Apu

Toksinen maskuliinisuus lesboparisuhteessa – kotimainen uutuus Baby Jane onnistuu vaikkakin epätasaisesti


Arvostelu: Katja Gauriloffin ohjaama filmatisointi Sofi Oksasen romaanista Baby Jane on omanlaisensa kuvaus parisuhteen valtarakenteista ja ihmisen herkästä minäkuvasta. Elokuvan ensi-ilta on perjantaina 8. maaliskuuta.

Tuore filmatisointi Sofi Oksasen Baby Jane -romaanista kannattaa katsoa vaikka pelkkänä ajankuvana. Jos vielä parikymmentä vuotta sitten hienovaraiset vihjailut riittivät tekemään elokuvasta niin sanotusti eroottisesti latautuneen, niin 2010-luvulla sama vaikutusvoima saavutetaan ainoastaan räjäyttämällä kaikki seksuaalisuus mässäilevästi näkyville.

Kuten usein eroottisissa draamoissa on tapana, myös Baby Janessa termi on erittäin harhaanjohtava. Kyse on seksuaalisuudesta mutta hyvin epämiellyttävässä kontekstissa ilman katsojaa tyynnyttävää kaiken pyhittävää kiihottavuutta.

Tuore ylioppilas Jonna (Roosa Söderholm) muuttaa maalta kaupunkiin päästäkseen seikkailuun. Kuva: Sanna Vanninen, Oktober Oy.

Ohjaaja Katja Gauriloff käyttää näkyvimpänä ilmaisukeinonaan psykedeelisiä montaaseja, joilla kuvataan paniikkihäiriöisen päähenkilön päänsisäistä maailmaa. Seurauksena on viime aikoina elokuvataiteessa hyvin tyypilliseksi muodostunutta kuvastoa. Ajoittain montaasit jäävät kliseisen reseptin varaan. Luvassa on paljon bassoa, kaikua ja kohinaa. Mutta muutaman kerran kohtausten rytmi osuu niin kohdalleen, että ne säväyttävät.

Gauriloff osoittaa ehdottomasti kykynsä pätevänä kameran ja leikkauspöydän käyttäjänä, mutta kun ohjaaja lähtee linjalle, jossa elokuva laitetaan nojaamaan tehosteilmaisuun, hän päätyy vaaralliselle tielle. Katsoja alkaa vaistomaisesti odottaa jotain täysin tajunnanräjäyttävän poikkeuksellista. Jos lopputulos on sellainen, josta voi käyttää positiiviseksi tarkoitettua mutta pliisulta kuulostavaa termiä ”hyvä”, niin katsoja kokee helposti pettymyksen tunteen. Vaikka tunne onkin aavistuksen valheellinen.

Piki (Maria Ylipää) vetää Jonnan mukanaan maailmaansa. Kuva: Sanna Vanninen, Oktober Oy.

Roosa Söderholm ja Maria Ylipää tekevät mieleenpainuvat roolit naiivina Jonnana ja tämän alistavana mutta itsekin ahdistuneena tyttöystävänä Pikinä. Hahmot toimivat, koska sekä niissä että miljöössä on pieni vivahde karikatyyrimäisyyttä. Virastot kuten työvoimatoimisto ja poliisilaitos eivät edes yritä olla kouriintuntuvan realistisia kuvauksia suomalaisesta todellisuudesta, vaan elokuvassa esitetään se kuva, joka tarinoissa on tapana esittää pelkistämisen nimissä. Suomalaisia elokuvia katsovat ulkomaalaiset saattavat usein kaiken elokuvakulttuurimme kaurismäkeläisyyden keskellä erehtyä oikeasti luulemaan, että Suomessa toimii virasto, johon työtön voi marssia juttutuokiolle ja tulla sieltä ulos työsopimus taskussa, tai että ruumiiden löytyessä poliisi reagoi toteamalla, että onhan tuossa itsemurhaviesti, mitäpä tätä tutkimaan.

Kaikessa karikatyyrimäisyydessään Baby Jane on onnistunut vaikkakin epätasainen draama. Se riemastuttaa niinä hetkinä, kun ohjaajan valitsema tyyli osuu kohdalleen ja saa aikaan kohtauksia, joissa audiovisuaaliset palaset loksahtavat yhteen. Tällaisista kohtauksista voi mainita malliesimerkkinä lyhyen unenomaisen episodin välittömästi päähenkilöiden kihlauksen jälkeen. Näiden onnistumisen hetkien ulkopuolelle jää kuitenkin harmillisen paljon myös suvantovaiheita.

★★★

Julkaistu: 7.3.2019