksen ja näyttämään meille osia todellisuuden rakentumisen – tai todellisuudesta vieraantumisen – tavoista pyrkimättä luomaan tarinallisuuden perinteisiin rakennuspuihin nojaavaa kokonaista maailmaa, onnistuu olemaan uskottavampaa fiktiota kuin kokonaisen lineaarisen kertomuksen tarjoileva fiktio. Lineaariset kertomukset kuuluvat nykyisin naistenlehtien miten minusta tuli minä -artikkeleihin.

Kirjallisuuden ammattilaiset ja asiantuntijat ovat jo pitkään puhuneet perinteisen romaanin vanhentuneisuudesta. Suomessa tätä keskustelua on ylläpitänyt ennen muuta kirjailija Tommi Melender Antiaikalainen-blogissaan ja lukuisissa esseissään. Realistinen romaani, jos lukijaa kokonaiseen maailmaansa ja elämänkohtaloihin uppoutumaan kutsuvaa proosataidetta sellaiseksi haluaa kutsua, saa meidät haukottelemaan. Eihän todellisuus ole tällaista, me sanomme, kun luemme näkökulman toisensa jälkeen huolellisesti avavaa romaania. Todellisuus on rapsodista, katkeilevaa, keskeytyvää, päällekkäistä ja äänekästä ja hassua ja ironista ja vakavaa ja juttelevaa ja lörpöttelevää ja nonsensea ja meteliä, ja me haluamme taiteeltamme sitä samaa. Me emme halua sitä, mitä jyhkeät ”lukuromaanit” ja epookit tarjoilevat meille realismina, koska se todellisuuskäsitys on peräisin 1800-luvulta.

David Shields tiivisti tämän tylsistymisen kokemuksen Reality Hunger -pamfletissaan vuonna 2010 näin: I find it very nearly impossible to read a contemporary novel that presents itself unself-consciously as a novel, since it’s not clear to me how such a book could convey what it feels to be alive right now.

Shieldsin näkemyksen mukaan romaanitaidetta vaivaa siis se, ettei se kykene kertomaan kokemastamme todellisuudesta mitään, koska se kuluttaa kaiken voimansa todelta tuntuvan todellisuuden rakentamiseen eikä tunnista sitä tosiseikkaa, että sen viittauskohteena toimiva todellisuus, tämä, mitä elämme, on jo aivan toisenlainen.

Shieldsin pamfletin jälkeen muun muassa Karl Ove Knausgård ja Rachel Cusk ovat puhuneet siitä, miten ovat menettäneet kykynsä uskoa sepitettyyn fiktioon, ja molemmat ovat myös omalla tavallaan uudistaneet romaanikerrontaa, Knausgård omaelämäkerrallisella, maskuliinisuutta purkavalla Taisteluni-teoksellaan ja Cusk vähäeleisemmällä, toisia tietoisuuksia suodattavaa minäkerrontaa käyttävällä proosatrilogiallaan Outline, Transit ja Kudos.

Vastaavia kirjallisia aloitteita on nähty myös esimerkiksi nobelisti J. M. Coetzeelta, joka pyrki 2000-luvun alussa hälventämään esseen, autobiografisen proosan ja fiktion eroa teoksillaan Elizabeth Costello, Diary of a Bad Year ja Summertime.

Kaikille näille kerronnan tavoille on yhteistä hylätä ”näytän teille nyt keksimäni maailman” -ele. Ja kas, näihin maailmoihin, joissa maailmaa ei suurieleisesti luoda, on lukukokemuksessa helpompi upota juuri siksi. Autobiografisen kirjallisuuden nousun suosio on siis osaltaan uskottavuusongelman kiertämisessä. Se ei vaadi lukijaa uskomaan muuhun kuin yhteen minäkertojaan, joka myöntää vajavaiset tietonsa ja näkökulmansa rajallisuuden ja vain alkaa kertoa. Ei juonta, ei kohottavaa loppua. Vain elämä ja yritys tehdä siitä selkoa.

Samalla, kun myönnän, että autobiografinen kirjallisuus onnistuu kiertämään uskottavuusongelman, pelkään tekeväni myönnytyksen identiteettipolitiikalle. Tulenko siis väittäneeksi, että vain itsestä kertominen on uskottavaa, ja jos väitän näin, olenko identiteettipolitiisen ajan sokea yksilö vailla omaehtoista visiota siitä mitä fiktio voisi ja mitä sen tulisi olla?

Minulla on tästä pelostani esimerkki, joka liittyy yllättäen tv-sarjan luomaan fiktiiviseen maailmaan. Koukutuin hiljattain HBO:n televisiosarja Westworldiin. Lyhyesti tiivistettynä Westworldissa on kyse ihmisten rakentamasta western-teemapuistosta, jossa ihmiset voivat vierailla ja retostella isäntinä toimivien, tarkkaan ohjelmoitujen robottien kustannuksella. Vähä vähältä robotit tulevat kuitenkin tietoiseksi koneolemuksestaan ja vapautuvat ihmisten mielivallasta toteuttamaan omaa identiteettiään.

Katsoin ahmimalla koko Westworldin ensimmäisen tuotantokauden. Seurasin ihaillen erityisesti ilotaloa pyörittävän Maeve-robotin tarinaa. Maeve ei kasvavan itsetietoisuutensa vuoksi enää noudata ohjelmointiaan vaan muuttuu omaehtoiseksi toimijaksi. Poc-henkilönä, vapauteen karkaavana, moraalisesti ristiriitaisena robotti-prostituoituna Maeve on feministisintä ja kumouksellisinta mitä olen hetkeen missään fiktiossa todistanut. Häntä esittää Thandie Newton, joka on Cambridgen käynyt englantilaisen isän ja zimbabwelaisen äidin tytär. Hän on sitä, mitä meidät on opetettu viime vuosina kutsumaan rodullistetuksi. Hänen esittämänsä Maeve on ohjelmoitu alistetuksi ja vallan alaisuuteen, mutta Maevessa on ”ohjelmointivirhe”: vapaudenkaipuu ja kauna alistajia kohtaan.

Jostain syystä huomasin, ettei Maeven pako olisi mielestäni niin uljas, ellei hän olisi robotti. Tämä lisähuomio vaivasi minua. Jouduin kysymään itseltäni häntä katsellessani: olenko hänen puolellaan niin varauksetta siksi, ettei hän todellisuudessa edusta oikeaa, tunnistettavaa identiteettipoliittista ryhmää, sillä hänen olemuksellisin ”intressiryhmänsä” on robottius? Kun juhlin Maeven vapautumista, juhlinko hänen emansipaatiotaan entistä suuremmin, koska hän on kone eikä minun tarvitse allekirjoittaa minkäänlaista identiteettipoliittista manifestia ollakseni hänen puolellaan, sillä olen hiukan väsynyt identiteettipolitiikkaan ja siihen ajattelutendenssiin, jonka mukaan jokainen on kykenevä kertomaan oman tarinansa itse ja samalla oikeutettu kertomaan vain oman tarinansa, koska muunlainen sepittäminen näyttää nykyisessä ajatteluilmastossa ryöväykseltä?

Minulla ei ole tähän kysymykseen vastausta. Joudun vain kirjoittamaan tämän kiusallisen olettaman ylös ja toteamaan vielä häiritsevämmän seikan: Maeven vapaustaistelua seuratessani, niin uljas ja ristiriitainen kuin se onkin, huomasin myös jääväni jotakin vaille. Mitä kaipasin? Ehkä juuri sitä mitä kiusaantuneena vastustelen, nimittäin sisäpuolen todistusta, Maeven omaa tunnustuskirjaa tai blogia, jossa hän kertoo siitä miltä hänestä tuntuu. Haluan häneltäkin lopulta tositarinan, vaikka hän on robotti fiktiossa.

Olenko siis kuitenkin identiteettipoliittisen aikani aivopesemä? Onko vapautumiskertomus meille enää kokonaisvaltainen vapautumiskertomus, jos emme voi yhdistää sitä tunnustamisen diskurssiin tai päästä sen kanssa kosketuksiin tunnustamisen rekisterin piirissä? Olemmeko me näin fiksoituneita tunnustamiseen ja omakohtaisiin tarinoihin?

Joudun vastaamaan kyllä. Myönnän ainakin itse eläväni tunnustamisen kulttuurissa.

Joskus oli vielä aika, kun Seiska-lehti lähti Matti Nykäsen ja Mervin kanssa Gran Canarialle ja sopimukseen kuului ekslusiivinen haastattelu kuvineen seuraavan viikon lehteen. Seuraavan viikon.

Todellisuus ei ole enää sellainen. Me teemme, kuvaamme ja kirjoitamme kaiken nykyisin itse, kukin omalla kanavallamme, kukin omilla ehdoillamme. Myös minä osallistun tällaiseen tunnustamiseen. En olisi koskaan vuonna 2008 uskonut, että postaan joskus itsestäni kuvan someen naistenlehden kuvausten keskeltä ja kerron haastattelutilanteesta näin ”todempaa” tarinaa kuin se, jonka lukijat löytävät lehden sivuilta. Nykyisin teen näin vaivatta. Koen itse asiassa tällaisen tunnustamisen vapauttavana: saan ääneni paremmin kuuluviin. Näin ajattelevat kaikki ne, jotka perustavat henkilöbrändinsä ympärille oman mediansa. Me käytämme omaa ääntämme, mutta samalla me tuotamme tunnustamis- ja tarinateollisuutta, ja tulemme siirtäneeksi fiktion vanhat keinot osaksi todellisuuden rakennetta sinänsä. Fiktio tyhjenee tällöin omista tunnuspiirteistään ja menettää merkityksensä. Kuuluvatko tulevaisuudessa kaikki ihmiset niihin, jotka sanovat kuin jotkut silmäätekevät sanomalehden syntymäpäivähaastatteluissa: ”minulla ei ole aikaa lukea keksittyjä tarinoita”?

Väitän, että tunnustamisen aikakausi on ”totuuden jälkeisen ajan” yksi ulottuvuus. Se liittyy ennen muuta internetin kautta saatavilla olevan tiedon määrän kasvuun. Se, ettei tämä saatavilla oleva tieto täytä kaikilta osin tieteellisen tiedon kriteereitä, on kenties paras määritelmä ”totuuden jälkeiselle ajalle”. Tunnustamisen aikakausi liittyy totuuden jälkeiseen aikakauteen käsitteen tarkennetussa merkityksessä; tämä on aikakausi, joka on kadottanut faktojen merkityksen ja tasapäistänyt tiedonvälityksen. Kaikki, mikä on vakuuttavaa, saa tilaa. Kuka tahansa, johon ihmiset haluavat samastua tai nojautua, saa seuraajia ja lopulta myös rahaa ja valtaa. Tunnustamisen kannalta olennaista on, ettemme me halua näiltä social influencereilta pelkästään ruokareseptejä tai pakarajumppaohjeita tai lomakuvia. Me haluamme kuulla miten heidän raskautensa menevät kesken. Me haluamme kuulla miten he rämpivät masennuksessa eronsa jälkeen. Me haluamme tietää miten he sairastavat noro-viruksensa ja syöpänsä ja miten he hautaavat vanhempansa kun on sen aika. Meitä kiinnostavat vaikutusvaltaisten ihmisten tunnustukset tosielämästä. Ei väliä vaikka ne olisi kerrottu fiktion ehdoin. Me haluamme kuulla ne, koska ne tuntuvat todelta.

Mitä varsinaiselle fiktiolle siis jää, jos meillä on pääsy dramaattisiin ja draaman keinoin esitettyihin tositarinoihin koska tahansa ottamalla puhelin käteen ja menemällä Instagramiin? Millä keinoin kirjallisuus voisi kertoa tällaisesta todellisuuden murroksesta? Tai yhtä hyvin: pitääkö sen kertoa juuri tästä, vai voiko se keskittyä vaikkapa historiallisiin aiheisiin? Mutta, ennen muuta: mitä kirjallisuus olisi, jos se unohtaisi esittävänsä kirjallisuutta ja keskittyisi kuvaamaan inhimillistä kokemusta tällaisessa todellisuudessa mahdollisimman tarkasti, säilyttäen kuitenkin kirjallisuudelle ominaiset erityispiirteensä?

Vaikka myönnän, etten ole mikään ulkopuolinen tarkkailija tunnustamisen aikakauden marginaalissa, sillä hyödynnän kirjoittamisessani autobiografisia elementtejä ja postaan somekanavilleni yhtä ja toista, jokin minussa kapinoi äänekkäästi tunnustamisen aikakautta vastaan. En minä halua olla henkilöbrändi. En minä itsestäni kirjoita. Haluan olla fiktionalisti. Ennen muuta haluan uskoa, että fiktiolla on alue, jonka ei tarvitse määrittyä tunnustamisen kautta.

Millaista tällainen fiktio sitten voisi olla? Mikä fiktion laji voisi parhaiten kommentoida tunnustamisen aikakauden problematiikkaa tai osallistua sen tarkasteluun sen omilla ehdoilla?

Vastaan yksiselitteisesti: autofiktio.

Autofiktio on alkuperäisen määritelmänsä mukaan autobiografisesta kirjoittamisesta kummunnut fiktion alalaji, fiktioksi naamioitu omaelämäkerta. Termin lanseerasi Serge Doubrovsky. Hänen Fils-romaaninsa (1976) innoituksena oli Philippe Lejeunen omaelämäkerrallista sopimusta käsittelevän esseen väite, ettei omasta elämästä voisi kirjoittaa romaanissa siten, että päähenkilöllä olisi kirjailijan oma nimi.

Pirkko Saision Punaiseen erokirjaan huipentuvan romaanitrilogian autofiktiivisyydestä väitöskirjan tehnyt Päivi Koivisto painottaa Doubrovskyn psykoanalyyttista lähestymistapaa kirjoittamiseen: totuutta ei voi kirjoittaa tekstiin kuin vahingossa. Koiviston mukaan autofiktiota voi tulkita laajemminkin analyytikon ja analysoitavan suhteen kautta: autofiktiossa kirjoittaja ikään kuin kutsuu lukijaa analyytikon rooliin, mutta pidättää kuitenkin viime kädessä fiktion leikin ja kaikki sen tulkinnat itsellään.

Autofiktio on siis fiktiota, jonka päähenkilö usein, mutta ei aina, on tarinan minäkertoja ja kantaa samaa nimeä kuin tekijä. Käytännössä autofiktioksi nimitetään sellaisiakin teoksia, joissa jokin kriteereistä ei täyty.

Jokainen vuosikymmen on Päivi Koiviston mukaan tuottanut erilaisia identiteettiin liittyviä mullistuksia, ja autobiografinen kirjoittaminen on ollut reaktio kunkin aikakauden kysymyksiin. Koivisto toteaakin moraalifilosofi Alisdair McIntyreä mukaillen, että aina kun maailmassa vallitsee sekavuuden aika, kaunokirjallisuus reagoi siihen omaelämäkerrallisuuden trendillä.

Koivisto pitää mahdollisena, että ”todenkaltaiset minät” ovat juuri nyt fiktiossa ajankohtaisia siksi, että identiteettikertomukset ja itsen esittämisen kulttuuri on ylipäänsä pinnalla. Toisaalta Koivisto näkee kaunokirjallisuudessa tälle kulttuurille vastaiskun mahdollisuuden: muun muassa Saara Turusen Sivuhenkilö ja Ossi Nymanin Röyhkeys ovat Koiviston mukaan oivallisia romaaneja, koska ne haastavat itsen esittämisen tapoja ja hämmentävät kysymystä tosipohjaisuudesta.

Miten autofiktiota sitten tulisi lukea? Juurihan olemme oppineet sulkeistamaan tekijän! Ja eikö tapahtumat tekijän elämänvaiheisiin palauttava lukemisen tapa ole naistelehtien työtä?

Päivi Koivisto nostaa autofiktion tärkeimmäksi ulottuvuudeksi nimenomaan metafiktiivisyyden, joka on Koiviston mukaan yleensä selkeästi paikannettavissa tekstistä. Erotuksena ”pelkästä” omaelämäkerrallisuudesta autofiktiossa tekijä leikittelee kirjallisilla keinoilla ja omalla tekijäpositiollaan tai omaelämäkerrallisilla ulottuvuuksilla. Metafiktion ei koiviston mielestä tarvitse olla lukijan uppoutumiskokemuksen täydellistä rikkomista, vaan se voi olla temaattinen vihjeiden viuhka teoksessa, se riitasoinnun tai epäsuhdan tuntu, joka eri tarinalinjojen välillä vallitsee. Minä itse ajattelen, että jos emme olisi lukijoina niin hanakoita lyömään romaaneihin realismin leimaa ja palauttamaan kerronnan eri tasoja todentunnun ja uskottavuuden nimissä kokonaisuuden ”realistisimpaan” materiaaliin, saattaisimme päästä määrittelemään uudelleen metafiktion ulottuvuuksia ja täsmentämään sitä, mitä autofiktio voi olla.

Päivi Koivisto huomattaa, että autofiktion määritelmä voi syntyä kokoelmasta vihjeitä, jotka palautuvat tekijän elämään. Esimerkiksi hän nostaa Rachel Cuskin romaanitrilogian, joka ei millään totutulla tavalla täytä autofiktion määritelmää. Teoksen minäkertoja on toki kirjailija, mutta eri niminen kuin Cusk. Minäkertoja on eronnut niin kuin Cusk, joka on kirjoittanut erokokemuksestaan myös muistelmatyyliin teoksessaan Aftermath. Nämä todellisuuteen paikantuvat ulottuvuudet saattavat riittää autofiktiomääreeseen tai ainakin mahdollistaa teoksen autofiktiivisen tulkinnan.

”Ehkä Cuskilla on ollut idea, että silmät, jotka tarkkailevat tekstissä maailmaa ja minäkertojan ääni joka lempeästi opponoi kertojalle uskoutujia, luovat tekstiin oman sävynsä. Minäkertoja on suodatin, jonka kautta maailma ja toiset ihmiset tulevat esille. Subjektiivisuus luo perspektiivin, mikä puolestaan paikantaa autofiktion”, Koivisto pohtii.

Jos fiktiolle asetettaisiin tehtäväksi kuvata ja kommentoida sitä, miten tuotamme todellisuutta kertomisen kautta, voisiko autofiktio onnistua parhaiten siksi, että se sisältää sekä fiktion vapaan leikin että vastaa parhaiten kaunokirjallisuuden kohtaamaan uskottavuusongelmaan, josta niin monet kirjailijat ja kriitikot ovat 2010-luvulla puhuneet, ja lisäksi tarjoaa tyydytystä tunnustamisen ja tositarinoiden janoon, jos sitä niin haluaa tulkita?

Ryhdyn nyt itse tunnustamaan: minulla on itselläni sekä tunnustamiseen että autofiktioon ristiriitainen suhde. Ristiriita liittyy Koiviston nimeämään ”metafiktion temaattiseen viuhkaan”, jota tulkitsemalla autofiktion voi paikantaa. Usein nimittäin tuntuu, että kritiikeissä ja lukukokemuksissa tämä metafiktion viuhka typistyy realistiseksi luennaksi, ja mikä vielä pahempaa, realistiseksi ja editoivaksi luennaksi.

Julkaisin romaanin Lasten planeetta viime syksynä. Se sisälsi omaelämäkerrallisia elementtejä. Olin eronnut kaksi vuotta aiemmin, ja romaani käsitteli yhdeltä osin eroamista. Kerroin haastatteluissa, että romaanini on omaelämäkerrallinen hiukan samalla tavoin kuin tehtaan linjastolla valmistettu suklaa ”saattaa sisältää pähkinää.” Olin kuitenkin sepittänyt sen niin kuin muutkin romaanini. Julkaisusyksynä 2018 törmäsin usein olettamuksiin, etten ollut sepittänyt romaaniini mitään. Tämä on ymmärrettävää etenkin siksi, että mediassa romaani muuttuu usein kirjaksi ja fiktio eletyn elämän kertaamiseksi.

Sain paljon ihastuneita kommentteja lukijoilta. Monet niistä auttoivat minua vakuuttumaan siitä, että romaani oli kannattanut kirjoittaa. Mutta sain myös hämmentyneitä palautteita. Tällaisia:

”Ihana teos, mutta mitä lapsesi isä / äitisi / isäsi / sisaresi / tyttäresi siitä ajattelee?” ”Minähän jo tiedänkin, mitä sinulle kuuluu, sillä olen lukenut kirjasi.”

Välillä tämä yksi yhteen -tulkinta romaanista ja sen tekijän elämänvaiheista toistui myös lehtiotsikoissa. ”Riikka Pulkkinen erosi ja kirjoitti erostaan kirjan.”

Merkillepantavaa on, että mediassa haluttiin käyttää sanaa ”kirja” sanan ”romaani” asemasta. Ymmärrän tällaisen tarpeen. Lukea ”todenkaltaista” on niin paljon hämmentävämpää ja häilyvämpää kuin lukea ”rehtiä fiktiota” tai ”rehtiä omaelämäkertaa”.

Mediassa elämäkerrallinen romaanien lukemistapa kertoo ennen muuta henkilöjournalismin tarinallisuuden vaatimuksesta. Media haluaisi elämäkertoja eikä sepitettyjä minuuksia, sillä mediassa on kyllä sijaa tarinallisuudelle, mutta vain sen omilla ehdoilla. Tarkkaan ottaen media ei oikeastaan tee mitään sepitteellisellä kirjallisuudella. Media tarvitsee tarinan, mielellään vieläpä selviytymistarinan, ja jos sellainen on saatavilla muutamaa sanaa vaihtamalla, mahdollisuus käytetään. Siispä: ”Erosi ja kirjoitti erostaan kirjan.”

Päivi Koivisto liittää tosipohjaisuuden janon lukijoiden tarpeeseen löytää tekstin takaa persoona. Tarve on Koiviston mukaan sidoksissa perusinhimillisiin lukemisen tapoihin, mutta myös siihen, miten identiteettejä mediassa tuotetaan. Koivisto näkeekin tosipohjaisuudella leikittelevässä autofiktiossa mahdollisuuden haastaa ja problematisoida tunnustuksellisuuden janoa, sillä pyörittäessään tekijä-, fiktio- ja tosikysymyksiä lingossaan autofiktio samalla haastaa lukijoita pohtimaan omia ennakkoasenteitaan tunnustamiseen ja toden todeksi paikantamiseen.

Itse joudun – kiusaantuneena – myöntämään, että julkaisusyksy oli minulle hankala myös muuten. Aloin uskoa hämmentyneisiin lukijapalautteisiin. Olinko sittenkin vain väittänyt teostani fiktiiviseksi, vaikka todellisuudessa olin ottanut osaa ”tunnustamisen aikakauden” diskurssiin, sen peliin? Olinko vain uskotellut itselleni ja muille kirjoittaneeni romaanin, jos sitä nyt luettiin kuin tunnustuskirjaa? Vai luettiinko? Luettinko sitä ylipäänsä?

Luikin syyspäivien puristuksessa ja toivoin deus ex machina -loppua piinalleni, salamaniskua, sammakoita taivaalta. Sanoin haastatteluissa kaikkien läheisteni olevan turvassa oman elämänsä tosiasioiden parissa, enhän ollut paljastanut vaan pikemminkin kätkenyt paljaan näköiseen. Olin vain julkaissut, niin, todentuntuisen romaanin. Eli sepitteen, eikö niin? Ja ketä romaniini edes kiinnosti? Ei sitä ainakaan myyntilistoilla näkynyt! Aah! Missä salamanisku!!?? Missä deus ex machina?

Koska genren määrittää aina lukija eikä koskaan kirjailija, en voi itse antaa Lasten planeetta -romaanille autofiktion määritelmää, mutta voin antaa muutaman – kenties narsismini paljastavan – vihjeen.

Ensin joudun avaamaan vielä hiukan autofiktion suhdetta tunnustamiseen. Kuten edellä huomautin, autofiktio avaa tekijän näkökulmasta leikillisen mutta painokkaasti fiktiivisen tilan, jossa tekijä kutsuu lukijaa psykoanalyytikon rooliin tulkitsemaan kaikkea kerrottua tiedostamattoman näkökulmasta. Lukija vastaa tähän rooliodotukseen mahdollisuuksiensa mukaan ja yrittää muodostaa suhteen siihen joko fiktiona tai sen perusteella, mitä tietää tekijän itsensä elämästä. Mutta koska autofiktio painottaa fiktiivisyyttään ja lipeää tosielämäolettamista aina kauemmas, lukija kokee tulevansa nuhdelluksi jokaisen tosipohjaisen tulkintayrityksen jälkeen.

Autofiktiota voisi ajatella eräänlaisena tekijän perverssinä fetissinä. Vaikka autofiktio tarjoaa lukijalle psykoanalyytikon roolia, häneltä evätään analyytikon tulkinnat ja tarjotaan tilalle voyeristista asemaa: näet tämän kaiken, mutta sinulla ei ole tähän osaa, pidätän itselläni kaikki tulkinnat ja omistan tämän maailman niin täydellisenä kuin suinkin, ilman interferenssejä. Lukija jää hämmennyksen tilaan: mitä luen? Miksi minut pakotetaan lukemaan tätä? Haluanko edes tietää tätä kaikkea, jos en saa tulkita tätä suhteessa fiktioon tai toteen lainkaan? Onko minulla lupa tietää tämä? Miksi? Milloin fiktiosta tuli tällaista? Kenen säännöillä tätä leikkiä leikitään?

Michel Foucault’n mukaan tunnustamisen rakenne jäljittelee aina yhteiskunnan normatiivista rakennetta. Foucaultlaisittain tunnustaminen on kyllä yksityisten asioiden julkista paljastamista, mutta tunnustamisella ei ole koskaan pelkästään yksityistä merkitystä. Foucault’lle tunnustaminen on osa yhteiskuntarakenteellista valtakoneistoa. Se on totuuden tuottamisen mekanismi, joka saa mallinsa uskonnollisesta vallankäytöstä: ripittäytyminen vaatii aina ulkopuolisen kuulijan ja sisältää käsityksen, jonka mukaan ihmisen on mahdollista vasta tunnustamisen kautta tulla omaksi aidoksi itsekseen. Itseys on taattu vasta, kun syntinen on paljastanut salaisuutensa. Foucault ei olisi Foucault, ellei hän lisäksi väittäisi, että ripissä tunnustetut ajatukset eivät koskaan varsinaisesti ole tunnustajan omia salaisuuksia, vaan ihminen on kasvatuksen kautta harjaantunut etsimään itsestään tietyntyylisiä paljastuksia. Näin ripittäytymisessä esiin tuleva minä on Foucault’lle aina yhteiskunnan määräämä minä.

Laajennan Foucault’n tunnustusanalyysin koskemaan myös kaunokirjallisuuden vastaanottoa: ehkä tunnustamisen normatiivisuus on niin syvällä tavassamme jäsentää maailmaa, että sen luoma tulkintakehys vaikuttaa myös kirjallisuuden vastaanottoon, toisin sanoen siihen, mitä olemme tottuneet pitämään tunnustusromaanin kaltaisissa teoksissa ”relevantteina osina”? Törmäsin oman romaanini vastaanotossa toistuvasti siihen, että Lasten planeetan ne osat, joita kriitikot tai tavalliset lukijat eivät voineet paikantaa tosipohjaisiksi, koettiin romaanissa ylimääräisinä. Myös romaanin estetiikkaa haluttiin tarkastella editoivan katseen kautta. ”Romaani sairastuu omaan megalomaanisuuteensa,” sanottiin eikä tarkasteltu estetiikan takana piilevää tulkintavihjettä. Monissa romaanini kritiikeissä toistuikin juuri editoiva luenta. Romaanin haluttiin olevan pelkästään erokertomus tai pelkästään kertomus hulluudesta. Sen haluttiin olevan pelkempi. Joudun kysymään: haluttiinko sen siis olevan realistisempi, koska minua on totuttu pitämään kirjailijana realismin edustajana?

Voin tietysti olla myös editointia kaipaava kirjailija: ehkä onkin totta, että romaanini olisi ollut parempi ilman tiettyjä osia. Mutta entä jos realismin tulkintakehykseen teoksen palauttava lukemistapa kertookin siitä, että kaikki tosipohjaisuuteen sopimaton – ja teoksen metafiktiivisyyttä lisäävä ja täten uusia tulkintavaihtoehtoja avaava materiaali – koettiin teoksessa ”ylimääräisenä” siksi, että sitä haluttiin lukea tunnustusromaanina ilman metafiktiivisiä ulottuvuuksia?

En halua, että tunnustamisen aikakausi tuottaa lukijoita, jotka osaavat lukea enää vain tunnustuksen muottiin sopivia teoksia. Haluan, että fiktiolla on yhä sijansa maailmassa.

Mutta. Joudun silti kysymään: Oliko minun romaanini autofiktio? Mikä materiaali olisi tällöin ollut romaanissa Päivi Koiviston mainitsema metafiktiitivisten vihjeiden viuhka, jonka kautta autofiktiivisiä piirteitä olisi voinut määritellä? Nainen, joka on hyvin kiinnittynyt omaan kertojuuteensa mutta jonka ammattia ei mainita? Hulluutta pelkäävä nainen, joka on hulluuden ohella aina pelännyt oksennuksen hyökyjä, nainen, joka omii näkökulman kokonaan itselleen, vuokraa valkean huoneen ja kertoo kertomistaan, nainen joka kutsuu itseään vauhkoksi myrkkyhevoseksi ja pitää kaiken kertomista rakkauden korkeimpana ilmentymänä? Nainen joka tienaa ”patetiallaan sekä opintopisteitä että rahaa”? No niin, riittää jo. Ei ole mitään narsistisempaa kuin tekijä tulkitsemassa omaa teostaan. Toisaalta ei ole mitään naurettavampaa kuin romaaninsa tulkintoja kyttäävä kirjailija: hän on julkaisun myötä muuttunut fetissiään hellivästä perverssistä neurootikoksi, joka ei kykene karkaamaan teoksensa varjosta kohti oikeaa elämää.

Silti, fiktiosuojasta huolimatta, tunnustajaksi leimautumisen häpeä ei päästänyt minua otteestaan koko syksynä. Jupisin itsekseni: ”Mitäs menit tunnustamaan, senkin ääliö!” Paitsi että enhän minä ollut tunnustanut. Olin kirjoittanut romaanin. Se oli tuntunut fiktion kirjoittamiselta niin kuin toistenkin fiktioiden. En ollut se minä, joka kirjani sivuilla puhui. Se oli toinen minä. Vai oliko? En tiedä. En tiedä missä minä on.

Ehkä autofiktio on juuri nyt pinnalla siksi, että se kykenee kommentoimaan aikakautta, jonka keskellä elämme, ilman että se sortuu kulttuurisen appropriaation ansaan eli omii toisten ihmisten kokemuksia ja antaa korskeasti ääniä muille tietoisuuksille. Autofiktio toimii tunnustamisen aikakauden itsensä rakentumisen tavoilla. Sen suosion syyt voi löytää identiteettipolitiikan noususta, mutta jotta se ei jäisi identiteettipoliittisen ilmapiirin peiliksi vaan avautuisi kohti fiktion omia ehtoja, kohti leikillisyyttä ja uneksimista ja tätä kautta kohti mahdollisten maailmojen etiikkaa, sen täytyy luoda uusia keinoja puolustaakseen paikkaansa.

Tällaisia uusia keinoja voi löytää esimerkiksi Rachel Cuskin romaanitrilogiasta – Outline, Transit, Kudos – jossa kertova minä ei niinkään asetu tunnustajaksi vaan kuulijaksi ja näkijäksi ja kohtaamiensa ihmisten uskoutumisen suodattajaksi, kuten Päivi Koivisto toteaa. Syntyy vaikutelma intiimiydestä, mutta ei vaikutelmaa minäkeskeisyydestä. Tässä on Cuskin uudenlaisen autofiktion hienous. Se saa aikaan vaikutelman siitä, että kirjallisuus täyttää tehtävän jonka esimerkiksi nobelisti J. M. Coetzee on sille asettanut: ”Raportoida kaikkein intiimein kokemus.”

Fiktion voima on tässä: se raportoi intiimin kokemuksen täsmällisesti samalla kun se kykenee kommentoimaan ja ravistelemaan minäkeskeistä tunnustamisen kulttuuria. Sillä on oma roolinsa ja oma keinovalikoimansa, vaikka juoni, tarina ja kehityskertomukset ovat siirtyneet median ja sometodellisuuden omaisuudeksi.

Meidän kirjailijoiden tehtäväksi jää kantaa häpeämme teostemme vastaanotosta ja tosipohjaisuusspekulaatioista, kohdata vieraiden lukijoiden hämmennys, pitää yllä hyvät välimme läheisiin ihmisiimme ja ryhtyä leikkiin yhä uudestaan: ”Kyllä, tuote saattaa sisältää todella tapahtunutta hiukan samoin kuin suklaa saattaa sisältää pähkinää.”

Julkaistu: 1.3.2019