”Hiljaisuus on suurempi kuin koskaan aikaisemmin", sanoi Tuulikki Pietilä, kun Tove Jansson kuoli – Pari ei voinut pitkään aikaan näyttää rakkauttaan, muttei sitä peittänytkään

Rakkauden löytäminen on vaikeaa. 1950-luvun puolivälissä se oli huomattavasti hankalampaa seksuaalisten vähemmistöjen edustajille. Sen oikean, samalla tavalla ajattelevan ja ymmärtävän ihmisen kohtaaminen vaati kohtalonomaista sattumaa.

Tove Janssonilla oli nuoruudessaan ollut tulisia romansseja muun muassa taiteilijakollegoidensa Sam Vannin ja Tapio Tapiovaaran kanssa sekä lähes avioliittoon johtanut suhde vasemmistopoliitikko Atos Wirtaseen.

Vuonna 1947 kolmekymppinen Tove oli myös omaksi yllätyksekseen rakastunut naiseen: teatteriohjaaja Vivica Bandleriin. Suhde roihusi vain hetken ja muuttui ystävyydeksi, mutta samalla Tove oli löytänyt seksuaalisen identiteettinsä.

Loppuvuodesta 1955 alakuloinen ja väsynyt taiteilija kaipasi elämänkumppania rinnalleen, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Suomen taiteilijaseuran pikkujouluissa hän lopulta huomasi taidegraafikko Tuulikki Pietilän, ja kävi pyytämässä häntä tanssimaan.

Tuulikki ei lähtenyt. Eihän se ollut sopivaa. Mutta jälkikäteen Tuulikki lähetti Tovelle postikortin, jonka etupuolelle hän oli piirtänyt raidallisen kissan. Kortissa hän esitti vierailukutsun ateljeehensa Helsingin Nordenskiöldinkadulle. Kissakortin Tove kiinnitti oman ateljeensa seinään loppuelämänsä ajaksi.

”Olen viimeinkin päässyt perille sen luokse, jonka kanssa haluan olla”, hän kirjoitti.

Toven ja Tuulikin yhteiselämä alkoi jo talvella 1956. Nelikymppiset naiset olivat molemmat taiteilijoita, ehtineet luoda uransa ja löytäneet lajinsa. He pitivät työstään intohimoisesti, heillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja he jakoivat samanlaiset elämänarvot. Toven mukaan ”Tuulikki oli leppoisa, iloinen ystävä ja parasta mitä hänellä oli”.

Pariskunta rakensi yhdessä valtavan muumitalon, joka kiersi näytteillä ympäri maailmaa.

Frans Pietilä oli lähtenyt 1900-luvun alussa Amerikkaan. Washingtonin osavaltion suurimmassa kaupungissa Seattlessa Frans tapasi suomalaisen kotiapulaisen Ida Lehtisen ja avioitui tämän kanssa. Esikoislapsi Tuulikki syntyi Seattlessa vuonna 1917, mutta perhe palasi Suomeen ja asettui Turkuun ennen toisen lapsen syntymää. Pikkuveli Reima Pietilästä tuli sittemmin kuuluisa arkkitehti. Isä Pietilä ei ollut taiteellinen, mutta kirvesmiehenä kätevä käsistään.

Tuulikki oli kiinnostunut taiteesta ja aloitti 16-vuotiaana opinnot Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja jatkoi niitä Helsingissä. Sotien aikana Tuulikki toimi lottana ja evakuoi suomalaisia sotalapsia Ruotsiin. Sinne hän asettui myös hetkeksi itse ja piti ensimmäisen taidenäyttelynsä Halmstadissa.

Tukholmassa Tuulikki jatkoi opiskelujaan kuninkaallisessa taideakatemiassa ja keskittyi Pariisissa grafiikkaan alan mestarin Louis Galevaert-Brunin ateljeessa. Tuona aikana hän tapasi ensimmäisen kerran myös Tove Janssonin, joka vieraili Pariisissa Vivica Bandlerin kanssa. Kymmenen vuotta ulkomailla vietettyään Tuulikki Pietilä palasi kotiin ja alkoi opettaa taidegrafiikkaa Suomen taideakatemian koulussa.

Ja sitten elämään tuli Tove.

Tove oli taiteilija jo toisessa polvessa. Hänen isänsä oli suomalainen kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti ruotsalaissyntyinen graafikko, lukuisia postimerkkejä suunnitellut Signe Hammarsten-Jansson.

Kuvataidetta opiskellut Tove työskenteli taidemaalarina, mutta kirjoitti myös kirjoja. Suurin osa hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan kertoi Muumilaakson otuksista, kuten Muumipeikosta, Muumipapasta ja Muumimammasta, pikku Myystä ja Niiskuneidistä…

Nykyään maailmankuulut muumit eivät olleet menestystarina heti alussa. Ensimmäisen muumihahmonsa Tove oli piirtänyt jo teini-ikäisenä kesäpaikkansa ulkohuussin seinään ja käytti sitä myös tavaramerkkinään Garm-lehden pilapiirroksissa. Ruotsiksi kirjoitetut muumiromaanit saivat 1940-luvun jälkipuolisekolla vaisun vastaanoton, suomeksi niitä ei aluksi edes käännetty.

Tove kärsi rahapulasta, kunnes muumit tekivät läpimurtonsa brittiläisen The Evening News -lehden sarjakuvina. Silloin kiinnostus heräsi myös Suomessa.

Tove Jansson oli yksi rakastetuimpia suomalaisia taiteilijoita ja tarinankertojia. Kuva vuodelta 1953.

Tuulikin tavatessaan Tove suunnitteli seuraavaa romaaniaan Taikatalvi. Siihen hän loi uuden hahmon: uimahuoneessa näkymättömien päästäisten kanssa asuvan Tuu-tikin, jolla on yllään raitapaita, housut ja punainen lakki.

Muumitarinoidensa olentoihin Tove ammensi piirteitä itsestään ja lähipiiristään: Muumipeikko ja Myy muistuttivat häntä itseään, Muumimamma ja -pappa vanhempia, Tiuhti ja Viuhti kuvasivat Tovea ja Vivicaa, Nuuskamuikkunen taas Atos Wirtasta.

Tuu-tikin esikuva oli tietenkin Tuulikki, jota Tove kutsui Tootiksi. Niin Tuu-tikin ulkoinen kuin sisäinenkin olemus huokui Tuulikkia hyvin suoraan.

”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää, ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi”, Tuu-tikki filosofoi Taikatalvessa.

Sotavuosina Tove oli vuokrannut Helsingin Ullanlinnasta pommituksissa vaurioituneen huoneiston. Hän kunnosti kuusi metriä korkean tilan ja teki siitä mieleisensä ateljeen ja oman kodin.

Toven suuntautuminen oli naapuruston tiedossa, ja hänen elämäänsä paheksuttiin. Tornihuoneistossa kerrottiin naisten tanssivan keskenään! Postiluukusta sujauteltiin useita häätöilmoituksiakin, kunnes Tove osti asunnon omakseen.

Tuulikki Pietilä teki pitkän uran taidegraafikkona ja graafikoiden kouluttajana. Kuva vuodelta 1958.

Tove ja Tuulikki eivät muuttaneet virallisesti yhteen, vaan heidän asumisratkaisunsa oli mielikuvituksellisempi. Tuulikki osti asunnon viereisen talon yläkerrasta – kahden kodin väliä pääsi kulkemaan ullakolla sijaitsevaa käytävää pitkin. Sen varrelle naiset ripustivat lehdistä ja julisteista leikkaamiaan kuvia muidenkin asukkaiden iloksi.

Toven perhe oli viettänyt kesiä Pellingissä, mutta siellä oli välillä vaikea saada muilta sukulaisilta rauhaa.

Tuulikki ja Toven äiti Ham eivät aina tulleet keskenään toimeen. Siksi Tove ja Tuulikki vuokrasivat kaukaa mereltä pienen Klovharun saaren. Sinne he rakensivat vaatimattoman mökin lähinnä työskentelyä varten – yöt nukuttiin teltassa. Saari antoi runsaasti innoitusta työhön ja samalla hermolepoa, joskus liikaakin.

Kesät kuluivat kalastellen, laivoja katsellen ja luonnonilmiöitä tarkkaillen. Välillä puheenaiheet loppuivat. ”Minä kyllästyin meihin, minusta me olimme muuttuneet ikäviksi”, Tove kirjoitti päiväkirjaansa.

Vuonna 1996 Tove ja Tuulikki julkaisivat kirjan Haru, eräs saari, jossa kerrottiin heidän yhteisestä elämästään rakkaassa kesäpaikassa. Samaista saarielämää kuvaa myös runsaasta kaitafilmimateriaalista koostuva dokumentti Klovharu – yksinäisten saari.

Tove ja Tuu-tikki kutsuilla.

Homoseksuaalisuus oli Suomen laissa rikos vuoteen 1971 asti ja luokiteltiin sairaudeksi vielä 1981. Tästä syystä samaa sukupuolta olevat pariskunnat joutuivat pitkään peittelemään omia elämänkumppaneitaan.

Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä eivät hekään asiasta julkisesti puhuneet, mutta suhde oli silti yleisesti tiedossa. He ottivat yhdessä osaa moniin tilaisuuksiin ja olivat vuonna 1992 ensimmäinen Linnan juhliin yhdessä saapunut homopari. Kun naiset kättelivät presidentti Mauno Koivistoa, television selostajat jättivät Tuulikin nimen mainitsematta.

Entisajan asenteet tuntuvat nykyisellään loukkaavilta, mutta eivätpä Tove ja Tuulikki ylimääräistä julkisuutta kaivannetkaan. Ihmisten puheista välittämättä he viettivät koko loppupuoliskon elämästään, tukivat toisiaan niin työssä kuin arkielämässä, matkustivat, lomailivat ja harrastivat muiden pariskuntien tavoin.

Toven tupakointi vaikutti myös hänen terveyteensä. Hän sairastui 1990-luvulla ensin rintasyöpään ja myöhemmin keuhkosyöpään. Keväällä 2000 Tove sai aivoverenvuodon ja vietti viimeisen vuotensa enimmäkseen sairaalassa. Tuulikki kävi päivittäin häntä katsomassa.

Tove kertoi sairaudestaan ystävilleen ja tapasi myös pastorin, joka kysyi taiteilijalta, oliko tämä pohtinut iäisyyskysymyksiä. ”Kyllä. Odotan sitä uteliaana – ja toivon, että se tulee olemaan iloinen yllätys”, Tove vastasi.

Eräänä aamuna 2001 Tuulikki kiirehti jälleen sairaalaan puolisoaan katsomaan, mutta Tove oli juuri ummistanut silmänsä ja lakannut hengittämästä.

"Hiljaisuus on suurempi kuin koskaan aikaisemmin", Tuulikki sanoi Ilta-Sanomien haastattelussa.

Suru-uutinen kiiri ympäri maailman. Vain muutamissa jutuissa mainittiin 45-vuotinen kumppani.

Hiljaisina vuosina Tuu-tikki saattoi muistella sanoja, jotka Tove oli heidän ensi kesänään kirjoittanut. ”Rakastan sinua yhtaikaa lumoutuneena ja hyvin rauhallisena enkä pelkää mitään mikä meitä kenties odottaa.”

Tuulikki kuoli 90-vuotiaana, kahdeksan vuotta Toven jälkeen.

Lähteenä on käytetty Tuula Karjalaisen teosta Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013) sekä Ylen artikkelia Ullanlinnankadun-ateljeesta vuodelta 2017.