Tomi Metsäketo oli poika, joka halusi laulaa.

Ura toi hänelle ihailua ja menestystä, kunnes maineeseen tuli kolhu. Se oli lamaannuttava kokemus.

Mitä se opetti hänelle?

Kun Tomi Metsäketo oli kolmevuotias, hän esiintyi joulukadun avajaisissa Helsingissä yhdessä sisarensa Annikan kanssa. Päässään hänellä oli Davy Crockett -hattu, sellainen karvainen talvihattu, jossa on häntä.

Tomi lauloi vanhan lastenlaulun: ”Minäpä olen se pikkuinen poika, se mamman oma Matti, ja mummon mussu ja taaton tassu, ja Maijan marakatti.”

Esiintymisrohkeutta hänellä oli jo pienenä.

184-senttinen Metsäketo on yhä kuin kotonaan estradeilla, suurilla ja pienemmillä näyttämöillä. Tottunut ottamaan oman tilansa ja yleisönsä. Metsäkedon temperamentissa ja olemuksessa on jotain epäsuomalaista, on aina ollut. Jotain italialaista rentoa tyylikkyyttä ja itsevarmaa asennetta. Hänet voi hyvin kuvitella Rooman kujille. Roomassa hän opiskelikin laulua melkein kymmenen vuotta.

Nyt maisema on kuitenkin toinen, arkisempi. Helsingin Musiikkitalon koruttomassa kahvilassa istuu hieman varautunut Tomi Metsäketo. Haastattelut eivät ole hänen mielitekemistään, vaikka niihin on julkisessa ammatissa totuttava. Tukka on ponihännällä, vaikka konserteissa kiharat liehuvat monesti vapaina.

Musiikkitalon toisella puolella kohoaa Eduskuntatalo ja toisella puolella keskustakirjasto Oodi. Viereinen Kansalaistori on hiljainen, vain polkupyöräilijät vilahtavat vauhdilla Musiikkitalon isojen ikkunoiden ohi.

Metsäketo vetää huivia tiukemmalle kaulaan. Ulkona puhaltava viima ei tee hyvää laulajan tärkeimmälle instrumentille äänelle. Hän on huristellut paikalle sähköpotkulaudalla. Hän puhuu hiljaa, jotta lähellä olevat eivät kuuntelisi. Olemus kuitenkin rentoutuu, kun hän huomaa, että ihmiset ovat täälläkin kuulokkeet korvillaan ja keskittyvät vain omiin asioihinsa.