Totuus elämästä ei löydykään muiden valmistamasta hunajasta – Mika Kukkonen luki kirjasta, että elämä onkin kirjojen ulkopuolella
Kun on kirjoja, miksi hukata aikaansa ihmisiin, joita on vängättävä auki kuin saksanpähkinoitä. Mutta riittävätkö kirjat sittenkään?
Opin lukemaan viisivuotiaana, kun vanhempani kielsivät minua katsomasta Shōgunia televisiosta. Löysin James Clavellin kirjan hyllystämme, menin sohvan taakse, ja sarjan käsittämätön dialogi taustanani tuijotin kirjaimia, kunnes, yllättävän nopeasti, niistä alkoi muodostua sanoja.
Noihin aikoihin vanhempani joutuivat lukemaan kohtuuttoman pitkiä iltasatuja. Aladdinin taikalampun aarreluola on edelleen yksi pyhimmistä lukumuistoistani, jolle vertoja vetää oikeastaan eräs selvästi aikaisempi: Pirkko Koskimiehen ja Maija Lindgrenin Mihin menet, Pupu Tupuna? -kirjan kuva, jossa on monivärisiä pyyhkeitä. Tekisi mieli sanoa, ettei mikään madeleine vedä vertoja sille muiston valtavalle ja pohjimmiltaan ei-sanalliselle rakennelmalle, jonka pyyhekuva edelleen minussa manaa esiin.
Kun sitten ala-asteella upotin itseni aikuisten maailman lainalaisuudet minulle paljastaneen Arto Paasilinnan tuotantoon ja koin esiseksuaalisen aistimyrskyn isäni minulle sairasvuoteeseen kiikuttaman “aikuisten westernin” parissa, aloin esiaavistaa syvällisen perustotuuden: kun on kirjoja, miksi hukata aikaa ihmisiin, joita on vängättävä auki kuin saksanpähkinöitä, jotta he paljastaisivat todelliset aivoituksensa, ja silloinkin useimmiten epätyydyttävästi?
Hieman voimattomasti mutta uteliaanhumoristisesti ihmisten touhuja tutkailevan maailmankuvani taisi sinetöidä lukion äidinkielen opettajani Aulikki Naaranlahti, joka tarjoili tuntien jälkeen halukkaille vaarallisen kovaa tavaraa: Vonnegutia, Camus’ta ja Sartrea. On ihanaa ajatella, että tälläkin hetkellä moni teini menee suloisesti pilalle asialleen omistautuneiden opettajiensa ansiosta. Hui hai!
”Kirjojen sivuilta löysin paitsi ideoiden vapautta myös ranskalaisia sydänystäviä.”
Kirjoissa eläminen muuttuu erityisen tärkeäksi ulkomailla asuessa, kun elävistä ihmisistä ei saa irti sitäkään vähää mitä kotimaan kamaralla. Kun asuin 2003 tyttöystäväni kanssa Pariisissa harjoittelemassa virkaelämää, hain usein lounastunneilla kahvilasta täytetyn patongin ja pakenin syyllisyyttä tuntien puistonpenkille lukemaan, karkuun oudon jäykkiä ja huumorintajuttomia yhteiskunnallisia valtarakennelmia, joita vasten työpaikalla hieroin idealistista päätäni. Kirjojen sivuilta löysin paitsi ideoiden vapautta myös ranskalaisia sydänystäviä; fyysisessä elämässä keskusteluyritykseni paikallisten kanssa tahmoivat tietenkin sietämättömästi.
Myöhemmin, Brysselin-vuosinani, kun en enää harjoitellut virkaelämää vaan elin sitä, tärkeimmäksi terapeutikseni nousi sisäisen elämän suurmestari Marcel Proust, jonka Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjasta löytyi tuttu ajatus: …todellinen elämä, vihdoinkin löytynyt ja selvitetty elämä, eli siksi se ainoa jonka me todella elämme, on kirjallisuus.
Hänkin, tietenkin!
”Proustin mukaan totuus elämästä ei sittenkään löydy toisten valmistamasta hunajasta.”
Vasta nyt vuonna 2023, isänmaan turvallisessa syleilyssä, luin kunnolla Proustin Lukija-tekstin vuodelta 1905, Sampsa Laurisen hienosti suomentamana. Alun perin John Ruskin -käännöksen esipuheeksi laaditussa tekstissä Proust kirjoittaa, juuri kuten kuuluukin, että lapsuuden kokonaisvaltaisimmin eletyt päivät ovat ne, jotka on omistettu lukemiselle. Ja että lukeminen on nimenomaan keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat paljon älykkäämpiä ja kiinnostavampia kuin ne, joihin voimme tutustua lähipiirissämme. Ja että vain yksinäisyydessä on mahdollista pitää yllä älyllistä valppautta, joka ihmisten kanssa ollessa hajaantuu väistämättä.
Sitten putoaa pommi. Lukeminen vie mielekkään elämän kynnykselle, se voi johdattaa meidät sinne mutta ei pitää sitä sisällään, Proust kirjoittaa, joskin reilusti ennen suurteoksensa syntyä. Hänen mukaansa totuus elämästä ei sittenkään löydy toisten valmistamasta hunajasta, jota ihminen vain passiivisesti napostelee viisastumistarkoituksessa.
Erno Paasilinna tokaisi kuuluisasti, että kirjailijaksi tullakseen on elettävä elämä, josta syntyy kirjailija. Niin Proustkin teki: eli ensin, kirjoitti sitten. Mutta olisiko lukijankin siis sitkeästi jatkettava elämistä, tässä – Michel Houellebecqin esikoisromaanin Halujen taistelukenttä (suom. Ville Keynäs) antisankarikertojaa mukaillen – luontokadon, sotien, loputtomien ihmisten keksimien moraalipoliisijumalien ja silakkapihvien kirjailemassa tuskallisessa ja riittämättömässä kudoksessa, johon ei tunnu olevan mahdollista vaikuttaa?
Ajatus on pelottava mutta selvästi tutkimisen arvoinen. Aivan ensimmäiseksi siitä on luettava lisää.
