Johanna Huhtamäen lapsi kuoli samana päivänä, kun oli Johannan syntymäpäivä.

Se ei ollut ensimmäinen trauma Johannan elämässä.

Hän on kokenut parisuhdeväkivaltaa ja sairastunut vakavasti.

Kaiken jälkeen Johanna tietää, että elämässä voi olla yhtä aikaa kärsimystä ja onnea.

Raskausajan ultraäänitutkimuksissa kaikki oli näyttänyt hyvältä. Paremmin ei voisi olla, lääkäri oli sanonut.

Raskauden loppumetreillä Johanna Huhtamäki huomasi, että vauvan potkut olivat vaimentuneet. Synnytyssairaalasta pyydettiin tulemaan käymään. Ultraääni näytti, että vauvan sydän sykki vielä. Lääkäri oli kuitenkin pitkään hiljaa. Sitten hän kertoi, ettei kaikki ollut kunnossa.

Vauva ei selviäisi.

Seuraavana päivänä oli Johannan syntymäpäivä, 23. toukokuuta. Todennäköisesti Edvin kuoli tuona lämpimänä kevätpäivänä.

Varsinaiseksi kuolinpäiväksi merkittiin kuitenkin 25. toukokuuta, sillä virallisesti kuolinpäivä ei voi olla ennen syntymäpäivää.

Kaikki pienet jalat eivät astele nurmella kostealla, vaan tanssivat kevyesti hypellen pilven reunalla taivaalla.

Nämä sanat Johanna kirjoitti kaksi vuotta sitten nuorimmalle lapselleen Edvinille, kun tämä oli kuollut. Suru oli musertavaa.

Kun vauva kuolee kohdussa, äidin pitää synnyttää hänet. Ennen synnytystä Johanna sai palata kotiin. Televisiosta tuli jääkiekon MM-kisat.

– Vauva oli ollut perätilassa, mutta tapahtui ihme. Vaikka hän oli jo menehtynyt, hän oli kääntynyt. Hän halusi, että minulla olisi helpompi, Johanna sanoo.

Sisarukset saivat tulla sairaalaan hyvästelemään pikkuveljensä ja pitää tätä sylissä. Se oli merkityksellistä, mutta valokuvia Johanna ei ole pystynyt katsomaan.

Kuoleman jälkeen Johanna sai lohtua siitä, että niin moni tarjosi perheelle tukea.

– Kukaan ei voi sanoa mitään, mikä veisi kipua pois. Siitä huolimatta välittäminen koskettaa ja kannattelee.

Johanna halusi pian palata elämään normaalia arkea. Hän teki myös töitä sen verran kuin jaksoi. Johanna sanoo, että se oli hänelle oikea tapa, vaikka ei ole sitä kaikille.

Kesällä Edvin haudattiin lähelle kotia.

Menetyksen jälkeen Johanna ja hänen miehensä joutuivat miettimään, elävätkö he jatkossa elämää elävien vai kuolleiden kanssa.

– Meillä on yksi lapsi, joka on kuollut, ja kolme lasta, jotka elävät. Ja vaikka ihmisellä ei olisi lapsia, eikö oma elämä ole sen arvoinen, että se kannattaisi elää, Johanna sanoo.

Se ei tarkoita, että hän olisi selviytynyt lapsensa kuolemasta. Ei sellaisesta selviydy, mutta siitä tulee osa elämää. Joka päivä Johanna pakotti itsensä näkemään jotain kaunista synkän keskellä.

– Mikään ei korvaa lapsen menetystä, eikä kaipaus häviä. Aina on uusi joulu, jossa hän olisi voinut olla mukana, aina uusi syntymäpäivä. Mutta surun ja pimeyden keskellä voi olla hyvää ja valoa.

– Kukaan ei oikeasti tiedä, mihin pystyy ja mihin ei pysty, ennen kuin joutuu vaikeiden asioiden eteen, Johanna Huhtamäki sanoo.

Osa puista on jo paljaita, mutta osa kannattelee vielä syksyn värjäämiä lehtiä kangasalalaisella pientaloalueella.

Johanna Huhtamäki istuu keittiönpöytänsä ääressä ja kertoo elämäntarinaansa. Edvinin kuolemasta on aikaa 2,5 vuotta.

Muutama päivä kuoleman jälkeen Johannan tyttärellä oli musiikkiopiston konsertti. Johanna meni konserttiin, vaikka itki koko ajan. Hän halusi pitää kiinni siitä, mikä oli tuonut hänelle iloa.

– Jos voisin olla iloinen vasta, kun en olisi enää surullinen, en ehkä voisi enää koskaan olla iloinen, Johanna sanoo.

Millaista elämää se olisi?

Hera-koira tepsuttaa keittiöön, tervehtii emäntäänsä ja nuuskii vieraan. Rescuekoira tuli Kreetalta ja sai siksi antiikin jumalattaren Heran nimen.

Johanna Huhtamäki on kouluttaja ja terapeutti, joka on erikoistunut positiiviseen psykologiaan. Toiselta koulutukseltaan hän on diplomi-insinööri. Kymmenen vuotta sitten Johanna törmäsi teoriaan trauman jälkeisestä kasvusta. Hänestä tuntui kuin joku olisi sanoittanut hänen kokemuksensa.

Kaikkien pitäisi saada tietää tästä, Johanna ajatteli. Kaikki kokevat elämässään kipeitä asioita, joita eivät olisi ansainneet. Tuolloin aika ei kuitenkaan ollut kypsä.

Nyt Johanna on kirjoittanut kirjan Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu (Bazar). Siinä limittyvät Johannan omat ja eri haastateltavien kokemukset sekä tieteellinen tieto posttraumaattisen kasvun teoriasta. Kirja näyttää, että elämä voi olla hyvää, vaikka siinä olisi kärsimystä.

Johanna tietää, että tämä on totta. Hän on kohdannut vastoinkäymisiä enemmän kuin yhteen elämään voisi ajatella mahtuvan.

Johanna Huhtamäki oli käynyt suihkussa ja astui ulos kylpyhuoneesta pyyhe päällä. Paljas käsivarsi paljasti ison mustelman.

Mistä sulle on tuollainen tullut, mies kysyi Johannalta.

Siitä kun sä löit mua, Johanna vastasi.

Mies sanoi, ettei ollut ikinä, koko elämänsä aikana, lyönyt Johannaa. Sitten hän kysyi, tajusiko tämä, miltä tällainen syytös tuntui.

– Se sai minut epäilemään itseäni. Entä jos olenkin kuvitellut kaiken? Ja jos olen kuvitellut tämän, mitä muuta olenkaan kuvitellut, Johanna kertoo.

Väkivalta oli alkanut pikkuhiljaa, niin kuin yleensä käy. Mies rutisti kädestä, mutta eihän se juuri sattunut. Hän potkaisi, mutta ehkä se oli vahinko. Hänhän oli luonteeltaan temperamenttinen.

Välillä mies oli ihana ja osoitti rakkautta. Joskus Johanna päätyi lohduttamaan miestä, kun tämä oli menettänyt malttinsa. Niin kuin kerran, kun mies oli huitonut laudalla ja huutanut tappavansa Johannan.

Onnea Johannalle tuovat lapset ja muut rakkaat ihmiset. Hänestä on ihanaa seurata, miten vanhemmat sisarukset rakastavat pientä pikkuveljeään.

Väkivaltaisesta suhteesta irtautuminen ei ollut helppoa, mutta lopulta Johanna teki sen. Mies sai oikeuden tuomion. Johanna oli kuitenkin pirstaleina.

– Väkivalta rikkoi minuuteni. Oli murskaavaa tajuta, etten ollut koskaan ollut toiselle niin tärkeä, että hän olisi ollut valmis hakemaan apua.

Johanna yritti elää tunnin kerrallaan. Töissä hän ajatteli, että kun jaksan vielä seitsemän tuntia, pääsen kotiin, kun jaksan vielä kuusi tuntia, pääsen kotiin. Hän epäili muistojaan ja kokemuksiaan. Samoihin aikoihin Johannan isä kuoli ja äiti sairastui. Öisin Johanna heräili rintaa puristavaan kipuun.

– Se oli ensimmäinen kerta elämässäni, jolloin en todella tiennyt, miten voisin ikinä selvitä.

Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Näin meillä on tapana sanoa. Johannan mielestä sanonta vähättelee kärsimystä.

– Tänä päivänä tuskasta, kivusta ja kärsimyksestä on tullut jotain, joka pitää hoitaa mahdollisimman nopeasti.

Ei se niin mene. Kun kohtaa jotain kamalaa, kipua ei voi välttää eikä käsitellä tehokkaasti pois päiväjärjestyksestä.

Toinenkin sanonta on Johannasta väärä. Huomenna ei välttämättä ole parempi päivä, vaikka niin olisikin ihanaa ajatella.

– Jos tänään hajoaa pesukone, huomenna voi hajota auto, hän sanoo.

Kyse on tietenkin esimerkistä, mutta Johannan elämässä auto todella hajosi ja sen jälkeen terveys.

Kun Johanna oli kolmekymppinen, hän ajoi ulos tieltä ja löi kovaa päänsä. Auton oven yläpalkkiin jäi pään muotoinen lommo.

Seuraavana vuonna Johannan korvissa alkoi kuulua matalaa suhinaa, kuin kosken pauhua. Se tuntui sykkivän sydämen tahdissa.

Monien vaiheiden jälkeen Johannan pää kuvattiin. Löytyi harvinainen verisuoniongelma, jonka vuoksi veri virtasi väärää reittiä. Oli vaara, että Johanna saa aivoverenvuodon.

Pää operoitiin, ja Johanna sai terveen paperit. Mutta meni vain muutama kuukausi, kun ääni alkoi kuulua uudestaan.

Johanna osoittaa kohtaa vasemman korvan takana. Sieltä löytyi toinen samantyyppinen verisuoniongelma. Lääkärien mukaan sitä ei voinut sijainnin vuoksi operoida.

Johanna joutuisi elämään tietoisena siitä, että aivoverenvuoto voi tulla minä hetkenä tahansa.

– Kaiken kokemani jälkeen se toi helpotuksen. Tajusin konkreettisesti, että elämä voi loppua. Siksi haluan, että jäljellä olevat päiväni ovat hyviä.

Lääkärit arvioivat tilanteen kuitenkin uudestaan ja päättivät yrittää leikkausta. Se onnistui.

Vuosi sitten Johanna alkoi taas kuulla suhisevaa ääntä. Nyt päästä löytyi aivoaneurysma eli pullistuma valtimossa. Jos se puhkeaa, tulee aivoverenvuoto.

Se tuntui epätodelliselta. Kaikki kolme tapausta olivat jo yksinään harvinaisia. Pitäisikö tässä alkaa lotota?

– Kuolemaa on turha pelätä, se tulee kun tulee. Enemmän pelottaa, etten eläisi, Johanna sanoo.

Johanna on ihmisenä nopea. Lapsena koulussa hän oli valmis ensimmäisten joukossa, ja äänikirjat hän kuuntelee 2,2-kertaisella vauhdilla. – Mieheni sanoo, etten voi ymmärtää niistä mitään, mutta minulle se on hyvä tapa, Johanna naurahtaa.

Sairastumiset avasivat Johannan silmät sille, ettei hän ollut uskaltanut tehdä elämässään asioita, joita olisi halunnut. Epäonnistumisen pelko katosi.

Ensimmäisten pääoperaatioiden jälkeen Johanna opiskeli diplomi-insinööriksi. Opintojen myötä hän tutustui myös positiiviseen psykologiaan ja opiskeli myöhemmin siitä maisteritutkinnon UEL-yliopistossa Lontoossa. Avautui uusi ura.

Aneurysman löytymisen jälkeen Johanna varasi matkan Kap Verdelle. Siellä hän viime keväänä kirjoitti kirjaansa altaan vieressä ja katseli samalla miehensä ja kolmevuotiaan poikansa uimaharjoituksia. Poika oli ollut vain yksivuotias, kun Edvin kuoli.

Asiat, jotka Johanna oli aiemmin oppinut trauman jälkeisestä kasvusta, olivat voima, joka auttoi menemään eteenpäin lapsen menettämisen jälkeen.

Ydinviesti on, että traumaattinen kokemus voi saada aikaan kasvua, muutoksia, jotka ihminen kokee hyvinä ja merkityksellisinä.

– Kärsimyksen sivutuotteena voi syntyä jotain muuta, ja ne voivat olla totta yhtä aikaa, Johanna sanoo.

En saanut valita, mitä lapselleni tapahtui. Mutta saan valita, mitä teen omalla elämälläni menetyksestä huolimatta. En saanut valita mukanani kulkevaa surua ja pohjatonta ikävää. Mutta saan valita, mitä muuta elämässäni on. En saanut valita pimeyttä, joka on ympärilläni. Mutta saan valita, näenkö myös valoa ja elämän kaikkia värejä.

Näin Johanna kirjoitti Instagram-päivityksessään. Sanoissa on yksi suurimmista asioista, jonka hän on oivaltanut. Moneen ei voi vaikuttaa, mutta omaan suhtautumiseen kyllä. Elämässä voi olla samaan aikaan kipua ja onnea.

Johannan mies totesi kerran, ettei Johanna nyt vaan sovi mihinkään muottiin. Näinhän se on. Joskus Johanna toivoo, että elämä olisi tavallisempaa, että pääsisi vähän vähemmällä.

– Mutta ehkä se ei ole minun osani. Tai mistä sen tiedän. Saatan elää 120-vuotiaaksi, ja minulla voi olla 80 vuotta aikaa elää tavallista elämää. Se, että elämä on ennakoimatonta tarkoittaa myös, että minä hetkenä tahansa voi tapahtua jotain hyvää.