On vuoden 2022 ensimmäinen päivä, ja minua nolottaa. Olen lievässä krapulassa sohvalla ja katson Netflixistä minidokumenttisarjaa niin kutsutusta torsomurhaajasta, joka 1970-luvulla kylvi kauhua New Yorkin Times Squarella. Kutsumanimensä murhaaja sai siitä, kun kaksi hänen uhrikseen joutunutta naista löytyi paloiteltuina Travel Inn -hotellista 2. joulukuuta 1979. Heidän käsiään ja päitään ei löydetty koskaan.

Hetkeä aiemmin puolisoni oli ehdottanut, että katsoisimme jotain yhdessä. Kun kursorini pysähtyi torsomurhaajadokumentin kohdalle, hän naurahti. Totesi, että katso vain, ja alkoi selata kännykkäänsä.

Puolisoni kiusoittelu ei nolota minua. Nolostukseni on jotain hähmäisempää, ja siitä on vaikea saada otetta. Kiemurtelen, kun toimittaja Sari Valto kysyy radion puheohjelmassaan tutkija Pauliina Tuomelta, saavatko myös ”alhaiset tunteet”, kuten tirkistely, ihmiset katsomaan true crimea.

Kyse ei ole vain siitä, että pelkään olevani alhainen tirkistelijä. Olooni kietoutuu myös tunne siitä, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Siksikin nolostukseni on myös elitististä, sillä true crime on valtavan suosittua. Ex-jengipomo Keijo Vilhusen elämä on yksi suosituimmista podcasteista Yle Areenassa, ja sen avausjakso on kerännyt yli 200 000 kuuntelukertaa. Finnpanelin mukaan joulukuussa 2021 MTV3-kanavan toiseksi katsotuin ajankohtaisohjelma oli Rikospaikka yli 387 000 katsojallaan.

Erityisen suosittua true crime on meidän naisten keskuudessa. Se on niin totta, että se on vitsikästä.

Suosittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Sarah Andersen julkaisi sosiaalisessa mediassa marraskuussa 2019 stripin otsikolla ”Yleiset naisten kiinnostusten kohteet”. Stripissä on käytävä, jonka varrella on ovia. Ne on merkitty kylteillä, joissa lukee esimerkiksi ”eläimet”, ”muoti” ja ”meikit”. Viimeisen oven yläpuolella lukee ”true crime” ja siitä Andersenin alter ego -sarjakuvahahmo käy sisään. Huone on täynnä naisia kuuntelemassa luentoa, joka päättyy sanoihin ”ja niin he liuottivat ruumiin!” Kaikki taputtavat.

Vuonna 2018 yhdysvaltalaistutkijat Kelli Boling ja Kevin Hull tekivät verkkokyselyn, jonka mukaan lähes 75 prosenttia true crime -podcastien kuuntelijoista on naisia. Sukupuolijakauma vaikuttaa olevan sama Suomessa. Viime vuonna Spotifyn kuunnelluin podcast Suomessa oli true crimeen keskittynyt Jäljillä. Podcastin juontaja Tilda Laaksonen kertoo Ylen haastattelussa, että hänen kuuntelijoistaan 75–80 prosenttia on alle 30-vuotiaita naisia.

Myös mainostajat ovat huomanneet tämän. Kun naisille suunnattu televisio­kanava Ava aloitti lähetyksensä vuonna 2008, sen ohjelmistoon kuului dieettitohtoreita ja nuorennuskuureja. Nyt Avan myöhäis­illassa voi katsoa ohjelmia Tappajan jäljillä ja Tappajan motiivi. Vuonna 2010 julkaistun yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan yli 70 prosenttia true crime -kirjojen lukijoista on naisia. Miksi tarinat raiskauksista, murhista ja sarjamurhaajista vetoavat naisiin, kysyi tutkimusartikkelin otsikko.

Niin, mikä meitä naisia oikein vaivaa? Netflixin tilannekomediassa Unbreakable Kimmy Schmidt päähenkilö jää neljännellä tuotantokaudella koukkuun jännityselokuviin. Hänen paras ystävänsä kuvailee elokuvia valkoisen naisen pornoksi: ”Teidän elämänne on niin turvallista ja tylsää, että aina välillä teidän täytyy saada katsoa, kuinka nainen työnnetään alas portaita.”

Mutta onko meillä tosiaan vain tylsää?

Kuten niin moni muukin true crimesta kiinnostunut kirjoittaja, päätän soittaa tutkijatohtori Pauliina Tuomelle. Hän on erikoistunut provokatiiviseen mediaan ja tosi-tv-tuotantoihin. Suomessa Tuomi on noussut jonkinlaiseen päivystävän true crime -asiantuntijan rooliin. Hän antaa minulle osittaisen synninpäästön: kiinnostus makaaberiin ja ihmisen pimeään puoleen on hyvin luontaista meille kaikille, mistä kertovat esimerkiksi maantiellä onnettomuuspaikan ohi ajavat, ajonopeutta hidastavat autonkuljettajat. True crimella on pitkä historia, jonka juuret ulottuvat Truman Capoten 1960-luvulla julkaistuun kirjaan Kylmäverisesti tai jopa 1800-luvun rikospamfletteihin.

Tunnustan Tuomelle, että minua usein nolottaa kertoa, että seuraan true crimea.

”Ei se varmasti ole sellaista, minkä ensimmäisenä mainitsee kahvipöydässä. Moni true crimen kuluttaja kokee joutuvansa selittelemään, mitä katsoo tai kuuntelee. True crime koetaan kiellettynä nautintona, koska sitä leimaavat sellaiset harmaan alueen tuotannot, joita pidetään eettisesti hyvin arveluttavana.”

Niin, valinnanvaraa riittää. Olen todennäköisesti jättänyt useamman true crime -dokumentin kesken kuin katsonut loppuun. On lukuisia dokumentteja ja tv-ohjelmia, joissa mässäillään uhrien tuskalla ja zoomataan omaisten kyyneliin. Kaikkein ongelmallisimpana pidetään tuotantoja, joissa tahattomasti tai tarkoituksella päädytään glorifioimaan rikoksentekijöitä. Tuomi mainitsee esimerkkinä Katiska-sarjan, jossa huumeiden salakuljettajat pääsevät rehentelemään leveällä elämällään.

Laadukkaissakin tuotannoissa saatetaan käyttää mauttomia tehokeinoja. Minulla on ystävä, jonka kanssa jaan innostukseni true crimeen. Jutut veritöistä ovat tehneet meistä pelokkaita. Emme suinkaan pelkää joutuvamme henkirikoksen uhriksi, tiedämme sen olevan epätodennäköistä. Sen sijaan meillä on yhteinen kauhukuva siitä, että jos joskus katoaisimme ja siitä tehtäisiin dokumentti, joku yritteliäs toimittaja kaivaisi esiin teininä kirjoittamamme huonot runot ja lukisi niitä ääneen kohtauksessa, jossa drone kuvaa ylhäältä päin metsää, jossa meidät on viimeksi nähty.

Mutta miksi juuri naiset ovat kiinnostuneet true crimesta? En ole ensimmäinen, joka kysyy Tuomelta aiheesta: hän kertoo sen olleen näkökulmana mukana lähes kaikissa haastatteluissa, joita hän on antanut true crimesta. Toistaiseksi hänellä ei silti ole antaa tyhjentävää selitystä ilmiölle. Sen sijaan hän kuvailee aihetta käsittelevien tutkimusten olevan pintapuolisia. 

Raflaavasti otsikoidussa tutkimuksessa, jossa selvitettiin, että true crime -kirjat kiinnostivat naislukijoita miehiä enemmän, testattiin myös muutamaa hypoteesia siitä, miksi näin on. Kun koehenkilöille tarjottiin kuvitteellista kirjaa luettavaksi hieman eri kuvauksella, ilmeni, että naiset todennäköisimmin valitsivat kirjan, jossa uhri on nainen ja jossa selviytyjä kertoo, miten onnistui pakenemaan tekijän kynsistä. Tuomi viittaa tähän ”saalisteoriana”, jonka mukaan naiset pitäisivät true crimesta, koska oppivat siitä välttelemään pimeitä sivukujia.

Ajatus siitä, että kulutan true crimea oppiakseni selviytymistaitoja, naurattaa. Olen oppinut eri asioita näkemistäni dokumenteista ja kuuntelemistani podcasteista, mutta tuskin mitään kovin hyödyllistä: Olen oppinut, että jos ensikertalainen paloittelee ruumista, sahausjäljissä on todennäköisesti näkyvillä merkkejä epäröinnistä. Tiedän myös, että syanidi haisee mantelille mutta kaikki eivät pysty haistamaan sitä.

Vaikka Tuomella ei ole antaa kaiken­selittävää syytä naisten true crime -intoon, hän on huomannut, että naisten ja miesten tavassa kuluttaa true crimea on eroja.

”Eksaktien puukoniskujen määrän sijaan naisia tuntuu kiinnostavan true crimessa rikoksentekijän ja rikosten taustalla olevat yhteiskunnalliset ongelmat. Esimerkiksi Alibi-lehteä markkinoidaan ensisijaisesti miehille, ja siinä se materiaali on hyvin erilaista.”

Karrikoituna esimerkkinä Tuomi sanoo, että omalle isälleen hän tarjoaisi ennemmin Alibia kuin podcastia, jossa ”naiset voimaannuttavat itseään ja lipittävät vähän viiniä”. 

”Olet varmaan kuullut murderinoista?”

Kyllä minä olen. Olenhan heistä yksi.

Kolme-nolla-viisi-viisi-neljä-seitsemän-nolla-neljä-neljä-yksi”, naisen ääni murtuu: ”Minkä vuoksi numeroiden lukeminen ääneen saa minut itkemään!” Podcast-juontaja Karen Kilgariff on juuri kertonut, miten lähes neljän vuosikymmenen jälkeen Etelä-Floridassa kauhua aiheuttanut tyynyliinaraiskaaja on viimein jäänyt kiinni tammikuussa 2020. Numero on Miami-Daden piirikunnan syyttäjän kriisipuhelin. Tekijän tiedetään raiskanneen ainakin 25 naista, mutta uhreja epäillään olevan enemmän. Syyttäjä toivoo, että jokainen, joka epäilee joutuneensa uhriksi, soittaa numeroon, vaikka rikos olisi jo vanhentunut. Apua on saatavilla.

Kilgariff ei ole ainoa, joka itkee. Pyyhin silmäkulmiani, ja tuskin olin ainoa niistä noin kahdesta miljoonasta ihmisestä, jotka olivat virittyneet My Favorite Murder -podcastin uusimman jakson äärelle. Minun lempimurhani! Podcastin nimessä varmasti kiteytyy täydellisesti se, mitä ihmiset paheksuvat true crimessa. Siitä huolimatta kyseessä on yksi maailman suosituimmista true crime -podcasteista, jolla on vankkumaton fanikunta, joka kutsuu itseään murderinoiksi (termi tulee alunperin Simpsoneista). Talouslehti Forbesin mukaan juontajakaksikko Georgia Hardstark ja Kilgariff tienasivat podcast-juontajista toiseksi eniten Yhdysvalloissa ja ehkä jopa koko maailmassa vuonna 2019. Jokaisessa jaksossa juontajat kertovat toisilleen yhden rikos- tai muuten vain verisen tarinan, ja kuten nimestä voi päätellä, tarinoihin sekoittuu välillä huumori.

Vuonna 1930 ensimmäinen päivittäinen radiodraama Painted Dreams aloitti lähetyksensä Yhdysvalloissa. Vartin mittaisissa jaksoissa seurattiin perinteistä amerikanirlantilaista rouva Moynihania ja tämän uraorientoitunutta tytärtä Ireneä ja heidän vuokralaistaan Sueta sekä sitä, miten perinteiset ja modernit arvot ottivat yhteen. Eikä se ollut mikä tahansa sarja: lähes kaikki päivittäissarjat salkkareista kaunareihin ovat tämän radio-ohjelman suoria jälkeläisiä. Melodramaattisia, arkisiin ympyröihin sijoittuvia radiosarjoja alettiin kutsua saippuasarjoiksi, koska niitä sponsoroivat usein saippuamerkit, jotka toivoivat kiinnittävänsä kodin arkipäiväisistä ostoksista päättävien kotiäitien huomion.

Noin vuosikymmen sen jälkeen, kun Painted Dreams aloitti lähetyksensä, julkaistiin Herta Herzogin uraauurtava artikkeli ”Mitä me todella tiedämme päivittäissarjojen kuuntelijoista?” Tutkimuksessaan hän lähti testaamaan hypoteesia siitä, että radion päivittäissarjoja kuuntelevat naiset ovat tyhmempiä kuin muut naiset ja että heillä olisi enemmän vaikeuksia muodostaa ihmissuhteita. Selvisi, että päivittäissarjoja kuuntelevien ja kuuntelemattomien naisten välillä ei ollut löydettävissä selkeää eroa älykkyydessä tai sosiaalisissa suhteissa, tai ei ainakaan sellaista, mikä olisi ollut yksinomaan selitettävissä saippuaoopperoilla.

Tutkimuksesta vallankumouksellisen teki se, että koehenkilöiltä kysyttiin, miksi he kuuntelivat sarjoja ja mitä he saivat niistä irti. Mikä ajatus! Että naisilla voisi olla jokin näkemys siitä, miksi he kuluttavat tiettyä mediaa. Sittemmin käyttötarkoitustutkimus on valtavirtaistunut, mutta esimerkiksi naisten true crime -lukutottumuksia kartoittaneessa tutkimuksessa on aistittavissa vielä holhoavaa huolta. Siinä pohditaan, joutuvatko naiset lukuharrastuksensa vuoksi ahdistuskierteeseen, ”mutta tästä tarvitaan vielä lisää tutkimusta”.

Ja lopulta tutkija Boling, joka oli tekemässä selvitystä true crime -podcastien kuuntelijoiden sukupuolijakaumasta vuonna 2018, oli valmis tarttumaan haasteeseen. Häntä kiehtoivat erityisesti lähisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset: mikä heidät sai kuluttamaan niin väkivaltaista genreä kuin true crime? Tutkimustaan varten hän haastatteli naisia, jotka olivat kokeneet lähisuhdeväkivaltaa ja fanittivat true crime -podcasteja. Aineistosta nousee muutamia selkeitä syitä viehätykselle. Haastateltuihin vetosi hyvä tarina, jonka parissa he viihtyivät, audiomedian intiimiys, mahdollisuus oppia uutta ja käsitellä kokemaansa väkivaltaa muiden ihmisten tarinoiden kautta. Jopa huumorilla oli paikkansa, sillä se teki trauman käsittelystä vähemmän raskasta. Vaikka haastatellut kuuntelivat monenlaisia podcasteja, oli yksi tapa, jolla podcast varmasti menetti hartaan kuuntelijan. Haastatellut eivät missään tapauksessa sietäneet uhrin syyllistämistä. 

Jokainen My Favorite Murder -podcastin jakso päättyy huudahdukseen ”stay sexy and don’t get murdered” (kirjaimellisesti käännettynä pysy seksikkäänä äläkä tule murhatuksi). Sittemmin slogan on löytänyt tiensä t-paitoihin, lahjapaperiin ja mukeihin, fanien tatuointeihin ja ristipistotöihin. Mutta mitä se seksikkäänä pysyminen ja murhalta välttyminen oikeastaan tarkoittaa, CBS:n aamuohjelman juontajat kysyivät podcastin luoneelta kaksikolta. Ei mitään, oli vastaus, jota aamujuontajat tuskin odottivat. ”Tiesimme, että meidän olisi keksittävä jokin mieleenpainuva loppulausahdus. Kumpikin meistä heitteli jotain, ja niin se syntyi.” 

Vaikka slogan oli syntynyt vain tarpeesta keksiä jotain omaperäistä ja mieleenpainuvaa, podcastin fanit antoivat sille pian oman merkityksensä: Yhteiskunnassa, jossa naisia varoitetaan pimeistä kujista, liian lyhyistä hameista ja alkoholinkäytöstä väärässä seurassa, nimenomaan seksikkäänä pysyminen ja siitä huolimatta selviytyminen kuulostaa vallankumouksen alulta. Se tuntuu sanovan, että sinä et kerjännyt tätä, rikos on ainoastaan tekijän syy.

Vuosia sitten työskentelin järjestöllä, joka tekee naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista työtä Suomessa ja maailmalla. Koska tein pääasiassa digitaalista viestintää, toimenkuvaani kuului myös sosiaalisen median päivitysten moderointi. Voisi kuvitella, että raskainta työssäni oli uutiskirjeiden, artikkeleiden ja muun digitaalisen sisällön tuottaminen väkivallasta, mutta silloin kuvittelisi väärin. Ylivoimaisesti raskainta oli moderoida keskustelua, jota sisällöstä käytiin.

Muistan hyvin ne turhauttavat ladut, joita keskusteluni tomppien, pekkojen ja tarmojen kanssa kulkivat. 

Miksi suomalaiset on tässä nyt taas nostettu tikunnokkaan? Eikö Suomi ole yksi maailman parhaista maista olla nainen?

Hei, kiitos kysymyksestäsi! EU:n perusoikeusviraston vuoden 2014 tutkimuksen mukaan Suomi on Euroopan toiseksi vaarallisin maa olla nainen. Tutkimuksen mukaan joka kolmas 15 vuotta täyttänyt nainen Suomessa on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Terveisin, Sanni

Miksi puhutte vain naisiin kohdistuvasta väkivallasta? Entäs miehet?

Hei, kiitos kysymyksestäsi! Kaikki väkivalta on tietysti väärin. Tiettyjä väkivallan muotoja, kuten parisuhdeväkivaltaa, naiskauppaa ja vaikkapa pakkoavioliittoja yhdistää kuitenkin se, että ne tyypillisesti kohdistuvat naisiin. Puhumalla naisiin kohdistuvasta väkivallasta teemme näkyväksi sen, että nämä väkivallan muodot johtuvat pitkälti yhteiskunnassamme olevasta sukupuolten eriarvoisuudesta. Terveisin, Sanni.

Siis väitätte, että Suomessa vuosittain kymmenet tuhannet naiset kokevat seksuaalista väkivaltaa, vaikka esimerkiksi vuonna 2017 oikeudessa ratkaistiin 358 raiskausrikosta?

Hei, kiitos kysymyksestäsi! Vuoden 2016 kansallisen uhritutkimuksen mukaan vuosittain noin 43 000 naista kokee seksuaalista väkivaltaa. EU:n perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan kyse on jopa 58 000 naisesta vuosittain. Joka tapauksessa puhumme kymmenistä tuhansista naisista. Se, että näistä oikeuteen asti päätyy vain murto-osa, kertoo yhteiskunnan välinpitämättömyydestä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan. Terveisin, Sanni.

Työni opetti minulle myös paljon sellaista tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, josta en ikinä päässyt keskustelemaan Facebook-päivitysten kommenttikentässä. Tiedän esimerkiksi, että ennen ensimmäistä lyöntiä naiseen kohdistetaan usein henkistä ja taloudellista väkivaltaa, jolla hänet eristetään perheestään ja ystävistään. Tiedän, että naista painostetaan jäämään suhteeseen uhkaamalla esimerkiksi yhteisiä lemmikkejä. Tiedän, että eroaminen ei ole mikään taikaratkaisu, sillä naisen riski tulla väkivaltaisen kumppanin surmaamaksi on korkeimmillaan silloin, kun hän yrittää lähteä parisuhteesta.

Annan tässä tietysti kohtuuttoman painoarvon yksittäisille miehille. He todennäköisesti edustavat hyvin marginaalista suomalaisten ryhmää, mutta heidän kanssaan minä olin tekemisissä työruudultani viikosta toiseen. Se tuntui siltä, kuin olisi käynyt keskustelua ihmisten kanssa, jotka yrittäisivät vakuuttaa minulle, että poutainen taivas keskipäivällä ei ole sininen. Välillä minä melkein aloin uskoa heitä.

Mutta kun katsoin true crime -dokumenttisarjaa The Investigator: A British Crime Story, olin itkeä helpotuksesta. Se, mitä minä tiesin, oli todellista, sarja kertoi minulle. Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella tutkiva journalisti ja entinen poliisi Mark Williams-Thomas yrittää löytää vuonna 1985 murhatun Carole Packmanin ruumista yhdessä tämän tyttären kanssa.

Packmanin murha on poikkeuksellinen brittiläisessä oikeushistoriassa: kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun syyllinen tuomittiin murhasta, vaikka ruumista ei koskaan löydetty. Muuten kyseessä on hyvin tavallinen tarina. Ennen katoamistaan Packmanin aviomies Russell Causley oli eristänyt vaimonsa läheisistään ja perheestään. Hän oli potkinut Packmanin koiranpennun hengiltä. Hän oli pahoinpidellyt vaimoaan ja lastaan ja ottanut rakastajansa asumaan perheen taloon. Viimeinen ihminen, joka näki Packmanin hengissä, oli asianajaja, jolta tämä oli tiedustellut avioerosta.

Hyvin todellista on myös se, että Packmanin ei olisi tarvinnut kuolla eikä hänen ruumiinsa kadota. Mitä jos joku olisi puuttunut Packmanin kokemaan väkivaltaan ajoissa? Olisiko Packmanin ruumis löytynyt, jos poliisi olisi ottanut hänen katoamisensa vakavasti heti eikä vasta lähes vuosikymmen myöhemmin, kun murhaaja Russell Causley yritti vakuutuspetosta lavastamalla oman kuolemansa?

Kun filosofi Hannah Arendt matkusti vuonna 1961 Jerusalemiin seuraamaan Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä, hän odotti kohtaavansa ihmishirviön. Eichmann oli ollut natsi-Saksassa ”lopullisen ratkaisun” pääarkkitehti, ja hänen vastuullaan oli järjestää juutalaisten ja muiden ”epätoivottujen” ihmisten tuhoamisen logistiikka. Ihmishirviön sijaan Arendt kohtasi aivastelevan keskinkertaisen byrokraatin, jota oli motivoinut enemmän ylennys kuin ideologia ja joka esimiehen käskyjä totellessaan ei jäänyt pohtimaan etiikkaa. Arendt on kuvannut ilmiötä pahuuden arkipäiväisyydeksi.

Ajattelen tutkijoiden kohdanneen jotain samanlaista, kun Times Squaren torsomurhaaja jäi viimein rysän päältä kiinni motellista New Jerseyssa vuoden 1980 toukokuussa. Silloin Richard Cottinghamin kaappaama seksityöntekijä onnistui kiinnittämään hotellisiivoojan huomion, joka puolestaan hälytti poliisit paikalle. Travel Inn -hotellista vuonna 1979 löydetyistä kahdesta uhrista kuitenkin vain toinen tunnistettiin. Hän oli Deedeh Goodarzi, vasta 22-vuotias nuori nainen, jonka tiedettiin tekevän seksityötä silloin tällöin. 

Dokumentista käy ilmi, että Cottingham oli murhannut ensin kouluikäisiä lapsia. Nämä uhrit vain ikävästi kiinnittivät poliisin huomion. Kiinnijäämisen pelossa Cottingham vaihtoi ”kätevämpiin” uhreihin, seksityöntekijöihin, joita poliitikot ja poliisit yrittivät jo valmiiksi hävittää massapidätyksin katukuvasta Times Squaren siistimiseksi. Suuren rikollisneron sijaan torsomurhaaja oli vain heijastuma yhteiskunnan vihasta seksityöntekijöitä kohtaan. Pahuuden arkipäiväisyys ei ollut niinkään Cottinghamin teoissa vaan siinä rakenteellisessa syrjinnässä, joka teki seksityöntekijöistä hänelle täydellisiä uhreja.

Palaan tutkija Tuomen havaintoihin naisten ja miesten erilaisista tavoista katsoa true crimea. Torsomurhaajadokumentista en jäänyt muistelemaan verisiä yksityiskohtia vaan sitä yhteiskunnallista tilannetta, joka teki rikoksista mahdollisia. Yhteiskunnallinen analyysi ei kuitenkaan yksinään selitä true crimen tenhoa. Samaa mieltä on Jes Skolnik, jonka The New York Timesissä julkaistu kolumni genren viehätyksestä inspiroi tutkija Bolingin haastattelemaan väkivaltaa kokeneita, true crimesta innostuneita naisia. Kolumnissaan Skolnik kuvailee, miksi hän, nainen, joka oli selvinnyt yli 22 vuoden fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta, tunsi vetoa true crimeen:

”Me, jotka olemme kokeneet väkivaltaa ja saamme lohtua true crimesta, emme etsi ratkaisua, vaan ymmärrystä. Etsimme yhteisöä, joka ei käännä selkäänsä sille, että päivittäinen väkivalta on todellista, ja että se on ennemmin arkipäiväistä kuin luonnonoikku.”

Minullekin true crimen liepeillä elää sellaisten ihmisten yhteisö, jolla on jaettu ymmärrys siitä, että maailma on vaarallinen paikka olla nainen, transtaustainen, vammainen, päihderiippuvainen, homoseksuaali, köyhä, rodullistettu tai seksityöntekijä. Se on sellaisten ihmisten yhteisö, joka tietää, että suomalaiselle naiselle koti on paljon vaarallisempi paikka kuin Kaisaniemenpuisto; että jokaista kyllikkisaarta kohden on useita uhreja, joiden murhat eivät saa huomiota, koska heidän katsotaan ansainneen kohtalonsa. Heitä me yritämme saada valokeilaan. Tervetuloa joukkoomme.

Osuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta pohjautuu entisen työnantajani sosiaalisen median keskusteluita varten kehitettyihin kysymys–vastaus-materiaaleihin, jotka luovutettiin käyttööni. Esseessä on käytetty lähteenä Christopher Sterlingin kirjaa Biographical Dictionary of Radio (2013) ja Hannah Arendtin kirjaa Eichmann in Jerusalem (1963).

Juttua on päivitetty alkuperäiseen printissä ilmestyneeseen versioon nähden.