Toivo Kiiskilä, 17, ompelee kotitalonsa kellarissa asuja, jotka eivät jätä kylmäksi.

Huipulle tähtäävä Toivo ei lannistu ilkeistä kommenteista.

Ei etenkään nyt, kun hänen luomuksensa on nähty laulaja Sannin yllä.

Se oli ihan tavallinen matematiikantunti viime joulukuussa, kokkolalaisessa lukiossa – tai oli siihen asti, kunnes 17-vuotiaan Toivo Kiiskilän kaveri näytti hänelle kännykästään kuvaa. Siinä oli laulaja Sanni Emma-gaalan pressitilaisuudessa Kulttuuritalolla Helsingissä. Sannilla oli päällään hupullinen nahkaliivi, nahkaisilla taskuilla varustetut ronskit farkut ja salvianvihreä pusero. Ne ovat Toivon suunnittelemat ja tekemät vaatteet.

– Siinä vaan jotain derivaattaa yritän vääntää, kun omat vaatteet ovat päässeet johonkin tuommoiseen, Toivo naurahtaa.

Olo oli epätodellinen. Todellako hänen vaatteensa olivat Sannin päällä, sen Sannin.

Toivo kyllä tiesi, että hänen asunsa oli päätynyt Sannille, mutta hänellä ei ollut käsitystäkään, missä artisti niitä pitäisi – vai pitäisikö missään. Sannin stylisti oli ottanut nuoreen vaatesuunnittelijaan yhteyttä Instagramin kautta ja kysynyt laulajan lainattavaksi yhtä niistä asuista, jotka nähtiin muotinäytöksen, Fashcenen, lavalla Turussa viime kesänä.

Muodin huipulle tähtäävä Toivo tuli valituksi eri kulttuurialojen nuoria lahjakkuuksia nostattavaan tapahtumaan noin vuosi sitten.

– Olihan sekin nyt aika siistiä. Oli mahtava tunne nähdä omat vaatteet siellä, olin vain silmät suurina. Ja vaikka olen nuorempi, minutkin otettiin siellä tosi vakavasti.

Kaikki alkoi Toivon vanhempien vaatekaapilta. Tuolloin 13-vuotias yläkoululainen kaipasi ylleen persoonallista puettavaa. Myös ekologisuus tuntui jo silloin tärkeältä. Hän käytti mieluummin jotain, joka oli jo valmiiksi olemassa kuin osti uutta.

Toivo sai vanhemmiltaan luvan muokata heidän vanhoja vaatteitaan itselleen sopiviksi. Äidin vanhalla, elämää nähneellä ompelukoneella surruuttaminen ei ollut aivan kivutonta. Nuoren muotisuunnittelijan ensimmäiset luomukset saivat alkunsa kovalla sisulla ja tahdolla. Pikkuhiljaa Toivon käsissä alkoi syntyä huppareita, farkkuja, takkeja… Sitä mukaa, kun hän kehittyi, hän alkoi haastaa itseään lisää. Ja koska valmiskaavat eivät miellyttäneet häntä, nekin piti tehdä itse.

– Yksinkertaisimmat alkeet opin koulussa, muuten olen opetellut kaiken täysin itsenäisesti. Olen tehnyt kantapään kautta ja vain tutkinut sitä tekemistä.

Tutkittavaa oli esimerkiksi silloin, kun hän ompeli vetoketjun väärinpäin takkiin. Vaikeimpia tapauksia ovat kuitenkin olleet ne, kun hän on käyttänyt aikaa johonkin, mitä on pitänyt itse yksinkertaisesti rumana.

Käsityötunneilla koulussa kipinä kasvoi, kun opettaja huomasi Toivon innokkuuden ja kannusti häntä, palkitsi onnistumisista stipendillä.

Myös kilpailuhenki vei häntä eteenpäin. Se on saanut häntä haastamaan itseään yhä kovemmin, ehkä siten onnistumaankin nopeammin.

– Nyt olen päässyt siitä vähän pois. Aina on joku, joka on parempi. On tosi haitallista alkaa vertailemaan itseään muihin. Mutta olen ihan kiitollinen tuosta piirteestä. En usko, että olisin tässä ilman sitä.

Ensin Toivon kaverit alkoivat tilata häneltä vaatteita. Yksi opettajakin halusi oppilaansa tekemän hupparin vaatekaappiinsa.

Toivon mielessä alkoi kirkastua haave siitä, että hän haluaisi vielä elättää itsensä alalla. Hän tähtäisi huipulle.

Takin hupun saa käännettyä suojaamaan kasvoja.

Toivo oli kiinnostunut muodoista lapsena. Se näkyy nyt hänen ompeluksissaan.

Aivan kuten 13-vuotiaanakin, Toivo Kiiskilä hipsii yhä vapaa-aikanaan ompelemaan kotikerrostalonsa kellariin, vanhasta kokoustilasta hänen ja siskon yhteiseksi harrastehuoneeksi muutettuun matalaan majaan. Tähtäin on yhä sama – Toivo haluaa kansainväliseksi muotisuunnittelijaksi.

Reilussa neljässä vuodessa paljon on myös muuttunut. Äidin kehnon ompelukoneen tilalle on tullut, käytettyinä tietenkin, teollisuuskoneita ja viimeisimpänä silitysasema, mutta ne ovat verrattain pieniä muutoksia.

– Olen varmaan muutenkin siinä iässä, että olen tutustunut itseeni. Sitä kautta olen löytänyt paljon itseäni myös suunnittelijana ja oppinut hyödyntämään vahvuuksiani suunnittelussa.

Mitä ne vahvuuden oikein ovat?

– Ehkä olen oppinut rikkomaan rajoja siinä maailmassa, niin kuin olen rikkonut omassa maailmassanikin.

Hän tehnyt aikamatkaa takaisin lapsuuteen, tarkemmin lapsena olemiseen. Niihin muistoihin, miten hän katsoi taidetta eri tavalla. Lapsen viattomin silmin kaikki näytti hyvältä ja kauniilta. Sitä näkökenttää hän on kalastellut takaisin. Sitä kautta hän on myös saanut vahvistettua tekemisen iloa.

Ilo on vahvistunut myös oivalluksesta – hän tekee tätä itselleen, muiden mielipiteillä ei ole väliä. Varsinkin aloittelevana ompelijana hän sai kuulla uudesta harrastuksestaan, eikä aina aivan hyvää.

– Se oli sellaista homottelua ja tuon tyyppistä, aika pitkästi yläastesettiä.

Nykyään häntä ei enää kiinnosta muiden puheet.

– Olen joutunut kyseenalaistamaan työn arvokkuutta itselleni muiden kommenttien takia. Olen kuitenkin päätynyt siihen, että tämä on mulle arvokasta ja haluan tehdä tätä. Se on vahvistanut sidettäni tähän työhön enemmän.

Hänen kykyjään ei ole kuitenkaan koskaan kyseenalaistettu. Näyttöjä on ollut, varsinkin viime vuonna.

Muunneltavuus on yksi osa Toivon suunnittelua. Tämän hupparin ilme muuttuu, kun sen kääntää nurinpäin.

Toivo on opetellut ompelemaan kantapään kautta.

Keltainen huppari muuttuu käännettynä mustaksi.

Siinä olikin 17-vuotiaaksi lukiolaiseksi aika paljon noin puolen vuoden sisään – muotinäytös ja tunnetun artistin vaatettaminen opintojen ohella. Nämä ovat vain jäävuorenhuippuja. Isä on toivonut pojaltaan omaa vaatekertaa, mutta sitä hänen pitää odottaa, jono on puolen vuoden mittainen.

– Suutarin lapsella ei ole kenkiä, Jaakko Kiiskilä toteaa.

– Tai vaatteita, hänen puolisonsa, Toivon äiti, Eeva-Liisa Kiiskilä, korjaa.

He ovat lähdössä pian kuntosalille, mutta ovat lupautuneet puhumaan perheen kodin puolella hetken Toivosta. Vanhemmat kertovat pojastaan ylpeyttä äänissään. He tukevat tätä valinnoissaan, mutta eivät työnnä eteenpäin.

Eeva-Liisalle on riittänyt se, että saa käyttää niin poikaansa kuin tämän siskoa makutuomareina. Lisäksi lapset tekevät äidilleen usein löytöjä kirpputoreilta. Hän uskoo, että Toivon luomukset ovat parhaimmillaan jonkun muun kuin hänen päällään.

– Täytyy ymmärtää, että hänellä on se oma tyyli ja tapa tehdä. Näen sen taiteen tekemisen muotona. Sehän on hienoa, että se taide on ihmisten päällä ja tulee nähdyksi. Ei ole tarkoituskaan, että meikäläiselle pitäisi tunikoita tehdä, Eeva-Liisa sanoo.

Eeva-Liisa Kiiskilä ei odota poikansa Toivon ompelevan hänelle tunikoita. Isälle, Jaakko Kiiskilälle, kelpaisi Toivon tekemä asu, mutta jono kestää puoli vuotta.

Vanhemmat eivät ole yllättyneitä siitä, minne asti Toivo on nuoresta iästä huolimattaan jo yltänyt – vaikka muotinäytöksessä tuntuikin siltä, olivatko he piilokamerassa. Kaikki on luontaista jatkumoa sille, mitä Toivo on ollut pienestä pitäen.

Se ei ole pelkästään sitä, että hän olisi ollut kiinnostunut vaatteista jo lapsena, vaikka Jaakko muistaakin hyvin, miten tärkeää siisti ulkoasu on pojalle aina ollut. Kyse on jostain syvemmästä.

– Visuaalinen tekeminen on ollut Toivolle aina hyvin ominaista, kuvien ja muotojen kautta eläminen, Eeva-Liisa kertoo.

On ollut myös monenlaisia vaiheita, jotka tuntuvat nyt kuin portailta vaatesuunnittelun pariin. Toivo on tehnyt esimerkiksi origameja ja koruja. Siitä oli aika luontevaa siirtyä kaavoituksen ja ompelun pariin.

Lukion jälkeen Toivo haluaa muuttaa nopeasti Helsinkiin. Tarkoituksena on suorittaa siellä siviilipalvelus, mutta ennen kaikkea tavata ihmisiä – verkostoitua, tietenkin myös jatkaa muotisuunnittelua.

Hän haaveilee omasta muotinäytöksestä, eikä se tunnu kaukaiseltakaan haaveelta.

– Olen miettinyt, että ihan muutaman vuoden sisällä voisi asettaa tuollaisen unelman. Jos tulee hyvä hetki ja oikeat ihmiset löytyvät siihen ympärille.

Mitä hän sitten tekee, jos kipinä ei kannakaan?

– Mitä vaan! Kyllä mulla vaihtoehtoja on, hän vastaa empimättä.

Onhan hän tehnyt näiden vuosien aikana muutakin kuin ommellut kellarissa. Toivo tykkää laittaa ruokaa, eikä oma ravintola olisi hassumpi ajatus. Hän myös urheilee paljon, kävi aiemmin aktiivisesti potkunyrkkeilyssä, nykyään lähinnä kuntosalilla.

Lukiossa hän opiskelee luonnontiede- ja matematiikkalinjalla. Toivo voisi nähdä itsensä vaikka biologina tulevaisuudessa.

– Unelmoin paljon, mutta en vaadi itseltäni mitään. Menen ehkä vain virran mukana. Yritän vain elää itselleni ja oppia itsestäni taiteen kautta. Suurin tavoite on päästä tapaamaan uusia ihmisiä ja kehittymään itse tämän uran mukana – tekemään sellaista, mistä voi olla ylpeä ja mikä tuntuu omalta. Jotain kaunista!