Toni Lötjönen: päävalmentaja Andreas Harnesk ei kantanut vastuuta naisten salibandyssa – Suomi hävisi, koska se oli heikosti valmennettu
Epäonnistumisen syyksi laitettiin pelaajien fysiikka, rohkeus ja maalinteko.
Pronssimitali MM-kisoista. Salibandyssa se ei Suomelle tarkoita kolmatta sijaa. Se tarkoittaa että Suomi oli toiseksi viimeinen. Se on aina valtava pettymys. Aina.
Suomen naisten maajoukkueen päävalmentajaksi palkattiin ruotsalainen Andreas Harnesk yhdestä syystä: voittamaan kultaa. Se oli samalla ensimmäinen ristiriitainen viesti koko prosessissa. Valmennukseen haettiin apua ulkomailta, mutta samaan aikaan yritettiin vakuuttaa, että suomalainen valmennuskoulutus ja -järjestelmä ovat maailman parhaita ja laadukkaimpia.
Ulkomaalaisen valmentajan on tuotava jotain spesiaalia. Jotain enemmän. Jotain uutta. Reilua tai ei niin Harneskille rima menestymisen suhteen on kotimaista valmentajaa korkeammalle.
”Harneskin toimintatavat ja yhteistyö F-liigan päävalmentajien kanssa saa ankaraa kritiikkiä kentältä.”
Kun tulos Tšekin MM-kisoista jäi uupumaan, oli Salibandyliiton urheilujohtaja Petri Kettunen ensimmäisenä puolustamassa Harneskia. Samalla hän luonnollisesti kiillotti omaa kilpeään. Harnesk on hänen ensimmäinen värväyksensä tässä pestissä. Ja kun pelillisesti ja tuloksellisesti ei saavutettu sitä, mihin Harnesk palkattiin, nostettiin jalustalle päävalmentajan muut ”ansiot”.
Kettusen mukaan Harnesk on tuonut lisäarvoa tekemällä erinomaista seurayhteistyötä ja viemällä seurojen arkeen asioita, joita pitää tehdä paremmin. On jo lähtökohtaisesti erikoinen ajatus että maajoukkuevalmentaja voisi tuoda yksittäisillä seuravierailuilla jotain F-liigajoukkueiden arkeen ja toimintaan.
Harneskin toimintatavat ja yhteistyö F-liigan päävalmentajien kanssa saa ankaraa kritiikkiä kentältä. Seurajoukkueiden päävalmentajat kokevat, että heidän ylitseen on kävelty, ja pelaajien pelaamista on ohjailtu ja analysoitu seuravalmennukselta salassa. Harneskille nämä itsestään selvät rajat eivät ole olleet selvät.
”Sai koko meidän joukkueen pelaamisen sekaisin viime kesänä”, totesi eräs F-liigan päävalmentajista.
Välierä paljasti kaiken – Suomi vs.Tšekki päättyi maalein 0–1.
Maalipaikat: kaikki yhteensä 13–21; huippumaalipaikat 7–7.
Kaupit: (3. erässä Laitila–Pitkäkangas puolustajaksi, Westerlund hyökkääjäksi) kaikki yhteensä 8–10; huippumaalipaikat 5–5.
Höynälät: (eivät pelanneet 3. erässä) kaikki yhteensä 5–5; Huippumaalipaikat 2–1.
Valtolat: kaikki yhteensä 0–5; huippumaalipaikat 0–0.
”Suomi tarvitsi ottelussa Miia Maarasen loistavan maalivahtipelin, jotta ylipäätään pysyi tuloksessa mukana.”
”Meidän pitää tehdä maaleja voittaaksemme pelejä.” – Andreas Harnesk (Pääkallo.fi).
Lause lähentelee löysyyden maailmanennätystä.
Suomi hävisi maalipaikat selvästi Tšekille. Suomi tarvitsi ottelussa Miia Maarasen loistavan maalivahtipelin, jotta ylipäätään pysyi tuloksessa mukana. Sama tilanne nähtiin alkulohkon Ruotsi-ottelussa.
Useat pelilliset asiat jäivät itselleni mysteereiksi – erityisesti se, ettei valmennus reagoinut niihin. Veera Kaupin johdattama ykköskenttä oli suurissa ongelmissa karvauksensa kanssa. Mikä oli valmennuksen ajatus juoksuttaa kärkikarvaaja Sara Piispaa yksin suurissa neliöissä? Riistoja ei syntynyt, eikä vastustajaa saatu pakotettua avaamaan haluttuun laitaan.
Tšekin valmennusryhmään kuulunut Kati Eteläpää totesi välierän jälkeen, että tämä oli skoutattu ja joukkue pystyi hyödyntämään sitä järjestelmällisesti. Tšekki veti Piispan kauas muusta viisikon rakenteesta, parhaimmillaan jopa toiselle laidalle. Tämä avasi valtavat tilat Piispan selustaan, minkä jälkeen pelaajamerkillä puolustava Suomen pakkipari ja sentteri joutuivat järjestelmällisesti pelitavan uhreiksi joutuessaan puolustamaan isoja tiloja.
”Tätähän Harneskin valmennus pitkälti on ollut: adjektiivivalmennusta.”
Suomi sai pidettyä toki tärkeimmissä otteluissa vastustajan maalimäärät alhaisina mutta, sen pelaajavartiointiin perustunut puolustus ei ollut vaaditulla tasolla. Tšekki ja Sveitsi olivat organisoineet puolustamisensa selkeästi laadukkaammin. Tsekki puolusti myös pelaajamerkillä, mutta omalla alueella vaikeuksiin joutuessaan se vaihtoi alueelliseen puolustamiseen – toisin kuin Suomi.
Merkittävintä oli se, että Tsekki pudotti karvauksensa puoleen kenttään. Näin tiloja laiturien taakse ei syntynyt helposti. Kun Suomen valmennus ei kyennyt auttamaan joukkuetta avauspelaamisessa, Suomi työnsi palloa kerta toisensa jälkeen ahtaisiin tiloihin ja negatiivisiin peliasentoihin. Näistä Tsekki voitti suurimman osan kaksinkamppailuista.
Jos puolustuspelaaminen puutteineenkin oli valmennettua, tai siellä oli ainakin yhteisiä sopimuksia ja toisteisuutta, niin pallollisen pelin osalta Harnesk oli jättänyt pelaajat käytännössä oman onnensa nojaan. Aistien ja luovuuden varaan.
”Haluan, että meillä on konseptuaalinen pelitapa, jossa pelaajat voivat olla luovia ja toimia aisteilla. Silti mukana pitää olla ymmärrys siitä, mitä toinen tekee. Haluan pelaajien tuntevan olonsa vapaiksi ja luotetuiksi. Emme halua luoda robotteja, jotka seuraavat piirrettyjä pelejä.” – Andreas Harnesk (Pääkallo).
Maajoukkuetoiminnassa aika on rajallista ja siksi hyökkäyspelin organisointi on iso haaste. Se ei tarkoita pelitavattomuutta johon Suomi nyt sortui. Toisteisuus ja selkeät periaatteet puuttuivat. Ja kun vastustaja olikin taktisesti edellä ja pallollinen peli ajautui umpikujaan, niin valmentajalla ei ollut työkaluja auttaa joukkuetta. Miten valmentaja olisi tässä tilanteessa edes voinut auttaa pelaajia? Kehottamalla olemaan vielä luovempia ja rohkeampia? Tätähän Harneskin valmennus pitkälti on ollut: adjektiivivalmennusta.
”Syntyi illuusio, että Suomi oli fyysisesti jäljessä.”
Tšekin pelaajavartiointia olisi voinut testata mm. niin, että pohjapelaaja syötön jälkeen tekee pitkän liikkeen syvyyteen, mikä pakottaa vastustajan kärkikarvaajan tekemään valinnan seurattako omaa vai ei. Näitä liikkeitä ei nähty Tšekki-pelissä yhtään.
Alkulohkon Ruotsi-ottelussa Suomella oli kolme pitkää hyökkäysalueen hyökkäystä. Kun välierässä Tšekki vastaan niitä ei saatu aikaiseksi ja murtautuminen oli vaikeaa, pelaajat turhautuivat ja peliä alettiin pakottaa.
Pallo vietiin järjestään alivoimaisiin tilanteisiin ja negatiivisiin peliasentoihin. Lopputulos oli väistämätön: enemmän hävittyjä kuin voitettuja kaksinkamppailuja. Syntyi illuusio, että Suomi oli fyysisesti jäljessä. Toivottavasti tätä mantraa ei niellä liian helposti suomalaisessa salibandyssa.
”Eihän nyt sentään ole mahdollista, että Tšekki ja Sveitsi olisivat kahdessa kuukaudessa menneet fyysisesti Suomen ohi.”
Vielä lokakuun alussa Harnesk totesi, että puolustuspään kaksinkamppailuissa World Gamesissa mukana olleet sentterit ja puolustajat olivat vahvoja. Kaksinkamppailuvoimaa löytyy hänen mukaansa myös hyökkäyspäästä.
”Kun he pystyvät pelaamaan aggressiivisesti ilman, että antavat keskustan vastustajalle, puolustuksemme on vahvaa. Hyökkäyksessä meillä on useita vahvoja yksi vastaan yksi -pelaajia. Kaksinkamppailuihin joutumisen ei pitäisi olla meille ongelma.” – Harnesk (salibandy.fi),
Eihän nyt sentään ole mahdollista, että Tšekki ja Sveitsi olisivat kahdessa kuukaudessa menneet fyysisesti Suomen ohi. Jos näin olisi, kannattaisi varmaan Suomen Hiihtoliiton ja Yleisurheiluliiton konsultoida näiden maiden salibandyliittoja.
”Se ettei pelaajille tullut apua valmennukselta johti siihen mitä urheilujohtaja Petri Kettunen totesi Ylen studiossa, että Suomi pelasi välierän arasti, sukkasillaan.”
Summa summarum: Harnesk ei ollut rakentanut Suomelle pallollista pelitapaa, vaan oli jättänyt sen pelaajien luovuuden ja aistien varaan. Kun ongelmia ilmaantui, Harneskilla ei ollut työkaluja auttaa joukkuetta. Tšekin valmennus vei Harneskia fläppitaululla, ja susille heitetyt suomalaispelaajat toistivat välierässä 60 minuutin ajan samaa kaavaa.
Se johti alivoimaiseen hyökkäämiseen, hävittyihin kaksinkamppailuihin ja toistuviin pallonmenetyksiin. Se ettei pelaajille tullut apua valmennukselta johti siihen mitä urheilujohtaja Petri Kettunen totesi Ylen studiossa, että Suomi pelasi välierän arasti, sukkasillaan.
Harneskin mukaan joukkue oli World Gamesissa henkisesti vahva ja uskoi omaan tekemiseensä, mutta hän epäili, oliko joukkue henkisesti riittävän valmis ratkaiseviin otteluihin. Miten se on mahdollista? Harneskin koko prosessi on perustunut tähän. Henkiseen valmiuteen.
On jopa vaarallista höpinää nostaa fysiikkaa suurimmaksi syyksi Suomen kisafarssiin. Tai väittää, ettei joukkue ollut henkisesti valmis.
Totuus on, että joukkue oli heikosti valmennettu.
”Salibandynörtti, joka elää ja hengittää lajia. Yksityiskohtiin uppoutuva ”nyanssivalmentaja”, joka syöttää pelaajilleen valtavan määrän dataa.”
Heikosti valmennettu Suomi – tuliko yllätyksenä?
Ei olisi pitänyt.
Mikäli tuntee Harneskin työskentelytavan. Salibandynörtti, joka elää ja hengittää lajia. Yksityiskohtiin uppoutuva ”nyanssivalmentaja”, joka syöttää pelaajilleen valtavan määrän dataa. Tämä oli tiedossa. Samoin se, että hänen uralleen mahtuu useita potkuja seurajoukkueista. Syynä ei ole omistautumisen puute, vaan tapa johtaa ja puuttua kaikkeen.
Lähtökohtaisesti tämä toimii paremmin maajoukkueympäristössä kuin seurajoukkueessa. Maajoukkueessa pelaajilla on suurempi motivaatio, parempi omistautuminen ja kyky ottaa tietoa vastaan. Mutta.
Salibandy on etenkin naisten tasolla sataprosenttisesti amatööriurheilua. Pelaajilta on jo pitkään tullut viestiä, että leirit ovat olleet huonosti organisoituja ja Harneskin tuottaman informaation ja datan määrää on ollut mahdotonta sisäistää.
”Valmentajana kysyisin itseltäni: miksi en saanut pelaajista irti parasta kahden vuoden projektin tärkeimmällä hetkellä?”
Ennen kisoja järjestetty valmistava Eerikkilän leiri oli pannukakku. Mukana olleiden varapelaajien kohtelu oli jopa ala-arvoista. Mikromanageeraus näkyi siinä, että Harnesk puuttui jopa pelaajien koppieväisiin.
Joukkueenjohtaja Hanna Palomäki lähti alkusyksystä. Kemiat ja työskentelytavat eivät kohdanneet päävalmentajan kanssa. Kaikki tämä alkoi murentaa päävalmentajan luottamusta pelaajiston silmissä.
Voidaan kysyä, miksi kahden vuoden päässä siintävät kotikisat eivät ole enää muutamien avainpelaajien tähtäimessä?
Ei ainoa, mutta merkittävä tekijä on Harneskin työskentelytavat, mikä on johtanut luottamuspulaan. MM-kisoissa yksi pelaaja onnistui: maalivahti Miia Maaranen. Joukkueessa oli kahdeksan ensikertalaista, mutta mukana oli myös paljon kisakokemusta. Miksi Maarasen lisäksi yksikään suomalaispelaaja ei pelannut omalla tasollaan MM-kisoissa? Vai oliko kaikilla liian huono fysiikka ja henkinen tila?
Valmentajana kysyisin itseltäni: miksi en saanut pelaajista irti parasta kahden vuoden projektin tärkeimmällä hetkellä? Pystyinkö aidosti auttamaan heitä niin, että he pystyivät loistamaan sekä viisikko- että yksilötasolla?
Lähempänä vai kauempana mestaruutta?
Lasse Kurrosen aikana Suomi lähti Ruotsia vastaan raapimaan tulosta. Useissa kisoissa Suomi vei finaalit Ruotsia vastaan pienimarginaalisiksi otteluiksi opportunismilla. Veera Kaupin johdattama ykköskenttä pelasi valtavat minuutit. Muiden kenttien tehtävä oli selviytyä ja toimittaa pallo ykköselle. Silloinkin tarvittiin erinomaista maalivahtipeliä.
Mikä erotti Kurrosen projektit Harneskin projektista? Tulos oli keskiössä. Se, miten joukkueesta saadaan paras irti. Vastuut ja roolit oli myyty pelaajille.
”Ruotsalaiseen tyyliin on korostettu joukkuehenkeä.”
”Haluamme joukkueeseen pelaajia, jotka ovat ensisijaisesti upeita ihmisiä ja tekevät joukkuetovereistaan parempia sekä kentällä että sen ulkopuolella", Harnesk sanoo.
Harnesk on koko projektin ajan puhunut siitä, että Suomella on kolme tuottavaa kenttää. Ei enää vain yksi ykköskenttä. Ruotsalaiseen tyyliin on korostettu joukkuehenkeä. Projektia on rakennettu ajatuksella, että paremmat yksilöt tekevät paremman joukkueen.
Lajissa on pitkään toivottu, että voittaisipa joku muu kuin Ruotsi tai Suomi. Nyt se tapahtui. Ja se tapahtui ilman tuuria tai marginaaleja. Paremmat valmennusprosessit voittivat.
Sveitsin rosteri on paperilla kisojen neljänneksi paras. Se ei ole fyysisesti Suomea edellä. Ei myöskään taidollisesti. Se oli turnaukseen parhaiten valmistautunut joukkue.
Ja se toi MM-kultaa.
