Apu

Tuhon jäljet

Tuhon jäljet

Viisikymmentä vuotta sitten tuhannet tunturimittarit pyyhkäisivät yli Kaldoaivin erämaan. Kuolleet rangat muistuttavat tuhosta.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Riitta Angervuo, Aarre Leskinen
Mainos

Lohduton näky odottaa matkailijaa, joka saapuu erämaan laidalle Nuorgamin Kaldoaivissa. Sateisena päivänä usvaviitta himmentää mustan, graafisen maiseman.

Aurinkoisen päivän kirkas valo puolestaan on armoton. Pulmankijärveä ympäröivät tunturit toistavat samaa rytmiä. Vihreitä tunturikoivikoita on vain mausteeksi.

Pystyyn kuolleet rangat, kannon tyngät ja paikoin musta tunturikangas ovat muistona menneestä, mittavasta katastrofista Suomen suurimmassa erämaassa Kaldoaivissa. 

Laikut muistuttavat menneestä tunturimittarin aiheuttamasta luonnontuhosta. Jotkut paikalliset asukkaat pitävät sään lämpenemistä syynä tunturimittarin lisääntymiselle. Niin ei kuitenkaan ole.

Hallamittarin toukat ovat uusi massailmiö Lapissa. Yhtenä syynä pidetään ilmaston lämpenemistä. Aikaisemmin ne tunnettiin omenapuiden tuholaisina Etelä-Suomessa. 

Ekokatastrofi tapahtui viitisenkymmentä vuotta sitten, kun tunturimittari pyyhkäisi Utsjoen ja Inarin kunnissa sijaitsevan, Uudenmaan maakuntaakin laajemman erämaa-alueen yli. 

Kaldoaivin erämaajärvillä kalassa liikkuneet muistavat vihreiden toukkien värittämät ojanpohjat, joista matoja kauhottiin ämpäreittäin. 

Tuolloin puhuttiin toukkien syönnistä pulskistuneista linnuista ja kaloista.

Jälkeenpäin paikalliset asukkaat muistivat 1960-luvun puolenvälin lämpimät kesät ja talvet. Se oli tunturimittareille lisääntymisen kannalta kulta-aikaa. 

Lämpimien säiden seurauksena perhoset munivat tunturikoivujen oksat täyteen pienenpieniä munia, jotka seuraavana vuonna kuoriutuvat uudeksi elämäksi.

Katastrofin ainekset olivat valmiina. Tunturimittareiden massa levittäytyi koivikoihin, muni oksille munansa. 

Seuraavana kesänä tuhannet ja taas tuhannet parisenttiset vihreät madot rouskuttivat ravinnokseen käkkärävartisten tunturikoivujen lehdet.

Osaan puista jäi jäljelle vain mustat rangat. Osa pystyi elpymään niin, että tunturikoivut saivat kasvatetuksi uudet lehdet. Kuitenkin kolme kertaa Espoon kokoinen ala muuttui pysyvästi puuttomaksi. 

2000-luvun alkupuolella tuhoa tuli täydentämään samaan heimoon kuuluva hallamittari. 

Noin kymmenen vuoden välein tunturimittarilla on massaesiintymiä, jolloin paikoitellen tunturikoivut ja jopa varvikkokin voidaan syödä paljaaksi.

Utsjoen ja Inarin kuntien alueelle ulottuva Kaldoaivin erämaa kuuluu Natura-verkostoon. Suomen suurin ja pohjoisin erämaa-alue on mahtava kooste luonnon monimuotoisuutta. 

Monet Kaldoaivin soiden ja kosteikkojen vedet kerääntyvät Pulmankijärveen, joka johtaa ne lopulta Barentsinmerelle Pohjoiseen jäämereen. 

Kaldoaivin erämaan saavuttaa kaikista ilmansuunnista, yhteistä rajaa on myös Norjan kanssa. Helpoimmin näille loiville tunturirinteille pääsee Suomen pohjoisimmasta kylästä, Nuorgamista. Retkeilyreittejä lähtee useammasta paikasta. 

Nuorgamin kylä Norjan rajalla tarjoaa palvelut alueen asukkaille ja matkailijoille. Ollaan EU:n pohjoisimmassa kolkassa.

Puoli vuosisataa luonnontuhoa myöhemmin lehdettömien tunturikoivujen graafinen ilme tekee Kaldoaivin maisemasta aavemaisen.

Suuri osa mittarimatojen kalvamista puista on jäänyt lahoamaan ja törröttämään tunturin rinteille ja kankaille. 

Osa tunturikoivuista viheriöi, kaikkia tunturi- ja hallamittarit eivät pystyneet tuhoamaan. Tunturikoivujen vihreät lehdet elävöittävät yhä Pulmankijärveä ja sitä ympäröivää erämaata laikukkaaksi.

Keräkurmitsa hakee elantonsa tunturien avoimista maisemista.

Tunturi- ja hallamittarien runsastuessa sinirinnat saavat elinvoimaisia poikueita.

Tähänastisten tutkimusten mukaan mittarimatojen ilmiö toistuu kymmenen vuoden välein. Tosin ei niin rajuna kuin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin puuttomaksi jäi tuhat neliökilometriä tunturimaastoa.  

Tunturimittari ja hallamittari ovat levittäytyneet nimestään huolimatta kaikkialle Pohjoismaihin. Ne ovat jopa yleisimmät syysöiden perhoset etelässä. 

Tuntureilla niiden massaesiintymät kuitenkin herättävät huomion.

Lapin kesässä toukkia on mattona maastossa ja syksyllä aikuiset lentävät kuin lumisateena.  Etelässä kannat ovat vakaammat, sillä siellä on enemmän mittareita tappavia tuhohyönteisiä ja puut ovat elinvoimaisempia.

Tunturimittaria seurannut hallamittari ei toistaiseksi ole tehnyt yhtä pahoja tuhoja kuin ”serkkunsa”. ●

Teksti ja kuvat Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen

Julkaistu: 3.11.2015