Apu

Timo Kojo: Mulla oli ­Kaivopuiston kahviloissa sopimus, että puolet aamuvichystä on valkkaria


Timo Kojo, 66, vollotti viimeksi ääneen mustan musiikin historiasta kertovan dokumentin äärellä.
Kuvat Pasi Murto / All Over Press

Suosioon on helppo sokaistua. Menestys tuntuu ihanalta, mutta on helvetin petollista. Kun oli fyrkkaa, tarjosin kaikille. Siinä meni muutama rivitaloasunto. Jälkikäteen ajateltuna olin saatanan hölmö. Alamäen alettua puhelut loppuivat ja samalla monet frendit katosivat. Siinä näki ihmisen raadollisuuden.

Suorapuheisuuteni vuoksi olen saanut kärsiä ennakkoluuloista. Itse suhtaudun muihin ihmisiin hyvin avoimesti. En voi käsittää homofobiaa tai ulkomaalaisvastaisuutta. Perussuomalaisten touhuja ­pidän ihan pimeinä. En tiedä, yrittävätkö he kerätä poliittisia pisteitä vai ovatko ­oikeasti niin saatanan tyhmiä.

Sovinistiksikin minua on syytetty. Omasta mielestäni olen feministi. Arvostan naisia ja pidän heitä monesti miehiä älykkäämpinä. En minä naisia silti ymmärrä. En ­pätkääkään. He ovat ikuinen mysteerio. Mutta kuka helvetti heitä ymmärtäisikään? ­Eivät varmaan naiset itsekään.

Olen halunnut olla tiiviisti poikieni elämässä mukana. Meillä pyöri pikkukundeja himassa. Faijaani tunsin aika huonosti. Hän oli ihan kiva heppu, mutta äärimmäisen järjestelmällinen ja tiukka mies, joka teki pitkiä työpäiviä ja näki maailman numeroina. Välillä sain nenääni.

Urheilu pelasti elämäni. Olin ­teininä A-junnujen maajoukkueleirillä ja voitin HJK:n riveissä tekniikkakisan SM:n. Futis päättyi, kun luut tulivat ­sukasta läpi. Muutama vuosi sitten sain sydänkohtauksen ja rytmikoneen rintaan. Lekurit sanoivat, että urheilutaustan vuoksi olen ylipäätään tässä. Ilman sitä ­oltaisiin jo öljymäellä.

Suomalaiset ovat tosikkoja. Kun Nuku pommiin sai Euroviisuissa 1982 nolla ­pistettä, sain muissa maissa enemmän palstatilaa kuin skaban voittaja ja heitin keikkoja pitkin Eurooppaa. Bob Geldof kirjoitti, että biisi on paras euroviisu koskaan! Suomessa se romautti koko paketin. Ihan kuin olisin hävinnyt talvisodan, saatana! Olisi pitänyt olla nöyrä ja pyytää ­anteeksi. Olin silti pelkästään ylpeä.

Musiikkiurasta on ollut älyttömästi hyötyä bisnespiireissä. Liikun maailmalla ­taiteilijastatuksella. En ole johtaja, vaan kaveri, jolta voi kysyä ihan mitä vaan. ­Kukaan ei menetä feissiään. Varsinkin ­Aasiassa laulutaidosta on hyötyä. Vedän karaokessa Ray Charlesia ja miljardiyhtiöiden pääjohtajat piipittävät omalla saundillaan. Monesti on naurussa pitelemistä.

Alkoholiin mulla on viha–rakkaus-­suhde. Nuorempana tuli juotua järjettömiä määriä. Vedin neljä lonkeroa ennen kuin lähdin aamiaiselle. Ei se silloin tuntunut ongelmalta. Vielä ennen sydäriä tissuttelin tasaisen tappavaan tahtiin. Mulla oli ­Kaivopuiston kahviloissa sopimus, että puolet aamuvichystä on valkkaria. ­Nykyisin ei jää enää putki päälle.

Olen herkkä ja liikutun monista asioista. Viimeksi vollotin ääneen mustan musiikin historiasta kertovan dokumentin äärellä. Viime aikoina on mennyt aika monia rakkaita kavereita ympäriltä. Viimeisimpänä mentorini Jukka Virtanen. En silti pelkää kuolemaa. Vanheneminen on mahtavaa, vaikka paikkojen hajoaminen vituttaakin.

Julkaistu: 26.10.2019