Tunnistatko tämän rastaan, joka laulaa eri murteella eri puolilla Suomea?
Jos tietokilpailussa kysyttäisiin Suomen yleisimpiä lintuja, tuskin moni osaisi sijoittaa tätä lajia kympin sakkiin. Sinne se kuitenkin kuuluu, paljon näkyvimpien lajien kuten peipon, talitiaisen ja räkättirastaan seuraan. Se lurittelee sujuvasti lauluaan muunnellen.
Punakylkirastaan pesimäkannaksi maassamme arvioidaan noin puolitoista miljoonaa paria. Varsinkin eteläisessä Suomessa paljon näkyvämpi rastaslaji on mustarastas, mutta sen pesimäkanta on puolet pienempi kuin punakylkirastaan.
Ilmiö on samanlainen jänisten maailmassa: metsäjänis on yleisempi kuin rusakko, vaikka metsäjäniksiä näkee suhteellisen harvoin. Sen sijaan rusakkoa usein luullaan yleisemmäksi kuin se onkaan.
Niin metsäjäniksen kuin punakylkirastaan vahvimmat alueet ovat Itä- ja Pohjois-Suomen metsissä. Siellä ihmisiä elää ja liikkuu vähemmän kuin etelässä mustarastaan ja rusakon kotikonnuilla. Lääniä kuitenkin piisaa.
Toki punakylkirastas on niin yleinen, että niitä riittää eteläiseenkin Suomeen. Tämän jutun kuvat olen ottanut kotonani Nurmijärvellä makuuhuoneen ikkunasta. Siihen viereen, muutaman metrin päähän pienen kuusen oksistoon, punakylkirastas rakensi viime kesänä pesänsä ja kasvatti neljä potraa poikasta.
Harvoin on kuvaaminen näin helppoa ja hauskaa. Kamerani on valmiina jalustalla tarkennettuna poikasiin, ja aina kun emo tulee pesälle, painan laukaisinta. Tuntuu kuin olisin seuraamassa Avara luonto -televisio-ohjelman livelähetystä. Emot kuljettavat pesään jos jonkinmoista syötävää: useimmiten nokka on täynnä kastematoja, toisinaan siellä on mustikka. Myös sammakonpoikasia ja hyönteisiä mahtuu ruokalistalle. Emon lähestymisen huomaa aina siitä, kun poikaset nousevat pesästään pystyasentoon nokat ammollaan.
Punakylkirastaan kuppimainen pesä on kyhätty kuivasta heinästä ja savesta ja vuorattu ohuilla korsilla. Sen suojiin putkahtaa 3–8 munaa.
Täällä pohjolassa kesä on lyhyt, mutta kiihkeä, ja punakylkirastas on sopeutunut tähän rytmiin. Naaras munii munansa pikavauhtia, alle vuorokauden välein, ja hautoo sitten vajaat pari viikkoa.
Pesäpoikasvaihetta kestää vain kymmenisen päivää. Jos pesä tuhoutuu, punakylkirastaat alkavat heti rakentaa uutta. Näin ne ehtivät tehdä vielä uuden pesueen samana kesänä ja kasvattaa poikaset lentokykyisiksi kesän lyhyydestä huolimatta.
Punakylkirastas saattaa pesiä saman kesän aikana kaksi tai kolme kertaa. Ensimmäisellä kierroksella keväällä pesä on yleensä varsin korkealla, toinen vähän alempana, ja loppukesällä pesä saattaa olla vain reilun metrin korkeudella, kuten pihallani viime kesänä ollut pesä.
Pesinnän siirtyminen alemmaksi johtuu siitä, että kesän edetessä kasvillisuus kehittyy paremmin suojaavaksi. Varsinkin heti pesästä lähtönsä jälkeen poikaset ovat suuressa vaarassa. Petolintujen lisäksi esimerkiksi kissat saattavat koitua niiden kohtaloksi.
Suomessa elää kuusi rastaslajia, joista punakylkirastas on pienin. Sen ruumiilla on pituutta noin parikymmentä senttiä. Linnulla on melko lyhyt pyrstö ja isohko pää, minkä vuoksi se näyttää mitoiltaan sopusuhtaiselta.
Varsinkin läheltä katsottuna punakylkirastas on todella kaunis lintu: rinta ja pää ovat valkomustien viirujen kirjomat, ja siivenalus ja kylki ovat punaruskeat. Lajin tunnettiinkin aikaisemmin nimellä punasiipirastas.
Englanniksi se on redwing eli punasiipi. Lajin tieteellisessä nimessä Turdus iliacus ensimmäinen sana viittaa rastaiden heimoon ja jälkiosa tarkoittaa kuvetta tai kylkeä. Lajin suomenkielinen nimi on siis sangen uskollinen latinankieliselle nimelle.
Punakylkirastas on Suomen rastaista pienin.
Punakylkirastaan laulu on niin monimuotoista, että voidaan oikeastaan puhua murteista. Laulusäkeen alkuosa koostuu muutamasta surusointisesta nousevasta tai laskevasta aihiosta: trii-tyy-tryy. Toisinaan alkusäe on pikemminkin tsyrre-tsörre. Niitä seuraa ilman taukoa nopearytminen kitisevä visertely.
Muuttoaikoina yötaivaalta kantautuu punakylkirastaan ”tsii”-huuto.
Rastaat ovat yömuuttajia. Muuttomatkan taittaminen yöllä on turvallisempaa kuin päivällä, koska yöllä ei yleensä tuule niin paljon ja rastaita vaanivat petolinnut eivät näe kohteitaan.
Rastaat hakevat ravintonsa maasta. On hauskaa katsella tasajalkaa pomppivaa rastasta, joka päätään käännellen kyttää nurmikon kätköissä piileskeleviä lieroja. Rastaat myös rapistelevat ja pöyhivät metsänpohjan lehtiä etsiessään kotiloita ja muita pikkueläimiä.
Punakylkirastas elää tyypillisissä suomalaismaisemissa: hakkuuaukeiden, pellonreunojen, rantojen ja muiden avoimien paikkojen reunametsissä sekä pensaikkoisissa ja nuorehkoissa lehti- ja sekametsissä.
Harvemmin niitä pesii muillakin metsätyypeillä, jopa katajikkoisissa tunturikoivikoissa.
Kyseessä on tyypillinen pohjoisen havumetsähyöhykkeen laji, joka ei pesi Keski-Euroopassa tai edes Etelä-Ruotsissa.
Punakylkirastaasta voidaankin sanoa, että se on harvinaisen suomalainen lintu.
Jos laulujoutsenta ei olisi jo valittu maamme kansallislinnuksi, punakylkirastas olisi vahva ehdokas sille kunniapaikalle.
