Tuhoisa maailmanlopun meininki leviää Suomen huippu-urheilussa – tulevia mitalisaumoja pilataan joka päivä

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti kärkeen. Vaikka Suomi jäi olympialaisissa ilman mitalia ja koko olympiatason huippu-urheilu on ollut mitaliketjun tekohengittelyä jo 20 vuotta, ei ongelma ole niin massiivinen kuin kisojen jälkeisissä puheenvuoroissa on kuultu.

Suomessa on ajauduttu voivottelevaan yleistunnelmaan, jossa on alistuttu luulemaan, että juuri Suomessa olisi niin paljon niin syvällisiä huippu-urheilemista kampittavia tekijöitä, ettei huippu-urheilussa voi kukaan eikä mikään onnistua.

Se, että Olympiakomitean järjestelmä on epäonnistunut tuottamaan menestystä, ei kuitenkaan tarkoita, että asian korjaaminen vaatisi erityisiä ihmeitä. Ollaan kuitenkin yhdessä maailman rikkaimmista maista, jonka urheiluresursointi on tasolla, jonka kanssa monen muun maan urheilu vaihtaisi ongelmansa.

On kaikki mahdollisuudet kääntää suunta, jos vain rohjettaisiin lopettaa selittely ja toisarvoisuuksien jankkaaminen.

Olympiakomitea pohti Pariisin kisojen opetuksia viikonloppuna Vierumäellä. Sen tuloksena heitettiin huippu-urheilusta vastanneet huippu-urheilujohtaja Matti Heikkinen sekä laji- ja kisaohjelmien johtaja Leena Paavolainen uhrituleen.

Tämän voi toki perustella menestymättömyydellä.

Olkoonkin, että tässä haiskahtaa myös komitean luottamusjohdon julkisuuskuvan pesuvesi. Jotakin dramaattista oli tehtävä, oman johtajuuden uskottavuuden vuoksi. Kun populistinen massa vaatii syyllisten osoittamista ja Olympiakomitean jatkon uskottavuudelta selkeitä erottamispäätöksiä, totta kai laitetaan pihalle ne, jotka siitä menestyksestä ovat vastanneet.

Olkoonkin, että olisi kyllä perusteet kysyä sitäkin, että näihin kahteenko kaikki surkeus tiivistyy?

Näillä potkuillako ja päätöksen jälkeisellä yleisen tason pseudostrategista liirumlaarumia sisältävällä julkilausumallako tämä asia muka korjaantuu?

Pariisin jälkeinen keskustelu on vellonut koko ajan olennaisuuksien ulkopuolella. Takerrutaan lillukanvarsiin ja toisarvoisuuksiin.

Samalla aito analyyttisyys loistaa poissaolollaan. Se johtaa ilmapiiriin, jossa joko vaaditaan näyttäviä potkuja ja kaiken räjäyttämistä – tai sitten maalataan huippu-urheilun kokonaisongelma niin mahdottomaksi, ettei sitä voi kukaan eikä mikään ratkaista.

Nämä reaktiot ovat molemmat yhtä pihalla, olkoonkin että jälkimmäisen porukan äänensävy särkee vähemmän korvia.

Vaikka huippu-urheilun kriisiytyminen on ollut näkyvissä jo vuosia, kovin vähän vieläkään aidosti pureudutaan ongelman ydinkohtiin. Se, että erilaiset kaiken tietävät vanhat mestarit tai mediakommentoijat eivät asiaa hahmota, ei sinänsä ole vaarallista, mutta se on, ettei Olympiakomiteakaan tunnu nyt oikein todellisuutta näkevän.

Kun joku asia menee pieleen ja toimintaa pitää muuttaa, mikään korjaustoimi ei onnistu, jos ei selkeästi hahmoteta mitä remontilla yritetään korjata. Putkiremonttia ei maalariin satsaamalla kannata tehdä.

Ydinkysymys on aina se, minkä todellisuuskuvan kanssa uutta aletaan rakentaa – ja mitä tekoja sen kuvan muuttaminen aidosti vaatii.

Juuri nyt Suomessa vallitsee kaksi harhaista todellisuuskuvaa. Toisen mukaan kaikki se, mitä huippu-urheilun johtamisessa on viimeinen 20 vuotta tehty, on täyttä kuraa. Siksi kaikki on räjäytettävä.

Toisen todellisuuskuvan mukaan huippu-urheilun ongelmat ovat niin syvälliset ja massiiviset, että tilanne on toivoton.

Molempia näitä suosittuja lähestymistapoja leimaa samanlainen harhaisuus ja epärealismi. Silti, jos haukutun huippu-urheilun muutosprosessin kokonaisuutta rauhassa malttaa katsoa, näkyy paljon hyvää arkista muutosta. Vaikka sitä huippumenestystä ei aikuisten tasolla ole tullutkaan.

Ja aivan samoin, jos urheilun ulottuvilla olevia menestystekijöitä rohkenee tarkastella ilman maailmanlopun meininkiä lietsovaa pessimismiä, näkee ettei suomalaisuudessa mitään erityisiä syitä ole siihen, ettemme voisi menestyä siinä missä naapurimaatkin.

Kun puhumme huippu-urheilun ongelmista, olisi syytä vaihteeksi tiivistää fokusta. On hyvä, että Suomessa on viimeiset pari vuosikymmentä yritetty ikään kuin laajalla kulmalla hahmottaa mitä eri tekijöitä huippu-urheilua tuottavan järjestelmän taustalla tulee olla. Akatemiat, testaustoiminta, erilaiset tukipalvelut ja monet urheilemisen taustaa vahvistavat rakenteelliset asiat ovat olleet tarpeellisia kehityskohteita sinänsä.

Näiden hyvin tausta-asioiden riskinä kuitenkin on ollut se, että huomio menee liikaakin taustan maalaamiseen ja unohtuu se, mitä pohjimmiltaan ollaan tekemässä.

Juuri tämä riski on toteutunut. Se näkyy Olympiakomitean rakenteellisessa ja sisällöllisessä muotoutumisessa, se näkyy strategisissa painotuksissa, se näkyy kaikessa arkisessa sanoituksessa ja tekemisessä.

Pääasia, se huippu-urheilun tekemisessä oleva urheileva yksilö – ja hänen valmennuksensa – ei ole ollut keskiössä. Järjestelmä on ollut.

Tämä olisi syytä tunnustaa. Se kun tekee myös uuden suunnittelusta selkeämpää ja, kas kummaa, poistaa melkoisen määrän urakkaan näennäisesti liittyvää mahdottomuutta. Huippu-urheilun ongelma ei ole massiivinen päälle kaatuva ylivoimainen massa. Ongelma on arkisissa peruslinjauksissa – joiden korjaaminen ei mikään ylivoimainen urakka ole.

Kun tavoite on selkeä, toiminta on selkeää. Jos tavoite on epäselvä, toimintakin on. Juuri nyt Suomen huippu-urheilu on tilassa, jossa kaikkea ei tarvitse räjäyttää, kaikille ei tarvitse antaa kenkää. Kaikki mitä 2000-luvulla on tehty, ei jouda viemäriin.

Mikäli kansainvälinen menestys koetaan niin tärkeäksi, että menestystä on jatkossa saatava, ei asiassa tarvita ihmetekoja.

Ensin tarvitaan päätös siitä, että menestystä aidosti halutaan.

Toiseksi, jos menestystä halutaan, pitää asettaa menestys toiminnan tavoitteeksi – ja ohjata urheilijoiden ja valmentajien arkitekeminen sellaiseksi, mitä aidosti kansainväliseen menestykseen tähtäävässä toiminnassa tarvitaan.

Huippu-urheilun vaikeuksien syy ei löydy yhteiskunnallisista tekijöistä. Etenkään se, että suomalaiset liikkuvat vähemmän, ei selitä huippu-urheilun ongelmia.

Eivät hollantilaiset, ruotsalaiset, tanskalaiset tai – hämmentävää kyllä – norjalaisetkaan kansakuntina kovin paljon suomalaisia enempää liiku. Liikkumattomuudesta johtuva kansanterveyspommi on yleinen ongelma kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla. Tuskin Suomi on ainoa maa, jossa juuri tämä pilaa huippu-urheilun.

Kun puhutaan niistä muutamista poikkeusyksilöistä, joilla on edellytyksiä menestyä olympiatason huippu-urheilussa, puhutaan nimenomaan poikkeusyksilöistä. Huippu-urheilumenestyksen edellytyksiä ei siksi hahmoteta maassa olevien sohvaperunoiden määrällä, vaan sillä, miten huippulahjakkuudet saadaan toimintaympäristöihin, joissa on mahdollista jalostua aidoksi kansainväliseksi huipuksi.

Huippumenestyksen haastetta ei kannata nähdä liian massiivisesti järjestelmäongelmana, vaan yksilöissä aina ja kaikissa olosuhteissa piilevänä mahdollisuutena. Peruskysymys kun on se, löytyykö niitä maassa olevia lahjakkuuksia vai ei – ja ohjautuvatko riittävän tasokkaaseen toimintaympäristöön vai eivät.

Suomi vastaa ensimmäiseen peruskysymykseen hyvin. Suomesta löytyy suorastaan hämmästyttävän hyvin ja monissa eri lajeissa huipputason lahjakkuuksia. Ei ole mitään häpeämistä junioriurheilun kanssa.

Varsinainen ongelma on siis siinä, miten Suomi hoitaa lahjakkuuksiensa aikuistumisen.

On varmasti totta, että huippu-urheilukokonaisuuteen liittyy paljon muitakin ongelmia, mutta jos perushaaste tiivistyy nyt siihen, että seuraaviin olympialaisiin mennessä pitää kääntää suunta, voidaan ongelmalistalta karsia paljon pois.

Mietittäväksi jää lähinnä ensin se, osaammeko tunnistaa ne lahjakkuudet, joista voisi kasvaa neljässä vuodessa mitalitason tekijöitä.

Jos osaamme, tulee se vaikeampi kysymys. Löytyykö huippu-urheilusta vastaavilta kykyä, osaamista ja rohkeutta tehdä päätöksiä, joilla kaikki paukut satsataan – ennen minkään muun asian miettimistä – siihen, että näiden lahjakkuuksien arkinen toimintaympäristö muuttuu niin, että mitalitasolle nousu on mahdollista?

Tämä viimeisin kysymys on tärkein. Heikkisen ja Paavolaisen potkut eivät siksi olleet edes huippu-urheiluremontin alku. Kenenkään yksittäisen ihmisen tai minkään järjestön kohtalo ei ole peruskysymys.

Olennaista on se, osataanko huippu-urheilun resurssit jatkossa kanavoida siten, että muutamien huippulahjakkuuksiemme arki muuttuu aidosti menestystä tuottavaksi Jos menestystä tavoitellaan, fokus on tiivistettävä – järjestöremonttien ja johtajapelien sijasta – niihin muutamiin yksilöihin, jotka sitä menestystä voivat tuottaa.

Niitä yksilöitä nimittäin on. Koko syksyn alakuloisen ja keskustelun surkea sivujuonne on se, että emme näe miten monta lupaavassa uravaiheessa kehittyvää urheilijaa Pariisin joukkueessa oli. Lähes koko porukalla on edellytyksiä olla pykälää parempi neljän vuoden päästä – siis hyvin lähellä mitalisijoja.

Mahdollisuus jää kuitenkin hyödyntämättä, jos emme hiljalleen siirry realistisemman todellisuuskuvan äärelle. Juuri nyt mikään ei kannusta Pariisissa esiintyneitä lahjakkuuksia uskomaan siihen, että seuraavan neljän vuoden aikana kannattaisi laittaa kaikki peliin.

Miksi näin?