Image

Toinen koti – Coronan vakioasiakkaat muistelevat baariaan

Helsingin Eerikinkadulla vuodesta 1992 toiminut Corona oli baariklassikko alusta loppuun. Osalliset muistelevat.

MIKA KAURISMÄKI, ELOKUVAOHJAAJA JA YKSI CORONAN PERUSTAJISTA

”Me pyöritettiin Akin kanssa Rakennusmestarien talossa elokuvateatteria 1980-luvun lopulla ja alettiin silloin miettiä, että sen kylkeen pitäisi saada pieni kahvila. Andorran yhteydessä oli tilaa juuri sellaiselle kompaktille, 10–20 asiakaspaikan kahvilalle. Mutta sitten naapurissa oleva maali- ja tapettikauppa muutti pois. Kävi ilmi, että jos vuokraisimme sen tilat, voisimme perustaa isomman kahvila- ja baarikokonaisuuden.

Lainsäädäntö oli tuolloin erilainen kuin nykyään. Oli tosi hankalaa saada luvat baarin perustamiseen. Yleensä se meni niin, että ensin annettiin keskiolutoikeudet. Siitä sitten vuoden päästä saattoi hakea viinioikeuksia ja siitä taas vuoden päästä sitten ihan täysiä oikeuksia.

Muistan, kun seisoin talvisena päivänä jonkun alkoholi­asioista päättävän ihmisen kanssa siinä maalikaupan edessä. Yritin vakuutella, että tästä tulee niin hieno juttu, että meille kannattaa antaa oikeudet.

Hän sanoi, että ainakin teidän täytyy peittää tuo ikkuna, että kadulta ei saa nähdä sisään eikä toisinpäin. Minä vastasin, että se on juuri se idea, että kadulta näkee sisään. Sitten hän totesi, että tässähän on kaksi ovea, se ei käy. Siihen taas sanoin, että se on just se juttu, että toisesta ovesta voi mennä sisään, ottaa voileivän ja kahvin ja sitten poistua toisesta ovesta. Lopuksi hän huomautti, että ovimiehen joudutte ainakin hankkimaan. Totesin, että tämän homman tärkein pointti on nyt se, että me ei haluta portsaria. Corona oli ensimmäinen baari Helsingissä, jossa sellaista ei ollut. Siihen aikaanhan portsarit käyttäytyivät ihan törkeästi, seisottivat ihmisiä pakkasessa huvikseen. Ilman ovimiestä toimiminen oli meidän kosto kaikista niistä nöyryytyksistä.

Ja me muuten saimme erikoisluvalla suoraan viini­oikeudet – sillä ehdolla, että mitään järjestyshäiriöitä ei tulisi. Eikä niitä koskaan tullut.”

BILLY KELLY, BAARIMIKKONA CORONASSA 1993–1997

Tarinasta on aina kolme versiota: your version, my version and what really happened. Ja kun alkoholi liittyy asiaan, niin...
Billy Kelly

Olen tehnyt töitä baareissa 15-vuotiaasta asti. Lähdin kotoani Irlannista 17-vuotiaana ja muutin Bostonista Helsinkiin huhtikuussa 1987. Olin 19-vuotias ja rakastuin suomalaiseen naiseen. Asuin Helsingissä viisi vuotta ennen kuin aloitin Coronassa.

Corona on aina ollut mun mielestä ainoa oikea baari Helsingissä. Ja on vieläkin. Helsingissä on periaatteessa monia kulttuuribaareja – joo sä voit mennä Korjaamolle kuuntelemaan Nouvelle Vagueta, mutta Corona oli baari­baari, it really talked the talk and walked the walk. Ravintola-­alalla jo kaksi vuotta on pitkä aika. Myös siksi Corona on niin harvinainen, jotain tässä on tehty oikein.

Baari on moottoripyöräjengiläisten rakentama. Ne oli jengiläisiä, mutta ennen kaikkea työmiehiä: puuseppiä ja metallimiehiä. Kerran yksi niistä isui tiskillä ja hioi kädellään tiskin metallista kaarretta. Kysyin että mitä sä tsekkaat ja se vastasi, että olin hitsaamassa tätä tiskiä ja katson miten se on pysynyt paikallaan.

Coronassa oli aikoinaan piano ja kaikkein suurin rikos oli soittaa sitä. Nyrkkitappelunkin jälkeen sä sait vielä jäädä juomaan, mutta jos joku soitti pianoa, sen sai heti heittää ulos. En tiedä miksi näin oli, mutta se oli laki. Aika monelle miehelle tuli pienessä kännissä runoilijaolo ja ne halus soittaa tyttöystävälleen. Me hoidettiin pianon­soittajat itse ulos, silloin Coronassa ei ollut vielä pokea.

Päivisin täällä istui viereisen saksalaisen lukion lapset juomassa kahvia, iltaisin täällä oli kaikenlaisia tyyppejä. Vesa-Matti Loirista tuli aina hyvä fiilis. Miten sulla menee, se kysyi ja kuunteli ihan aidosti. Toinen oli Sakke Kuosmanen, helvetin hyvä jäbä. Jim Jarmusch istui täällä monta kertaa. Se joi ginger alea ja poltti helvetisti röökiä. Mike Leighin leffoissa näytellyt Katrin Cartlidge oli kerran Coronassa juomassa. Hän oli hauska ja sai mut nauramaan and it’s very hard to make a bartender laugh.

Corona oli mulle kuin koti ja osa ihmisistä on yhä 25 vuoden jälkeen mun ystäviä. Tää paikka teki musta stadilaisen.

Kun lähdin Coronasta I became domesticated ja aloin myydä spagettia. Tarjoilijana sä joudut kyselemään ’maistuiko’. Baarimikko voi sanoa että ’ai, sä et tykännyt tästä viskistä, juo sit jotain muuta’. Se on tärkeä ero. Sulla on voimaa kun sä oot baarimikko. On vaikeaa olla kylmäverinen tarjoilija.”

SANNA MASKULIN, PÄÄTOIMITTAJA, GLORIAN RUOKA&­VIINI JA SOPPA365.FI

”Olin laskutavasta riippuen toinen tai kolmas Coronaan palkattu työntekijä. Alusta saakka oli selvää, että nyt tehdään asiat eri tavalla. Työkulttuuri oli erilainen kuin muualla, demokraattisempi: saatiin paitsi vastuuta, myös valtaa moniin asioihin. Viiniäkin saatettiin kaataa eurooppalaiseen tyyliin ilman mittoja, eivätkä ne lasit kyllä koskaan olleet alamittaisia. Asiakas voitti aina. Omistajat olivat omaperäisiä ja karismaattisia, ja siksi me työntekijätkin saimme olla sellaisia kuin olimme, hyvässä ja pahassa. Palvelu oli epämuodollisempaa, rosoisempaa ja ehkä vähän turhankin kulmikasta välillä.

Moskova-baarin puolella venäläishenkisen niukka puhetyyli rakennettiin osin ihan tietoisesti. Siitä syntyi sitten aika kaurismäkeläistä baaridialogia:

’Onko teillä viiniä?’ ’On.’ ’Okei, mitä teillä on?’ ’Punaista ja valkoista.’

Asiakkaista olisi monta mehukasta tarinaa, mutta kirjoittamaton sääntö on, että niitä ei kerrota. Mutta nimettömänä voin kertoa eräästä nimekkäästä taiteilijasta. Hän kuului kanta-asiakkaisiin mutta oli sekavina kausinaan aika rasittava: kiersi lounasaikaan pöydästä toiseen häiriköimässä ihmisiä, jotka söivät toastejaan. Kun hänet sai yhdestä ovesta ulos, hän tuli toisesta takaisin. Niinpä keksimme kollegan kanssa ottaa tippikassasta rahaa ja ostaa sillä hänelle pienen askin tupakkaa. Sen lisäksi laitoimme vielä kympin käteen, sillä ehdolla, että hän ei tule enää sinä päivänä. Se toimi.”

KIMMO HELISTÖ, TUOTTAJA JA SAUNAMAJURI

”Kävin Coronassa jo ennen kuin sitä oli oikeastaan edes olemassa. Tilassa toiminut huonekaluliike oli juuri lopettanut toimintansa kun Era Lahti, Kari Pulkkinen ja Mika Kaurismäki kutsui mut ja Radio Cityn toimitus­johtajan Christian Moustgaardin katsomaan paikkaa, sillä Elmu ja Radio City suunnittelivat yhteisiä seitsemän­vuotisjuhlia. Olin tuohon aikaan dj:nä Radio Cityssä. Kari ja Era olivat vetäneet Lepakon kahvilaa jo pitkään, ja Radio City toimi silloin Lepakon tiloissa.

Kun lähdettiin Chrissen kanssa tapaamisesta, me puhuttiin että toi baari ei tuu onnistumaan, ei toi voi toimia. Luulen, että ei edes pidetty niitä juhlia siellä. Sellainen oli mun bisnesvainu siihen aikaan. No, Lepakon ja Radio Cityn väki rupes tietenkin käymään Coronassa.

Kaurismäillä oli italiameininki hallussa, ja Coronassa olen tilannut ensimmäistä kertaa cappuccinon. Alkuaikoina siellä myytiin toastien lisäksi kakkuja. Lepakon kahvilan Soile-emäntä leipoi tuhteja kakkuja, joita myytiin lasisesta kakkuvitriinistä. En ole koskaan ollut mikään bissetyyppi, ja kun ei paljon dokaillut, ne leipomo­tuotteet oli keskeisiä.

Siihen aikaan polttelin aika paljon kukkaa ja blossia. Poltettiin sätkiä Eerikinkadun porttikongeissa ja sitten mentiin Coronaan, missä sai kakkua ja kahvia makeannälkään. Oli hyvä, ettei kahvikonetta laitettu koskaan iltaisinkaan kiinni. Osa henkilökunnasta osasi pitää hyvänä, ja saatiin aina muhkeita biittejä suklaakakusta.

Corona oli keskeinen paikka nuorelle miehelle. Siellä sai alkunsa monta yhden illan juttua – ja jotain pidempiäkin. Ja koskaan ei tiennyt, kenet saattaa kohdata. Yhtenä iltana istuin baaritiskin kaarteessa ja Jim Jarmusch istui siinä vieressä.”

KATI OUTINEN, NÄYTTELIJÄ

”En ole koskaan oikein istunut Coronassa, koska en ole mikään baarikärpänen. Olen näytellyt elokuvissa, joita on kuvattu Moskova-baarissa, ja viime syksynä minua kuvattiin muotimerkki Aalto Internationalin lehteen Moskovassa ja Coronan terassilla. Akin elokuvien ensi-­illat oli tietenkin aina Coronan alakerrassa Andorrassa.

Kun Corona avattiin, Andorrassa näytettiin Tulitikkutehtaan tyttö avajaisten kunniaksi. Aki soitti ja sanoi, että ei sun tarvitse tulla, jos jännittää ja jos et halua kohdata lehdistöä. Mulla oli samana iltana teatterinäytös, eli en olisi päässytkään, mutta piipahdin Coronassa kun elokuva oli ohi. Se oli mulle ensimmäinen tuulahdus siitä, että se elokuva voisi nousta kestävään asemaan. Ihmiset olivat pökerryttävän innostuneita. Bileet eivät olleet suureelliset, ei mitään iltapukuja. Kaikki sai kaljaa, ei sen kummempaa. Akin meininkiin ei kuulu skumppa.

Kuvasimme Pidä huivista kiinni Tatjana -elokuvaa filmille. Oli 1990-luvun alku ja filmi oli jo menossa pois, eikä Suomessa ollut labraa, joka olisi kehittänyt filmiä. Niinpä ne vietiin Tallinnaan. Se oli aikaa vievää puuhaa silloin – Georg Otsilla seilaamiset ja tullit – kaikin puolin hankalaa. Kun kehitetyt filmit tuotiin Suomeen, kuvaukset keskeytettiin ja ohjaaja ja kuvaaja meni katsomaan päivän otokset, jotta tiedettiin, pitääkö jotain kuvata uusiksi.

Tuli taas yksi tällainen kuvaustauko, ja meidät vietiin Coronaan odottamaan. Minä ja Matti Pellonpää näytettiin siltä, että meidät olisi repäisty karnevaalikulkueesta. Elokuva oli musta­valkoinen mutta puvustus oli mielipuolisen värinen: vaatteet olivat pinkkejä ja keltaisia, koska värit näyttivät hyvältä mustavalkofilmillä.

Me istuimme ja odotimme. Muutaman tunnin päästä baarimikko koputtaa Peltsiä olkapäälle ja sanoo, että sinulle on puhelu. Helsingissä oli valtiovierailu ja liikenne solmussa. Filmien piti olla Katajanokalla elokuva­säätiöllä, mutta ne olikin viety Ylelle Pasilaan. Hetki menee, käykää jossain syömässä, meille sanottiin. Ruokailun jälkeen tultiin takaisin Coronaan, samaan aikaan kun ohjaaja ja kuvaaja seilasivat ympäri Helsinkiä. Ei siihen aikaan ollut kännyköitä, ja me vain istuimme ja odotimme. Peltsi oli jo vähentänyt alkoholinkäyttöä, koska lääkäri oli sanonut, että jos ottaa huikkaa niin viikatemies noutaa. Kuudennen tunnin kohdalla Peltsi katsoi minua ja sanoi: ’Kati, on tilanteita, jotka vaativat’ ja huikkasi tarjoilijalle ’kaks jallua’. Silloin mä todella istuin Coronassa.”

ILKKA ALANKO, POPLAULAJA

”Aloin hengata Stadissa broidini Peten kämpillä keväällä 1991 ja muutin lopullisesti Helsinkiin seuraavana vuonna. Kävelin Coronan ohi, kun sitä rempattiin ennen avaamista. Siinä oli isot avoimet ikkunat. Joku bongasi mut ja huuteli, että tuu kattoon, että tää on meidän mesta. Tähän tulee meille hyvä baari.

Kun se sitten aukesi, siellä tuli luuhattua niin perkeleesti. Corona oli paikka, jossa pyöri kaikki muusikot. Oli boheemia porukkaa, kaikki taiteilijat Riipisestä lähtien. Aina kun sinne meni, oli tuttuja. Sen koommin sellaista paikkaa ei ole ollutkaan. Tosin nykyään en käy enää baareissa.

Jengi tökki siellä bilistä, mutta ei mun tarvinnut sitä pelata. Notkuin pöydissä ja tiskillä. Kun halusi keskustella intiimimmin jonkun kanssa, meni Moskovan tiskille ja tilasi Retkisetin eli Becherovkan ja pullon bisseä.

Tapasin nykyisen vaimonikin Coronassa. Tai vaimo siitä on kertonut, itse en niin tarkkaan muista. Siihen aikaan oli päällä farkut ja tylppäkärkiset buutsit. Istuin hänen viereensä, tempaisin buutsin jalasta ylösalaisin ja sieltä tuli kaikki fyrkat pöydälle. Kilinää ja kolinaa ja kaikki setelit lenteli. Käänsin buutsin pöydälle ja kysyin, että mitäs sais olla. Se sulatti jäätä tehokkaasti ja pääsi tekemään vähän lähempää tuttavuutta. Vuosi taisi olla 1993.

Pari vuotta aiemmin olin perustanut korisjengin, Hedelmä­korin. Era on sponssannut sitä monta kymmentä vuotta. Menin Brahenkentälle heittelemään ja yritin houkutella hörhöjä mukaan. Että olisi kiva vähän pelailla, ettei koko ajan vaan dokata. Sitten ruvettiin pelaamaan joka tiistai kello 12. Joukkueessa kun on jengiä, joka ei käy päivätöissä, pääasiassa leffa- ja musiikkialalta. Tiistai­treenien jälkeen mentiin aina Coronaan korisbisselle. Kunnes joku joi kaikki bisset ja Era laittoi meille korisbissekiellon. Saatiin vain korislimu. Meillä on ollut joka vuosi Hedelmäkorin järjestämä koripalloturnaus Corona Cup, jonka jatkobileet on ollut Dubrovnikissa.

Täydellinen Corona-ilta oli baarin 25-vuotisjuhlat, kun oli kaikki tyypit, ilmasta brenkkuu, hyvää safkaa ja kaikenlaista musaa. Eikö se ole täydellinen Corona-ilta, kun ei tarvitse maksaa omasta viinastaan?”

MARIA VEITOLA, TÖISSÄ CORONASSA 1993–1996

”Olin ollut Coronassa blokkaamassa tuoppeja pari kuukautta, kun sain ylennyksen vähän tyhmän jutun vuoksi. Oli viikonloppuilta, kun eräs muusikko, jonka nimeä ei ole ehkä syytä kertoa tässä jutussa, kouri mua oikein kunnolla perseestä, kun keräsin laseja hänen pöydästään. Vittu mitä paskaa, mä ajattelin ja kaadoin puolikkaan bissen sen päähän.

Menin tiskin taakse ja kerroin mitä tapahtui. Mulle sanottiin vain, että tosi ikävää mutta hän on tärkeä henkilö ja kanta-asiakas. Hänelle ei pidetä mitään puhuttelua, mutta ehkä on parempi, ettet sä enää blokkaa ja että sä voit olla tiskin tällä puolella töissä. Ja sehän olikin sitten aivan eri asia. Kun kerää tuoppeja, on palvelija. Vaikka sekin on kivaa, ei tarvitse olla kenenkään kanssa tekemisissä ja näkee eri tavalla, mitä baarissa tapahtuu. Mutta kun pääsee tiskin taakse, saa vähän valtaa. Sä päätät, kenelle myydään, kuinka paljon ja missä järjestyksessä. Ja sitten sen ’ettekö te tiedä kuka minä olen’ -kusipään voi jättää kokonaan huomiotta.

On kiinnostavaa, miten joihinkin paikkoihin syntyy oma henki ja kulttuuri. Coronaan oli aina terve­tulleita kaikki älyttömimmät hörhöt ja erikoisporukat. Juppi­jengi bailasi vastapäisessä ravintola Helmessä ja värikkäämpi ja shadympi jengi Coronassa.

Coronassa myytiin juusto- ja suklaakakkuja, ja jossain vaiheessa iltaa tuli aina se pajauttajaosasto joka tilasi yhdeltä yöllä hirveät mässyt. Eihän silloin mitkään kaupat olleet iltaisin auki. Helvetin enkelit -moottoripyöräjengiläiset kävi aika paljonkin siellä, ja siinä Andorraan johtavalla seinustalla istui aasialaisten porukka, joka veti röökiä ja pelasi korttia rahasta.

Pienissä kahvilusikoissa oli reiät, jolla estettiin se, ettei lusikat lähteneet nistien mukaan. Mä olin maalaistyttö kaupungissa, muuttanut vasta hetki sitten Helsinkiin, ja mietin välillä että mitä täällä tapahtuu.

Kaurismäet oli mystisiä ja kävivät Coronassa hyvin harvoin ja aina odottamatta. Kun jompikumpi pamahti paikalle, oltiin paniikissa että onko vitriinit puhtaat. Ne oli ihan megatarkkoja kaikesta, tai se oli ainakin se mieli­kuva. Henkilökunnalla oli pukukoodi: musta alaosa ja valkoinen yläosa. Kyllähän tollaiset esteetikot haluaa, että kaikki näyttää hyvältä. Työvaatteet piti hankkia itse, eikä mulla ollut silloin rahaa. Kaikki mitä ostin, hankin kirpparilta. Mulla oli yksi kapea musta hame ja joku mun äidin vanha valkoinen paita. Sen kerran kun ne oli pesussa ja mulla oli kokomusta ysäri­liivimekko päällä, niin eiköhän toinen Kaurismäistä pamahda paikalle ja mä sain puhuttelun mun asusta.

Corona oli ekoja paikkoja, joista sai erikoiskahveja, ja sitä konetta piti tietenkin heti opetella käyttämään. Mika tilasi aina cappuccinon, ja se oli aina ihan painajaista, että onko se tehty oikein. Vaahto ei ollut oikeanlainen tai joku siinä oli aina väärin. Ei se edes maistanut sitä, lähetti vain takaisin ja sanoi että tee uudestaan.

Olin enemmän Coronassa kuin kotona, ja kun sain oppisopimuspaikan Radio Citystä, siitä soitettiin Coronan seinäpuhelimeen. Minusta tuli sidekick Ruben Stillerin ja Njassan aamuohjelmaan ja olin päivät Lepakossa Radio Cityssä ja tulin sieltä iltavuoroon Coronaan. Nukuin pari tuntia ja sama uudestaan. Olin 22 ja koko ajan oli ihan vitun kivaa ja rankkaa. Kerran otin napalävistyksen Moskovassa ennen mun työvuoron alkua.

Aina vuoron aluksi sovittiin, että se, kenellä on paskin päivä, saa tehdä toasteja. Siinä sai olla selin kaikkiin, ei tarvinnut olla kenenkään kanssa tekemisissä ja sai huutaa vaan tuna! Kinkku! Ja jos joku ei tullut hakemaan tilaustaan kun huudettiin, vaan tuli kyselemään myöhemmin, että missä mun leipä on, niin se oli jo roskiksessa.

En usko, että tyly palvelu oli mitenkään sovittu juttu. Ehkä se vaan liittyi niihin ihmisiin, jotka Coronaan oli rekrytoitu, mutta Moskovassa se kuului konseptiin. Siellä ohjeistus oli, että ole vaan niin tyly kuin ikinä haluat olla, mielellään älä puhu kenellekään mitään. Ja jos joku pyytää vaihtamaan musaa, älä ainakaan vaihda. Mitä ankeamman tunnelman pystyi omalla olemisellaan loihtimaan, sen parempi. Ja ei haittaa, vaikka et olisi siinä paikallakaan. Moskovassa myös baarimikot sai polttaa sisällä ja karistaa tuhkat vaikka asiakkaiden tuoppeihin ja snapsilaseihin. Olin että ok, ai näin tätä tehdään.

Joskus joku asiakas sanoi mulle, että onpa hassua että joku täällä hymyilee. Mä en ihan aina pystynyt olemaan naama peruslukemilla, koska musta oli niin kivaa olla siellä töissä. Mun kotimaisen kirjallisuuden opinnot yliopistolla hiipui hyvin nopeasti. Coronan ihmisgallerian tuijottaminen ja tarkkailu oli paljon antoisampaa kuin luennoilla istuminen.

Kun mut vakinaistettiin Radio Cityssä, mun oli pakko lopettaa, ja Coronasta luopuminen oli tosi haikeaa. Siellä kaikki tuntui seikkailulta. Kun kävin Coronassa lopettamiseni jälkeen, sain ehkä vähän aikaa kaverillista kohtelua, mutta aika nopeasti se meni siihen, että sä oot nyt tossa toisella puolella, sä et oo enää yksi meistä.”

KIMMO OKSANEN, TOIMITTAJA

”Baareissa jengi tulee kaltaistensa luokse. Coronassa on lupaus, että tapaa kaltaisiaan. Kodikkuuden tunne tarttuu asiakaskuntaan. Olette tervetulleita tähän teidän kotiinne.

Onhan Corona selkeästi vihervasemmistojuttu, mutta se vetää myös muita porukoita. On vapaata hahmoa, jotka hyörivät, pyörivät ja istahtavat. On afterworkia, monella on läppäriä mukanaan.

Tutustuin 1990-luvulla omistajiin Eraan ja henkiseen johtajaan Kari Pulkkiseen. Me perustettiin toiseen kotipaikkaani Sysmään keilailufestivaali ja haastettiin paikalliset taksikuskit ja baarinvetäjät.

En istu Coronassa pelkästään päivät pitkät kaljaa juomassa. Olen tehnyt parin kirjan loppuviimeistelyn siellä. On kiva, kun on väkeä ympärillä. Menen tiskin toiselle puolelle, eikä minua häiritse kukaan. Näpytän siinä.

Minusta on tullut vakioasiakas samasta syystä kuin muistakin ihmistä: ollaan aika helposti fakkiintuvia eläimiä. Olen hakeutunut kaltaisteni seuraan.

Olen ystävystynyt henkilökunnan kanssa. Palvelu on toista kuin pöytiintarjoilupaikoissa, sellaisissa, joissa kysytään ’maistuiko’. Coronassa huomataan paljon muuta.

Terassi on oma instituutionsa. Kerran seisottiin Eran kanssa ulkona ja se laski, että paikalla on seitsemän kirjailijaa. Siinä oli Tuomas Kyröä ja muita.

Henkilökohtaisesti tärkeä muisto on, kun pidin kirjani Kasvoton mies julkkarit Dubrovnikissa vuonna 2015. Kustantaja kysyi, montako kirjaa tilaisuudessa menisi kaupaksi. Sata? Sanoin että 150, voi ne loput sitten kantaa pois. Sinne tuli 350 ihmistä ja 150 kirjaa meni tunnissa.

Soittajat Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen, Timo Kiiskinen ja muut esiintyivät pelkällä kirjapalkkiolla. Niistäkin oli kiva tulla sinne. Siihen paikkaan voi luottaa.

Aki suuttuu minulle, kun kerron tämän, mutta onhan se hauska katsoa, että Aki voi jonkun leffan menestysvastaanoton jälkeen mennä baarialueen keskelle ja ottaa viinipullon.

Hän polttaa sisällä röökilain voimaantulon jälkeen, eikä lähde ulos, vaikka henkilökunta pyytää. Pieni kapinallisuus on mukana. Tietyissä rajoissa tosin.

Henkilökunnan asioista on huolehdittu ihan lain mukaan, mutta baari on perustettu siksi, että omistajat eivät jaksaneet joka päivä huolehtia, jäävätkö kiinni jostain.

Vaikka uusi paikka löytyisikin, on se vaikeaa. Yritän seurata perässä ja katsoa, miten homma alkaa toimia. Hengen luovat paikan pitäjät ja heidän asiakkaansa. Kyllä henki siirtyy.”

MINNA MASKULIN, BAARIMIKKONA MOSKOVASSA JA CORONASSA VUODESTA 1995

Meidän periaate on aina ollut että se, mitä tapahtuu täällä, pysyy täällä.
Minna Maskulin

Siskoni Sanna Maskulin oli avaamassa tätä paikkaa. Minä tulin kolme vuotta myöhemmin ja jäin tänne. Olin ollut töissä ravintola-­alalla jo aiemmin, mutta Coronassa oli erilaista. Täällä oli kansainvälinen meininki ja ulkomaalaisia töissä. Coronassa on aina ollut hyvä ja vapaa ilmapiiri ja työntekijät kotiutuvat tänne nopeasti. Olen ollut täällä 24 vuotta ja seuraavaksi pisimmät työsuhteet ovat 20, 17, ja 15 vuotta – se kertoo jotain.

Olen pääasiallisesti töissä Moskovan puolella ja joskus, etenkin Juhlaviikkojen aikaan, siellä on ollut rajujakin juhlia ja pöydillä on tanssittu. Mutta me olemme vähän sellainen rautatieasema, meillä ei ole muistia. Juhliminen on ihmisten yksityisasia. Akin periaatteen mukaan täällä ei ole iltapäivä- tai juorulehtiä. Sellaista huonon mielen tabloid-meininkiä ei ole ikinä arvostettu Coronassa. Jos joku asiakas jättää iltapäivälehden pöytään, se heitetään heti pois.

Kun Corona täytti viisi vuotta, alkoi kiertää huhu, että Johnny Depp olisi tulossa juhliin. Se oli muistaakseni Tukholmassa kuvaamassa ja luvannut Mikalle tulevansa. Mikan tytöt oli teinareita siihen aikaan ja odottivat tietenkin hirveästi näkevänsä Deppin. Juhlailtana Coronan lankapuhelin soi ja tilaisuuden koordinaattori sekä Coronan luottotyöntekijä Timo Lötjönen vastasi puhelimeen.

’Haloo Coronassa.’

’Hello täällä on Johnny Depp.’

’Joo joo.’

’Voitko sanoa Mikalle että olen tosi pahoillani mutta en pääsekään paikalle.’

Corona on paljon enemmän kuin pelkkä kaljakuppila. Tämä paikka koskettaa ihmisten elämää monessa kohtaa, ja toimiston seinä on täynnä kiitoskortteja. Täällä on järjestetty ristiäisiä ja hautajaisia. Lapinlahden lintujen Heikki ’Hiski’ Salomaan muisto­tilaisuus järjestettiin Coronassa, ja Moskovassa on pidetty häät ja juotu sitten sampanjaa. Yhdellä perheellä on ollut täällä häät, ristiäiset, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset. Jos täällä on jotain tehty, niin täällä on juhlittu.”

NJASSA, RADIO-DJ

”Vallatonta ajatella, että Coronassa ei ollut alkuaikoina ovimiestä. Miten ihmiset osaa juoda alkoholia, jos ovimies ei valvo? Mutta se oli yksinkertaista: kun kalja oli pari markkaa kalliimpaa kuin räkälöissä, ovimiestä ei tarvittu.

Corona avatui niihin aikoihin kun Vanhan kuppila oli jähmettynyt ihan ihmemestaksi. Helsingissä oli kärsitty ryytyneestä kekkosslovakia-meiningistä ja sitten hommat lähti aukenemaan. Baarit sai olla neljään asti auki, ja vaikka Corona ei ikinä siihen lähtenytkään, se keräsi sisäänsä tietynlaiset boheemit. Siellä kävi Rakkautta & Anarkiaa -leffajengi, moottoripyöräpojat ja taiteilijat. Silu Seppälä asui toisella puolella katua ja Leningrad Cowboys -tyypit pyöriskeli siellä.

Skabat alkoivat 12 aikaan päivällä, kun osallistujat ryömivät paikalle edellisen illan bileistä. Siinä oli aina pientä skraabasuutta ilmassa ja nestetankkaus oli hyvin tarkkaa.
Njassa

Olimme järjestäneet aiemmin Lepakossa Leba Open -biljardiskabaa, mutta Coronassa oli paremmat pöydät. Niinpä siirsimme skabat sinne. Leba Open vaati kovaa kisakuntoa. Skabat alkoivat 12 aikaan päivällä, kun osallistujat ryömivät paikalle edellisen illan bileistä. Siinä oli aina pientä skraabasuutta ilmassa ja nestetankkaus oli hyvin tarkkaa. Vaati juuri oikean määrän juomaa ettei hyytynyt. Minut tunnettiin kaverina, jolla oli kuumemmat tunteet, en tykännyt hävitä.

1990-luvun puolessa välissä Coronan omistajat Era Lahti ja Kari Pulkkinen perustivat Seurahuoneelle yökerho Nylonin ja siellä tuli oltua DJ:nä. Kun Corona meni kiinni, sama jengi tuli sinne yöllä hippaamaan.

Samoihin aikoihin Snadi-Eki ja Buli-Eki jotka olivat olleet Coronassa töissä perustivat Baari nimisen baarin Uudenmaankadulle. Me kelattiin että mitä, Uudenmaankadulle? Corona, Ekin baari ja Nylon muodostivat yön Bermudan kolmion.

Baareille muodostui omat futisjoukkueet: Coronalla ja Moskovalla oli Moskovan laturi, Baarilla oli Baarin pallo ja Erottajalla Laakson pojat. Nuo kolme joukkuetta ja Lumipallo, jossa pelasi akateemisia hahmoja yliopistolta, kisasivat Johannesmaljasta Johanneksen kentällä. ’Pelaaja, syötä ja koe ystävyys’ oli Baarin Pallon motto.

Arkisin Coronassa tuli vietettyä joutoaikaa juoden kahvia tai olutta. Siellä oli muitakin joutilaita. Oli ilo ja kunnia, kun Matti Pellonpää istui pöytääni eräänä iltapäivänä. Puhuimme Chaplinista ja hän kertoi minulle Chaplinin salaisuuden: mitä pienempiä liikkeitä tekee, sitä suuremmalta se näyttää valkokankaalla.

Tämä tapahtui jokunen viikko ennen kuin Pellonpää kuoli, ja muistan sen aina kun hän kääntyy katsomaan kameraan. Se oli maaginen juttu.”

JANI HALME, LUOVA JOHTAJA JA TOIMITTAJA

En tiedä pääskysistä, mutta kun Corona avasi ikkunat Eerikinkadulle, se oli varmin kesän merkki.
Jani Halme

Aloitin vuonna 2005 vetämään FS Filmillä kotimaisen elokuvan yksikköä, ja siitä lähtien Coronaa on ollut mahdoton välttää – myönteisessä mielessä.

Siellä on ollut helppo pitää ja antaa haastatteluita, palavereita ja tehdä töitä. Ja ennemmin tai myöhemmin kaikki kuitenkin päätyvät Coronaan. Joskus meillä on ollut kokeiluja, ettei mennä Coronaan, ei olla tylsiä. Sitten istutaan vaivaantuneessa hiljaisuudessa, kunnes joku sanoo, että no mennään nyt sitten Coronaan.

Tapailin aikoinaan musiikkialalla työskentelevää naista, ja koska itse työskentelin leffa-alalla, oli Corona luonnollisesti tärkeä paikka elinpiirissämme. Siellä kaikki elämän osa-alueet ja ympyrät kohtasivat.

Kuten orastavassa rakkaudessa joskus käy, kaikki ei mennyt putkeen ja olimme pitkään tilanteessa, jossa emme sietäneet toisiamme.

Teimme paljon töitä, jotta emme törmäisi toisiimme, ja Coronan suhteen noudatimme first come, first served -taktiikkaa. Joskus toinen laittoi porukastaan ennakkotiedustelijan kiertämään baarin ja varmistamaan, ettei toinen ole siellä. Tai hivuttautui taksilla hitaasti ohi ja yritti nähdä sisään.

Mutta kuten hyvään tarinaan kuuluu, rakkaus alkoi uudestaan – Coronan baaritiskin kaarteessa. Nykyisin olemme naimisissa ja lähetimme Coronaan kiitoskortin. Corona on ollut suhteessamme mukana myötä- ja ennen kaikkea vastoin­käymisissä.

Meillä kävi sen verran onnekkaasti, että viime itsenäisyyspäivänä meidät kutsuttiin Linnan juhliin. Ilta kulkee valtavan nopeasti ja pian edessä oli kysymys: mihin jatkoille? Kun muut lähtivät Kämpiin ja Teatteriin, Ylen runneri heitti meidät Coronaan minuuttia ennen pilkkua.

Coronan perustarinaan kuuluu, että henkilökuntaa on pidetty töykeänä. Mitään palvelumuotoiluopasta siellä ei ole käytössä, mutta itse en ole kokenut asiaa niin. Henkilökunta on aina ollut hyvin asiallista. Vuosi sitten kokoonnuimme iltapäivisin Coronaan kirjoittamaan Uutisvuotoa, ja henkilökunta teki ystävällisen liikkeen ja tarjosi meille mahdollisuutta mennä Moskovan puolelle rauhassa kirjoittamaan.

Järkytyksen hetki oli, kun Coronaan tuli portsari. He eivät koskaan tunteneet kanta-asiakkaita, ja joskus portsari oli määritellyt, että olen liian päihtynyt enkä pääse ravintolaan. Vaimoni ryntäsi paniikissa sisään kertomaan asiasta ja baarimikko teki pystytukkaan viittaavan eleen: ’Ai se sähkötukka?’

Baarimikko tuli ovelle, tarkasti kuntoni ja sanoi, että ei se normaalia pahemmalta vaikuta.”

MIKKO RIMMINEN, KIRJAILIJA

Asuin miltei 15 vuotta kahden korttelin päässä Coronasta. Paikasta tuli itselleni jonkinlainen olohuoneen jatke.
Mikko Rimminen

Olen antanut siellä varmaan 70–80 prosenttia haastatteluistani. Coronassa tuntui aina siltä, että on kotikenttäetu. Kirjoitushommia siellä ei kyllä oikein saanut tehdyksi. Jos meni vaikka alkuiltapäivästä kahville, törmäsi aina yhteen tuttuun ja hetken päästä seuraavaan. Siihen saattoi sitten jäädä ikään kuin luuppaamaan pitkäksi aikaa.

Yksi hurmaavimpia elementtejä Coronassa oli palvelu. Sen ankara ja jämäkkä hellyys oli ehdottomasti mukana luomassa sitä nyrjähtänyttä turvallisuudentunnetta, joka minulla paikkaan liittyi.

Vaikka muistoni Coronasta ovat enimmäkseen kotoisia, yksi kouraisevin muisto liittyy ahdistavaan ja yksinäiseen hetkeen: siihen, kun jouduin tarunhohtoisen kusen­hajuisessa miestenvessassa kammottavaan oksennuskierteeseen. Menin vessaan aivan hyvinvoivana, mutta kun yritin poistua, pisuaareista uhkuva kammottava löyhkä pakotti palaamaan takaisin pöntölle yrjöämään useita kertoja. Vessassa vietetty aika tuntui ikuisuudelta, mutta oli oikeasti ehkä noin 20 minuuttia.”

HENRI PULKKINEN / PAPERI T, MUUSIKKO

”Joka kerta kun menen Moskovaan ja tilaan juoman, ajattelen, että olen maannut tuossa baaritiskillä ja sylkenyt siihen.

Olin kuullut Coronasta ja Moskovasta ennen kuin olin käynytkään siellä. Ja kun ensimmäisen kerran menin Moskovaan, kaikki oli juuri niin kuin stoorit kertoivat. Siellä soi jumittava venäläinen vinyyli ja palvelu oli mitä oli. Mutta se ei tuntunut luotaantyöntävältä, päinvastoin. Se oli baari, jonka pelisäännöt olivat selvät, ja se ei voinut kuin kiinnostaa. Moskovassa kiehtoi erityisesti myös se, että tuntui kuin olisi ollut Kaurismäen elokuvassa. Nuoren leffanörtin maailma aukesi.

Jos on jossain lähistöllä viettämässä iltaa, on osa illan kulkua mennä Moskovaan, tilata se omenapiiraalta maistuva drinkki, ehkä toinen ja jatkaa sitten eteenpäin. Tykkään siitä rutiinista, mikä siihen liittyy. Ja siellä on aina sama meno käynnissä. Moskova on niin pieni, että joudut pakostakin olemaan muiden kanssa tekemisissä. Tilan pienuus pakottaa kaikki olemaan yhdessä – täällä me nyt ollaan.

Osuuteni Ruger Hauerin Iso paha susi -videoon kuvattiin Moskovassa vuonna 2012. En muista oliko se ohjaaja Sami Joensuun idea, mutta ei ainakaan omani. Moskova tuntui liian pyhältä paikalta, ja epäilin ylipäätään saadaanko kuvauslupaa. Mutta ei siinä ollut mitään ongelmaa. Moskovan main lady ei edes jäänyt baariin kuvausten ajaksi. Sopi baarin eetokseen, ettei siellä ollut ketään vahtimassa. Tuntui siistiltä kuvata Moskovassa, vaikka samaan aikaan mietin, kehtaanko minä nyt olla siellä. Ja kun ohjaaja sanoi että menepäs makaamaan baaritiskille ja sylkäise siihen, olin että onks tää nyt ihan ok. Ajattelin, että tästä tulee ihan varmasti porttikielto.

Aina kun pitää viedä joku ulkomaalainen tyyppi baariin, se on Moskova. Corona ja Moskova ovat superiso osa Suomen kulttuuri­historiaa ja kun ne katoavat, sitä ei saa takaisin. Välillä yritetään tehdä rentoja kulttuuripaikkoja, joissa on piissejä seinillä, mutta se on aina jäljittelyä.

Moskova oli aina itselle läheisempi paikka, mutta Coronaan saattoi mennä joskus vain niiden toastien takia. Otin aina kinkku-­salamin. Tosin siinä oli aina se jännityselementti, että halusiko baarimikko tehdä sen.”

KAROLIINA HELLBERG, KUVATAITEILIJA

”Moskovan ja Coronan puolelle on hakeutunut eri hetkissä ja eri fiiliksestä. Kumpikin on ollut oma persoonansa.

Olen ollut Coronassa terassilla lukemassa ja kirjoittamassa juttuja. Tyhjä Moskova on ollut inspiroiva paikka. On voinut ottaa suolakurkut ja lasillisen ja istua mietiskelemään ja fiilistelemään. Moskovassa tuotepuoli ja esillepano ovat olleet mainiota – miten makkaraleivät on astioilta tarjoiltu. Venäläiset skumpat ja oluet. Ne ovat tehneet paikasta erityisen.

Mikä tahansa mutkaton, helppo tila edistää ihmisen olemista ja ajattelua. Siinä mielessä Corona ja Moskova ovat voineet auttaa keskittymistä. On ollut helppo olla.

Paikkojen suuri etu on ollut, että niihin on voinut mennä erilaisten ihmisten kanssa. Se on sääli, että sen menettää. Avajaisiltoina on voinut ennakoida, että siellä näkee paljon ihmisiä. Ajatus on jaettu kollektiivisesti. Ei ole olemassa vastaavaa paikkaa.

Olen Porvoosta kotoisin ja asunut Helsingissä 18-vuotiaasta asti vuodesta 2005. Minulla on tunne, että olen käynyt siellä sen koko ajan. Tuntuu, että se on ollut aina olemassa. Kun on mennyt sinne, on tuntunut, että paikalla on historiaa ja vielä paljon edessä.

Se on kuin tuttu tyyppi, josta ei muista, että milloin me oikein ensi kertaa tavattiin.

En usko korvaamisen ajatukseen. Kun se loppuu niin se vaan loppuu. Se ei tarkoita, ettei voisi koskaan viihtyä enää muualla.”

PANU RYTKÖNEN, KUVANVEISTÄJÄ

Moni turisti on kääntynyt tuulikaapissa, kun on luullut, että paikka on täynnä, vaikka siellä ei ole ollut kuin muutamia ihmisiä. Tilanne on saattanut saada aikaan spontaaneja taputuksia henkilökunnalta.

On ollut aina hyvä vitsi, kun jotkut ovat ottaneet Moskovan vakavissaan. Ovi oli aluksi umpimessinkinen, raskas ja ikkunaton, joten moni luuli, että paikka kiinni.
Panu Rytkönen

Oli parasta, kun yhtenä lauantaina vessan eteen syntyi jono ja joku kysyi, että pääseekö siitä vessan ovesta Roskaan (vieressä aiemmin sijainnut yökerho). ’Joo, siitä todellakin pääsee roskaan.’

Minulla on kanta-asiakkuuteeni perinteiset syyt. Ensinnäkin pysyvä henkilökunta – Minna, Satu, Nuppu ja Tuuli – ovat tehneet paikan. Aina on ollut juttua, että palvelu tylyä ja tympeää. Voi kai se jonkun mielestä olla, mutta minä en muista saaneeni missään niin hyvää palvelua. Henkilökunnasta on tullut ystäviä.

Toinen syy on kantapeikkoasiakaskunta. Parikymppisistä kahdeksan­kymppisiin on ollut sakkia. Vaihteleva, limittyvä porukka. Paljon on tullut ystäviä Moskovasta.

Kolmas syy on tila. Baarissa oman huoneen tunnelma. Kun istuu siinä pienessä tilassa vain paikallaan, kaikki tulevat luokse, tavarat ja henkilöt. Itse olen nostalgiaan taipuvainen ja kerään vanhaa tavaraa, joten Moskovan erityisyydet miellyttävät.

Olen joskus tullut paikalle, nähnyt pöydässä varattu-kyltin ja kysynyt tiskiltä, kenelle pöytä varattu. ’Se on teille varattu’, minulle on sanottu, vaikka en ole kertonut, että olen tulossa.

Tosin tasaisen ennustettavaa se käynti on ollut.

Kun Kannoston Sakari oli Art Goes Kapakan kuraattorina vuonna 2014 ja kysyi, haluanko osallistua, sanoin heti että en. Sakari oli, että ’oota hetki, olen miettinyt sellaista paikkaa kuin Kafe Moskova.’

’Aaa, senkin ketku. Pitääpä alkaa heti tehdä.’

Veistos Kuinka opimme lentämään oli valkoisen pöydän päällä esillä. Kävi moskovamainen temppu. Yksi mies halusi ostaa teoksen ja toi vaimonsa sitä katsomaan. He olivat tulleet sisään Moskovaan henkilökunnan väliköstä, joka ei ole sallittua kuin korkeintaan kanta-asiakkaille ja silloinkin luvan kanssa. Heidät heitettiin ulos.

Sain mieheltä viestin, että he eivät voi ostaa teosta, kun heitä kohdeltiin niin törkeästi.

Menin myöhemmin Moskovaan sanomaan, että ’tieks paljo oot Minna mulle velkaa’.

Se alkoi nauraa katketakseen.

Ikävä kyllä tulee. Vaikka Moskova jatkuisi muualla, ei se voi olla sama.”

JAN FORSSTRÖM, ELOKUVAOHJAAJA, KÄSIKIRJOITTAJA JA KIRJAILIJA

”Eerikinkatu 11 on kotia lukuunottamatta osoite, jonka olen sanonut taksikuskille useimmin. Olen käynyt Coronassa 23 vuoden ajan. Siinä on ollut erilaisia vaiheita. Baari on välillä ollut työpaikka, jossa on istuttu kollegoiden kanssa päiväsaikaan. Esimerkiksi kun tehtiin J-P Valkeapään kanssa meidän ensimmäistä leffaa, niin käytiin sitä tuossa terassilla paljon läpi. Ja tietysti täällä on tavannut monia ulkomaisia leffatyyppejäkin, erityisesti festarien aikaan.

Työn lisäksi tämä on vapaa-ajalla helppo, neutraali kokoontumispaikka. Jos ei ole mitään erityistä, niin sitten sanotaan, että nähdään Coronassa. Ja jos parisuhteita ajattelee, niin on se varmaan usein ollut ensimmäisiä tapaamis­paikkoja. Ehkä juuri siksi, kun se ei tunnu miltään treffi­paikalta. Jos menee Coronaan jonkun kanssa, niin ne ei ole treffit, ja juuri siksi siinä ei ole mitään paineita.

Seuraava kirjani kertoo semmoisesta laajasti määriteltynä aikuisuuttaan lykänneestä luovasta luokasta. Kyllä siinä teoksessa on aika paljon Coronassa havainnoitua kamaa. Yksi kohtaus jopa tapahtuu siellä.”

SAKARI KUOSMANEN, NÄYTTELIJÄ-LAULAJA

”Vuodesta 1983 olen tehnyt Kaurismäkien kanssa hommia. Moskovasta tuleekin aina ensimmäisenä mieleen Pellonpään kuva seinällä. Matti on siinä sen näköinen kuin hänet muistan. Kun joku haluaa ottaa minun kanssa selfien, sanon aina: ”Otetaan valoa poskeen, sanoi Matti Pellonpää”.

Lukeuduin kanta-asiakkaisiin heti alusta lähtien. Se on ollut ystävyyden ja kaveruuden paikka. Helsingissä ei ole monia turvasatamia. Vaikka ei ole ollut ihmisiä paikalla, on voinut mennä istumaan ilmapiiriin ja on tuntenut olonsa kotoisaksi.

Era haastoi minut parasta 50:stä bilismatsiin. Pelattiin ysipalloa. Sovittiin, että pitää ottaa naukku aina, kun yksi peli päättyy. Taisi käydä niin, että minulla on niin kova viinapää, että voitin pelin, joka kesti pitkälle, pitkälle aamun. Se oli valtava riemun tunne, kun voittaa mahtavan biljardinpelaajan, Eran. Toivottavasti hän muistaa vielä tämän karvaan tappion. Suosittelen urheilulajina tätä. Se on tosimiesten tosiurheilua.”

CHRIS VIDAL, SSAW-LEHDEN PÄÄTOIMITTAJA & TUOMAS LAITINEN, VANHEMPI YLIOPISTONLEHTORI, MUODIN PÄÄAINE, AALTO-­YLIOPISTO

TUOMAS LAITINEN: Meillä on vihasuhde hipster-­wannabe-paikkoihin, ja Corona tuntui aina aidommalta kuin mikään muu paikka Helsingissä: sitä ei ollut tehty laskemoidusti minkään konseptin mukaan. Aloimme käydä Coronassa säännöllisesti vuonna 2005, kun olimme muuttaneet takaisin Suomeen. Aluksi kävimme Coronassa alakerran Dubrovnikin Kalma-gootti­klubin takia. Sen järjestäjät olivat Lepakon alkuperäisiä dj:tä, jotka olivat tuoneet Suomeen bändejä kuten New Order, Depeche Mode ja Siouxsie and The Banshees. Klubi oli mieletön, siellä kävivät goottifriikit, joita ei nähnyt muualla Helsingissä. Sinne ei tultu näyttäytymään vaan tanssimaan – musiikki oli tärkeintä. Mutta jossain vaiheessa sana levisi ja yhtäkkiä siellä oli kaikki trendityypit. Alakulttuurihenki kuoli ja se tavallaan tappoi koko meiningin.

CHRIS VIDAL: Ensin Corona tuntui vain baarilta, mutta nyt en voi kuvitella meneväni minnekään muualle. Asumme kahden korttelin päässä ja asuntomme on aika pieni, joten kutsumme ihmiset mieluummin Coronaan kuin kotiimme. Kaikki, mikä tapahtuu kodin ulkopuolella, tapahtuu Coronassa. Paikka imee sinut sisäänsä: joskus olemme tulleet tänne sunnuntaina lounaan jälkeen ja lähteneet kymmeneltä illalla. Eikä minulla ole yhtään huonoa muistoa Coronasta. Se on harvinaista baarien suhteen.

TL: Ja tietenkin rakastamme Coronan kulttuuriperintöä and the whole fucking Kaurismäki thing. On harvinaista, että paikalla on sellainen historia kuin Coronalla – sen aistii kun vain kävelet sisään – se on harvinaista jopa Pariisissa. Helsingin keskusta on täynnä bourgeois-hipster-baareja ja Corona on viimeinen pièce de résistance. Tämä paikka ei ole muuttunut yli 20 vuoteen. On täyttä hulluutta, että Coronaa ei säilytetä hotellin avautuessa. Sehän olisi ollut koko paikan vetonaula. Mutta suomalaiset ovat aina olleet lahjakkaita kulttuurihistorian tuhoamisessa.

CV: Vaikka käymme täällä melkein joka päivä, emme saa erityiskohtelua. Mutta jonkilainen suhde henkilö­kuntaan kehittyy väistämättäkin. He tuntevat meidät, ja kun kävelemme sisään he kaatavat meille juomat valmiiksi. Minulle olutta, Tuomakselle viiniä. Ja Tuomas ei pidä Moskovan viinistä...

TL: …joten jos olemme siellä, he tuovat minulle viiniä Coronasta. En ole georgialaisen ja ukrainalaisen viinin ystävä. Se on ainut etuoikeus, jonka olemme ansainneet. Baarimikot ovat hitaastilämpeäviä ja me olemme hitaastilämpeäviä. Kesti hetken, että pääsimme väleihin, joissa olemme nyt. Viimeiset kolme vuotta olen kutsunut henkilökunnan Aallon muotinäytökseen, eturivin paikoille. On hauskaa ja meille tärkeää, että he ovat siellä.

CV: Coronasta tuli myös SSAW-lehden epävirallinen toimisto. Koska olimme aina siellä, kaikki tapaamiset ja palaverit pidettiin siellä – tai oikeastaan ne vain tapahtuivat ja sanoin aina Tuomakselle, että meidän pitää muistaa tämä kaikki! Useimmat SSAW:n julkaisubileistä on juhlittu Moskovassa. Olemme myös kuvanneet joitakin editorialeja Moskovassa ja Coronassa.

TL: Kun kansainväliset muotivieraat tulevat toukokuun lopussa kaupunkiin, tuomme heidät Coronaan ja Moskovaan. Lotta Volkova, J.W. Anderson, Michel Gaubert, Martine Sitbon – he kaikki ovat rakastuneet näihin paikkoihin ja niiden Kaurismäki-­henkeen.

CV: On hauskaa olla Moskovassa ja katsoa, miten tärkeät muoti-­ihmiset täyttävät baarin. Moskova ja Corona ovat muotivieraiden lempiasia Helsingissä. He, jotka käyvät täällä useammin, haluavat palata näihin paikkoihin yhä uudelleen. Moskova ja Corona ovat rehellisiä, ne eivät teeskentele, ja siksi nämä ihmiset viihtyvät täällä. En usko, että henkilökunta edes tietää, keitä he ovat.

TL: Ja siinä Coronan kauneus onkin.

CV: Neljä vuotta sitten Elijah Wood oli Helsingissä. Hänellä oli Kaikussa dj-keikka, jonka jälkeen hän istui terassilla yksin juomassa. Olin melkein sokissa. Kerroin tiskillä, että Elijah Wood istuu terassilla. Aha, sanoi baari­mikko. Coronaan ei tulla näyttäytymään, eikä se ole ikinä tuntunut coolilta paikalta."

Ja siksi me rakastamme Coronaa – ja koska olemme sosiaalisesti rajoittuneita.
Tuomas Laitinen
Julkaistu: 14.8.2019