Sille on syynsä, miksi tanskalaiset uskovat Trumpia – Ja amerikkalaisten kannattaisi tehdä samoin

The Atlanticin alkuperäisen, englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä.

Yhdysvallat anastamassa maata liittolaiseltaan kuulostaa Netflixillä pyörivän poliittisen trillerin juonelta. Jokaisen amerikkalaisen kannattaisi kuitenkin kiinnittää huomiota kolmeen tosiseikkaan liittyen Donald Trumpin aggressiivisiin suunnitelmiin ottaa haltuunsa Grönlanti, Tanskalle kuuluva itsehallintoalue.

Ensinnäkin Trumpin ulostulot noudattavat yleensä samaa kaavaa: presidentti esittää villejä väitteitä, minkä jälkeen hän ja hänen lähipiirinsä vakuuttelevat, että hän joko oli tosissaan tai saattoi vain vitsailla. Tällä kertaa hän on kuitenkin vakavissaan. Ainakin tanskalaiset uskovat häntä, ja amerikkalaisten kannattaisi tehdä samoin. Kun instituutiot alkavat laatia suunnitelmia presidentin määräysten pohjalta, kuten Valkoinen talo parhaillaan tekee, sanat eivät ole vain tyhjää puhetta.

Toiseksi Trump vaatii toimia, jotka ovat todennäköisesti sekä Yhdysvaltain että kansainvälisen lain vastaisia. Presidentti horjuttaa liittolaisvaltion rauhaa ja vakautta ja uhkaa toteuttaa aluevaltauksia. Hän kieltäytyy poissulkemasta provosoimattoman hyökkäyssodan mahdollisuutta, sodan, joka olisi vastoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaa ja kansainvälistä oikeutta, eikä juurikaan eroaisi Venäjän presidentti Vladimir Putinin pyrkimyksestä valloittaa Ukraina.

Kolmanneksi, mikäli Trump yrittää (lähes varmasti laittomasti) valloittaa Grönlannin vastoin sekä sen kansan että Tanskan hallituksen tahtoa ja määrää Yhdysvaltain armeijan osallistumaan operaatioon, hän saattaa hyvinkin käynnistää Yhdysvaltain historian suurimman siviili- ja sotilaallisen kriisin sitten maan sisällissodan.

Mistä tiedämme, että Trump on tosissaan? ”Saamme sen tavalla tai toisella”, presidentti uhosi puheessaan kongressin yhteisistunnossa viime kuussa. Jos asia jäi jollekin epäselväksi, Trump toisti aikomuksensa muutamaa viikkoa myöhemmin NBC-uutiskanavan haastattelussa: ”Me saamme Grönlannin. Kyllä, sataprosenttisesti.”

Trumpin suusta on toki kuultu monia outoja asioita. Hän on muun muassa pohdiskellut hurrikaanien tuhoamista ydinaseilla, kolmatta virkakautta vastoin Yhdysvaltain perustuslakia, virassa pysymistä vaalitappiosta huolimatta sekä Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin maan 51. osavaltioksi. Mutta kun presidentti vannoo julkisesti kongressille tekevänsä jotain ja toistaa lupauksensa yhä uudelleen, lausunto ei ole mikään tyhjänpäiväinen heitto vaan poliittinen linjaus.

Trump on myös ryhtynyt sanoista tekoihin lähettämällä varapresidentti J. D. Vancen ja tämän vaimon Usha Vancen ei-toivottuina lähettiläinä Grönlantiin. Uudenlaista eristäytymispolitiikkaa kannattava Vance, joka ilmeisesti arvostelee presidentin suunnitelmia vain Signal-ryhmäkeskusteluissa, on omaksunut Trumpin perinteisen imperialismin. Mikä vielä pahempaa, Vance pyrki ajamaan Trumpin asiaa kritisoimalla moukkamaisesti Tanskan suhdetta saareen tokaisemalla tanskalaisille: ”Ette ole tehneet kovin hyvää työtä Grönlannin asukkaiden suhteen.” (Kuvittele Washingtonin reaktio, jos joku eurooppalainen johtaja vierailisi vaikkapa Puerto Ricossa, haukkuisi Yhdysvaltain tapaa hallita itsehallintoaluettaan ja kehottaisi saarta katkaisemaan siteensä Yhdysvaltoihin.) Sen hän kuitenkin lupasi, että Yhdysvallat ei turvautuisi sotilaalliseen voimankäyttöön Grönlannin saamiseksi, mikä olisi tässä tapauksessa suunnattava Tanskaa, Yhdysvaltain Nato-liittolaista, vastaan.

Trump veti tapansa mukaan maton epäonnisen varapresidenttinsä alta ilmoittamalla seuraavana päivänä, että sotilaallinen voimankäyttö ei itse asiassa ollut ”poissuljettu vaihtoehto”.

The Washington Post raportoi huhtikuun alussa, että Valkoinen talo oli ryhtynyt arvioimaan Grönlannin hallintaan liittyviä kustannuksia osana ”tähän mennessä konkreettisinta yritystä muuttaa presidentti Donald Trumpin toive Tanskan itsehallintoalueen haltuunotosta toteuttamiskelpoiseksi suunnitelmaksi”. Kun Valkoisessa talossa aletaan järjestää tällaisia kokouksia, niitä seuraa yleensä määräysten jakaminen muulle Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden elimille, mukaan lukien CIA:lle ja Pentagonille, minkä seurauksena ne alkavat varautua erilaisiin skenaarioihin.

Vaikka amerikkalaiset kannattaisivat suoraa hyökkäystä maan liittolaista vastaan (mitä ylivoimainen enemmistö ei kannata), yleinen mielipide ei ole pätevä syy rikkoa sopimuksia. Sopimukset ovat Yhdysvalloissa maan laki, eivätkä presidentin perustuslain toisen artiklan mukaiset valtuudet asevoimien ylipäällikkönä anna hänelle oikeutta heilauttaa monarkkista kättään ja rikkoa näitä sopimuksia mielensä mukaan. Trump ei lain mukaan voi antaa määräyksiä, jotka ovat vastoin Geneven sopimuksia tai muita Yhdysvaltain allekirjoittamia sopimuksia, eikä hänellä myöskään ole oikeutta rikkoa Yhdysvaltain Nato-sitoumuksia julistamalla käytännössä sodan Tanskaa vastaan. Kun George W. Bush lähetti Yhdysvaltain joukot taistelemaan Irakiin vuonna 2003, jotkut väittivät hänen toimineen laittomasti, mutta Bush pystyi sentään vetoamaan kongressin päätökseen sekä lukuisiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmiin. Trump ei voi perustella toimiaan millään muulla kuin loputtomalla ahneudellaan ja vallanhimoisella turhamaisuudellaan.

Jos Yhdysvaltain armeijalle annetaan käsky vallata Grönlanti, eli jos sitä käsketään tunkeutumaan toisen valtion alueelle, repimään kyseisen valtion lippu alas ja valtaamaan maa-alueen Yhdysvalloille, kyseessä olisi käsky hyökätä liittolaisen kimppuun ja ryhtyä valloitussotaan, vaikka yhtäkään laukausta ei ammuttaisi. Tällainen käsky olisi laiton, koska se rikkoisi paitsi maan sopimusvelvoitteita myös provosoimattoman hyökkäyssodan kieltäviä kansainvälisiä lakeja. Presidentti rikkoisi myös kotimaansa perustuslakia: toinen artikla ei anna ylipäällikölle lupaa ravata ympäri maailmaa valtaamassa haluamiaan alueita.

Tällaisessa tilanteessa jokaisella korkea-arvoisella komentajalla aina puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtajasta lähtien on moraalinen velvollisuus kieltäytyä hyväksymästä tai tukemasta tällaista käskyä. Sotilasetiikan professori Pauline Shanks Kaurin Naval War College -korkeakoulusta (jossa olen itsekin opettanut monta vuotta) huomauttaa, että siviilijohtajilla on ”oikeus olla väärässä”, mutta että jos Yhdysvallat ryhtyy toimiin Grönlantia vastaan ja etenkin jos sekä Yhdysvallat että Tanska kuuluvat puolustusliitto Natoon, ”armeijan ylimmällä johdolla on työnsä puolesta velvollisuus kehottaa presidenttiä luopumaan suunnitelmasta ja erota tarvittaessa armeijan palveluksesta”. Shanks Kaurin korostaa tämän olevan hänen henkilökohtainen mielipiteensä, joka ei välttämättä edusta puolustusministeriön kantaa. Hän lisää, että tähän velvollisuuteen voisi sisältyä jopa vaatimus kieltäytyä laatimasta minkäänlaisia suunnitelmia.

Mutta entä jos käskyt eivät ole näin suoraviivaisia? Trump on jo kauan sitten omaksunut mafiamaisen taidon tehdä toiveensa selväksi käskemättä varsinaisesti ketään tekemään mitään ikävää. Niinpä hän voisi yrittää painostaa Grönlantia antamalla armeijalle ohjeita, jotka vaikuttavat päällisin puolin laillisilta, mutta joissa on selvä aggressiivinen sävy.

Eläkkeellä oleva kenraalimajuri Charles Dunlap, joka toimi Yhdysvaltain ilmavoimien varaoikeusupseerina ja opettaa nykyään oikeustiedettä Duken yliopistossa, arvelee, että Trump saattaisi hyödyntää esimerkiksi Grönlannin ja Yhdysvaltojen välisen tukikohtasopimuksen laajaa liikkumavaraa. Dunlap kirjoittaa sähköpostitse, että presidentti voisi ”tulkita sopimusta törkeästi väärin” ja siirtää suuren määrän joukkoja Grönlantiin ”eräänlaisena voimannäytteenä, jonka tarkoituksena on pakottaa vastapuoli hyväksymään tilanne”. Upseerit eivät voi muuta kuin olettaa, että korkeammalta tasolta tulevat käskyt ovat laillisia, joten he todennäköisesti noudattaisivat ohjeita vyöryä voimalla Grönlantiin. Dunlapin mukaan ohjeiden noudattamista lisää se, että ne ”ovat usein epämääräisiä” ja ”vaikuttavat lainmukaisilta”.

Oli miten oli, Trump ja puolustusministeri Pete Hegseth ovat pyrkineet monin keinoin varmistamaan, ettei Pentagoniin jää ketään, joka kyseenalaistaisi heidän käskyjensä laillisuuden. Kaikki johtavat sotilasjuristit, joiden tehtävänä on ollut tarjota riippumatonta oikeudellista neuvontaa tällaisissa tilanteissa, ovat saaneet potkut. Dunlap huomauttaa myös, että tuomioistuimet ovat tunnetusti haluttomia sekaantumaan tällaisiin tapauksiin, minkä vuoksi kongressin tulisi puuttua peliin. ”Armeijaa ei pitäisi asettaa tällaiseen välikäteen”, hän sanoo.

Amerikkalaiset suhtautuivat aiemmin huomattavasti vakavammin maansa presidenttiin. Ennen Trumpia kaikesta mitä presidentti sanoi tuli välittömästi osa Yhdysvaltain hallituksen ajamaa politiikkaa – sekä hyvässä että pahassa. Kun presidentti Ronald Reagan yllätti avustajansa töpeksimällä lausuntonsa kanssa lehdistötilaisuudessa vuonna 1983, yksi Reaganin hallinnon edustajista totesi myöhemmin: ”Emme voi sanoa, että hän ei tarkoittanut sitä tai että se on oikeastaan vastoin hallituksen linjausta. Ei tule kysymykseenkään.”

Mutta nuo ajat ovat jo kaukana. Trumpin improvisoitujen pohdintojen ja pitkien poliittisten jaaritusten seurauksena moni amerikkalainen ei enää usko presidentin sanomisiin ennen kuin on liian myöhäistä. (Lukuisat amerikkalaiset esimerkiksi kieltäytyivät uskomasta, että Trump määräisi massiivisia tulleja muille maille. Nämä ihmiset voivat nyt miettiä asiaa uudelleen osakemarkkinoiden romahtaessa.)

Ymmärrän, jos tämä koko keskustelu kuulostaa täysin järjettömältä. Sota, jossa vastassa on… Tanska? Presidentin sanat ovat kuitenkin yhtä kuin maan poliittinen linja. Trump vaatii, että hänet otetaan tosissaan. Amerikkalaisten ja vaaleilla valittujen edustajien poliittisen kentän kaikilla laidoilla olisi parasta totella.

©2025 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.