Atlantin yli ulottuva luottamus on tuhoutumassa – Epävarmuus on Yhdysvalloille keino estää kilpailevia maita vahvistumasta liikaa

Tämän kolumnin lauseiden kirjoittaminen tuntuu omituiselta. Ikään kuin eläisin jo jossain toisessa maailman ajassa ja todellisuudessa.

Miten maailmanpolitiikassa on alkanut barbaarisuuden normalisointi? Kuinka Yhdysvaltain isku Venezuelaan ja uhkaus liittää Nato-maa Tanskan Grönlanti osaksi Yhdysvaltoja ovat aamun normiuutisia?

Kuinka presidentti Trumpin hallinnon viime viikkojen puheet vievät suoraan kohti anarkiaa, jossa pelisääntönä on, että ”ainoastaan voima ratkaisee”?

Kun kaksi viikkoa sitten kirjoitin Itätuulen tuomisia -blogiani, pohdin vakavasti, säilyykö läntinen demokratia enää elävänä järjestelmänä vai muuttuuko se historialliseksi muistoksi.

Käsittämätöntä!

Länsimaisen historiankirjoituksen opin perusteoksia on antiikin kreikkalaisen Thukydideen kirjoittama Peloponnesolaissota, joka käsittelee Ateenan ja Spartan välistä sotaa vuosina 431–404 eaa.

Ateena vaatii pientä Meloksen saarta alistumaan. Melos vetoaa oikeudenmukaisuuteen, jumaliin ja puolueettomuuteen. Ateena torjuu pienen Meloksen vetoomukset ja tekee selväksi, että valtapolitiikassa moraali ei rajoita vahvaa, jos yhteisiä sääntöjä ei ole.

Thukydidesta tulkiten sääntöihin perustuvan järjestyksen murentuessa maailma palaa tragedian logiikkaan, jossa voima korvaa oikeuden. Ilman sitovia normeja ja niitä valvovaa auktoriteettia kansainvälinen järjestys muuttuu voimien hierarkiaksi, jossa itsenäisyys on ehdollista ja pienet valtiot ovat alttiita suurvaltojen mielivallalle.

Washington julkaisi marraskuussa 2025 uuden kansallisen turvallisuusstrategian, jossa sanotaan lähes suoraan, että Yhdysvallat asettuu moninapaiseen maailmaan ja vähentää sitoutumista Euroopan turvallisuuteen.

Amerikka ei aio olla enää globaalin poliisin roolissa vaan keskittyy omien intressiensä mukaisen suurstrategian toteuttamiseen. Turvallisuusstrategia julistaa myös 1800-luvun Monroen oppia, jonka mukaan läntinen pallonpuolisko on Yhdysvaltojen omaa takapihaa.

Kirjaus on ehkä lähihistorian merkittävin ja muuttaa dramaattisesti maailman turvallisuusarkkitehtuuria. Yhdysvalloilla on oikeus puuttua läntisen pallonpuoliskon maiden asioihin ”missä ja milloin tahansa”.

Sanoissa kaikuu yli sadan vuoden takainen tykkivenediplomatia, jolla Yhdysvallat asevoimin määräsi Karibian ja Keski-Amerikan maissa toteutetun valtapolitiikan.

Trumpin hallinnon toimista paistaa läpi näkemys pysyväksi muuttuneesta epävakauden aikakaudesta. Jopa epävakauden tavoittelemisesta. Epävarmuus on Yhdysvalloille keino estää kilpailevia maita vahvistumasta liikaa.

Euroopalle tilanne on haasteellinen. Yli Atlantin on perinteisesti luotettu Yhdysvaltojen turvallisuustakuuseen ja yhteisiin arvoihin, mutta Trumpin kaudella luottamus on tuhoutumassa.

Eurooppalaisten johtajien on ymmärrettävä, mitä moninapainen järjestys tarkoittaa Euroopalle. On varmistettava mantereen turvallisuus ja itsenäisyys omin voimin. Euroopan on tasapainoiltava periaatteiden ja reaalipolitiikan välillä.

Ja kysymyshän kuuluu, onko Eurooppa yksi uuden maailmanjärjestyksen navoista? Vai jääkö vanha manner suurvaltapolitiikan pelinappulaksi ja historian sivustakatsojaksi?