Trumpin valinnassa viesti myös urheilulle – se kertoo myös miksi Selänteen ja Valavuoren ajatuksilla on kannattajansa Suomessa
Suomi jakautuu leireihin, joissa toimintaa ohjaa yhä enemmän jonkin asian vastustaminen kuin minkään asian puolustaminen. Keskustelusta on tullut tappelua, jossa ei tavoitella yhteistä etua, vaan toisen tyrmäystä. Ilmiö on tarttumassa myös urheiluun.
Yhdysvaltojen presidentinvaalin jälkeen on jaksettu taivastella. Miten voi olla, että maailman tärkeimpään työhön valitaan tyyppi, joka lietsoi joukkonsa neljä vuotta sitten lähes vallankaappaukseen ja yritti manipuloida vaalituloksen? Tyyppi, joka on tuomittu rikoksesta ja ylipäänsä edustaa kaikkea muuta kuin maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen tunnusmerkkejä?
Miten hän oli edes ehdolla?
Mutta niin vain 80 miljoonaa aikuista amerikkalaista äänesti häntä ja sai aikaan tilanteen, jossa hänellä on nyt tukenaan paitsi senaatin ja kongressin enemmistö, myös korkein oikeus. Käsiin annettiin käytännössä diktaattorin valta tehdä mitä päähän pälkähtää.
Etenkin Atlantin tällä puolella on selitelty asiaa amerikkalaisen median pinnallisuudella, typerällä vaalijärjestelmällä, koulutustasolla ja ylipäänsä tyyliin, jossa haiskahtaa asenne, jonka mukaan Amerikkaan aikoinaan lähteneiltä jäi ottamatta mukaan älyä ja sivistystä, jota Euroopassa luontojaan on.
Samalla tärkein jää kuitenkin kysymättä ja vastaamatta. Miksi tosiaan Amerikka valitsi hänet – miksi ei sitä aivan toisenlaista ehdokasta?
”Kysellään kummissaan, että miten nuo voivat olla noin tyhmiä. Ei sitä, että olisiko asetelmassa jotakin, mitä ei itse ymmärretä.”
Sama ilmiö näkyy nykyään monissa asioissa. Niin usein ihmetellään miksi nuo tuolla ajattelevat ihan väärin.
Kun Huuhkajien ex-kapteeni Tim Sparv sanoi olevansa huolissaan siitä että, niin moni nuori mies pitää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa perusteltuna, tapahtui ajassamme tyypillinen ketjureaktio. Yhteiskunnallisen keskustelun, tai edes urheilun sisäisen pohdiskelun, sijasta syntyi kahtiajako. Toinen porukka kauhistelee Sparvin esiin tuomaa tutkimustulosta nuorten miesten asenteista, toinen porukka vähättelee ja pyrkii kiistämään koko asian.
Yhteisen ongelman kohtaamisen sijasta asetuttiin oman leirin puolustukseen. Ei puhuttu itse aiheesta, vaan ihmeteltiin vastapuolen järjenjuoksua ja nimiteltiin nimityksillä, joita aikamme nykyään asiassa kuin asiassa helposti nostaa.
Asetelma on tuttu monesta muustakin aiheesta. Aina kun joku ottaa jotakin kantaa eettisiin kysymyksiin, alkaa sama vääntö. Osapuoli, joka ottaa minkä tahansa arvomaailman aiheen puheeksi, päätyy ihmettelemään vastapuolen reaktioita samaan sävyyn kuin on ihmetelty Trumpin valintaa.
Kysellään kummissaan, että miten nuo voivat olla noin tyhmiä. Ei sitä, että olisiko asetelmassa jotakin, mitä ei itse ymmärretä.
”Se miten Suomessa suhtaudutaan Valavuoreen ja Selänteeseen, muistuttaa suhtautumista, millä maailmalla suhtaudutaan Trumpin valintaan. Ihmetellään ja ihaillaan, mutta hämmentävän vähän pohditaan aidosti mistä ilmiöstä lopulta on kyse.”
Tähän kaikkeen liittyy erityisilmiö, jota vois nimittää valavavuorelaisselänneläisyydeksi. Nimettäköön näin, koska ilmiö tiivistyy Aleksi Valavuori ja Teemu Selänne -nimisten ja laajaa seuraajakuntaa puhuttelevien some- ja urheilupersoonien tapaan puhua milloin mistäkin.
Käytetään kuitenkin pieniä kirjaimia, koska ilmiötä tuottavat monet muutkin, eivät vain he.
Tämä on ajatus-, puhe- ja toimintatapa, joka tuottaa automaattisia vastareaktioita, kun sparvilaisesti ajatteleva porukka avaa suunsa. Erilaiset arvopohjaiset tai eettiset kannanotot tapaavat laukaista massiivisen vastaiskun.
Jos taas tämä porukka itse sanoa täräyttää jostakin aiheesta, kuten vaikkapa maahanmuutosta, lihansyönnistä, Elokapinasta, verotuksesta, Trumpista tai ylipäänsä politiikasta, sparvilainen väki vastareagoi välittömästi, mikä taas mobilisoi ja innostaa valavuorelaisselänneläisen leirin leveän rintaman vastavastaiskuun.
Ja kohta taas ihmetellään ja nimitellään. Keskustelun sijasta alkaa vapaaottelumatsi, jossa yhteisen oivalluksen sijasta yritetään tyrmätä vastapuoli keinolla millä hyvänsä.
Se miten Suomessa suhtaudutaan Valavuoreen ja Selänteeseen, muistuttaa suhtautumista, millä maailmalla suhtaudutaan Trumpin valintaan. Ihmetellään ja ihaillaan, mutta hämmentävän vähän pohditaan aidosti mistä ilmiöstä lopulta on kyse.
Mikä saa ihan perusjärkevät suomalaiset kokemaan, että Selänne ja Valavuori puhuvat asiaa, kun he isoon ääneen möykkäävät asioista, joista suurimmassa osassa he eivät ole minkään sortin asiantuntijoita?
”Suomi on jakautumassa tympeään leirijakoon jostakin syystä. Selänteen ja Valavuoren suosio johtuu syystä.”
Mikään ei tapahdu ilman syytä. Donald Trump on valittu syystä. Suomi on jakautumassa tympeään leirijakoon jostakin syystä. Selänteen ja Valavuoren suosio johtuu syystä.
USA:n vaali oli sekopäisyydessäänkin prosessi, joka opettaa meille muistakin vastaavista asetelmista. Siksi aihetta olisi syytä tutkia rauhallisemmin. Tapahtuneessa kun on aineksia oppikirjaesimerkiksi.
Ensinnäkin tulisi pohtia, että entäpä jos Trumpin äänestäjät eivät olekaan hurmahenkisiä hörhöjä. Jos he toimivatkin järjen kanssa, niin mitä demokraatit oikein mokasivat, kun Trumpin tahrainen CV houkutti silti enemmän?
Tätä on jo amerikkalaisessa keskustelussa pohdittu. Kamala Harrisin tiimi rakensi kampanjansa sen varaan, että hän oli vaihtoehto. Luotettiin, että älyttömyyksiä laukovan tyypin rinnalla fiksumman näköinen voittaa. Oli tärkeintä olla vaihtoehto.
Se tuli selväksi, mutta samalla unohtui kertoa mikä se vaihtoehto konkretian tasolla oli. Kun Trump uhosi ajavansa maahantulijat pois, laskevansa hintoja, hankkivansa työpaikkoja – mistä tämä toinen puhui?
Harris alkoi vaikuttaa fiksun ja koulunsa hyvin arvosanoin käyneen ihmisen perikuvalta, joka laskeutui fiksujen ja koulunsa hyvin arvosanoin käyneiden ihmisten yläluokkaisesta maailmasta keräämään ääniä ihmisiltä, jotka eivät kokeneet olevansa samasta maailmasta kuin hän.
Niin tapahtui jotakin, joka saa miettimään Hannah Arendtin kirjoituksia natsit Saksassa valtaan nostaneesta pahuuden banaliteetista. Enemmistö halusi taas tyypin, joka tyrkyttää yksinkertaisia ratkaisuja ja projisoi ongelmat yhteen vähemmistöryhmään.
”Nyt pitäisi kuitenkin siirtää huomio näistä kommentoijista siihen tunne-energiaan. Mikä sitä oikein luo?”
Oikeastaan emme päädy leireihimme sen mukaan ketä pidämme fiksuna tai junttina, hyvänä tai pahana. Haemme ennen kaikkea tunnetta siitä, että olemme omien joukoissa. Karttelemme paikkoja, joissa emme ole.
Kyse ei ole pohjimmiltaan siitä mistä puhumme. Kyse on ennemmin tunne-energiasta, siitä mitä kohti tunnemme halua hakeutua – ja mistä pois. Ihminen on ryhmäytyvä tunne-eläin. Se ohjaa meitä järkeä enemmän.
Myös silloin, kun äänestetään presidenttiä tai suhtaudutaan valavuorelaisselänneläisyyden möläytyksiin.
Maailma, ja Suomi siinä sivussa, on tilassa, joka saa isot ihmisjoukot tuntemaan vetoa puheeseen, joka tarjoaa monimutkaisiin asioihin yksinkertaisia vastauksia – vaikka tiedeyhteisö kuinka julistaisi, että nämä ratkaisut ovat nopeutensa ja yksinkertaisuutensa lisäksi myös vääriä.
Moni poliitikko ja yhteiskuntamme pintaeläjä käyttää tätä ihmisjoukkojen tunnetilaa nyt oman kannatuksensa nostamiseksi, joko silkkaa populistista opportunistisuuttaan, tai siksi, että on aidosti itsekin tämän saman tunne-energian kourissa.
Nyt pitäisi kuitenkin siirtää huomio näistä kommentoijista siihen tunne-energiaan. Mikä sitä oikein luo?
”Oireen sijasta pitäisi katsoa syitä, ja niitä ei luultavasti löydy pelkästään siitä porukasta, joka oireilee.”
Jokin voima ajaa merkittävää osaa suomalaisuutta suuntaan, joka kokee itsensä uhatuksi tai ainakin sivuutetuksi, kun aletaan puhua yhdenvertaisuudesta, luonnonsuojelusta ja muista ylipäänsä eettisen arvomaailman kysymyksistä – tai vedota tutkittuun tietoon.
Aivan kuin amerikkalaisten enemmistö päätyi kokemaan Trumpin parempana vaihtoehtona, myös merkittävä osa suomalaisista kokee tästä syystä valavuorelaisselänneläisen suhtautumistavan enemmän omanaan.
Sen sijaan että se toinen leiri, tämä itseään fiksumpana osana pitävä suomalaisuus, pysähtyisi vain ihmettelemään valavuorelaisselänneläisiä ja turhaan kinasteluun heidän kanssaan, olisi syytä kysyä mikä tätä ilmiötä synnyttää. Mitkä elämäntilanteet ja kokemukset tuottavat tätä tunne-energiaa?
Ja olisiko ilmiön kehittymisen taustalla jotakin sellaista, jota toisenlainen, muka fiksumpi suomalaisuus, olisi omaa ymmärtämättömyyttään tullut edistäneeksi kouluissa, työpaikoilla, julkisuudessa ja erilaisissa suomalaisuutta muovaavissa porukoissa esiintyessään?
Käsissä on klassinen haaste. Oireen sijasta pitäisi katsoa syitä, ja niitä ei luultavasti löydy pelkästään siitä porukasta, joka oireilee.
”Tärkeintä olisi nyt opetella keskustelemaan, muidenkin kuin ”omiemme” kanssa. Suomi tarvitsee sitä, urheilu tarvitsee sitä.”
Juuri urheilun ympyröissä näistä asioista voisi syntyä järkevääkin keskustelua, ilman identiteettileireilyä. Urheilu on kuitenkin ympäristö, jossa toimijoilla on sen verran yhteisiäkin asioita, ettei eri mielipide maahanmuutosta tai luonnonsuojelusta välttämättä yhteyttä katkaise. Urheilun äärelle saadaan edelleenkin samaan paikkaan monenlaisia suomalaisia.
Silti samalla, myös urheilusta voi tulla yhteiskunnan jakolinjoja syventävä elämäpiiri. Siitä on urheilumme historiassa karmeita aiempiakin esimerkkejä.
Se, että urheiluväki puhuu yhä enemmän myös yhteiskunnallisista asioista, on hyvä asia. Silti, nyt pitää olla tarkkana. Etenkin sen, joka näitä asioita ottaa puheeksi, mutta myös sen, joka vastareagoi. Täytyy varoa Harrisin tiimin virhettä Amerikassa. Mikä tahansa viesti menee pilalle, jos sitä viestii ylhäältä alaspäin alentuen, kuin fiksummalta tyhmemmälle.
Ei aikuinen ihminen jaksaa kuunnella, kun joku tulee opettamaan meitä elämään omaa elämäämme toisin. Etenkin jos on koko elämänsä kokenut olevansa täysin sivussa siitä maailmasta, josta opettajat, kympin tytöt, jätkäporukoiden menestyjät ja nämä eettisyydestä saarnaavat kaunopuhujat tulevat.
Saarnaajia enemmän Suomi tarvitsee nyt erilaisten suomalaisen kohtaamisia tasaveroisissa ympäristöissä. Muuten ei synny luontevia yhteisiä oivalluksia ja kokemuksia siitä, että tässä ollaan kuitenkin yhteisessä maassa ja yhteisten asioiden äärellä, vaikka erilaisia ollaan.
Tärkeintä olisi nyt opetella keskustelemaan, muidenkin kuin ”omiemme” kanssa. Suomi tarvitsee sitä, urheilu tarvitsee sitä. Ei pidä ruokkia sitä tunne-energiaa, joka repii meitä.
