Timanttiliigan huipentuma riisuu monen asian paljaaksi – suomalaisia ei näy missään: "Teemme jotakin täysin väärin"
Yleisurheilukausi vetelee viimeisiään. Samalla kun yleisurheilun kerma kokoontuu lajin tärkeimmän ammattilaiskiertueen Timanttiliigan päätöstapahtumaan, käy ilmi missä on suomalaisten paikka tämän lajin maailmankartalla – ja missä lähimpien verrokkimaiden Norjan ja Ruotsin. Jari Kupila kertoo mitä paikan päällä koki.
Urheilukesä 2024 on ollut suomalaisen huippu-urheilulle historiallisen rajun todellisuustörmäyksen kesä. Kaiken ikään kuin tiivistää se, mitä tapahtuu, kun kansainvälisen yleisurheilun ykkösketju kokoontuu lajin tärkeimmän päätöskiertueen finaalitapahtumaan.
Se kertoo todellisuudesta jopa paljaammin ja julmemmin kuin mitalittomat olympiakisat.
Suomalaisia ei ole näkynyt, kun Timanttiliigan päätöskisaa on ennakoitu pitkin viikkoa Brysselissä järjestetyissä mediatilaisuuksissa. Siinä missä Ruotsin Armand Duplantis ja Norjan Jacob Ingebrigtsen ovat koko kiertueen markkinoinnin näkyvimpiä mannekiineja ja loistavat kansainvälisten mediatilaisuuksien päätähtinä, suomalaisurheilijoita ei näissä tilaisuuksissa näy.
Eikä ole juuri näkynyt sen jälkeen, kun Tero Pitkämäki heitti parhaita heittovuosiaan joskus yli vuosikymmen sitten.
Se, että suomalaisia ei näy lajin näkyvimmillä mainospaikoilla ei tietenkään sinänsä vielä mitenkään hälyttävää ole. Ei niillä paikoilla näy kovin monen muunkaan maan urheilijoita.
Se kuitenkin on hälyttävää, ettei suomalaisia näy kisapaikalla ollenkaan, muutamaa paikalle eksynyttä toimittajaa ja jokusia katsomossa istujia lukuun ottamatta. Etenkin kun eihän suomalaisia ole näissä kekkereissä muutenkaan nähty tämän kesän aikana kuin muutamina yksittäisinä tilastopoikkeuksina.
”Se, ettei suomalaisia pääse näissä kisoissa edes starttiviivalle, kertoo lajin suomalaisen huipputekemisen olevan kansainvälisen yleisurheilun divaritasolla.”
Timanttiliiga on yleisurheilun kansainvälisen ammattilaissirkuksen tärkein kisasarja. Se on tarkoitettu lajin absoluuttiselle kermalle.
Se, ettei suomalaisia pääse näissä kisoissa edes starttiviivalle, kertoo lajin suomalaisen huipputekemisen olevan kansainvälisen yleisurheilun divaritasolla.
Suomessa kyllä puuhataan paljon juoksemisen, hyppäämisen ja heittämisen kanssa. Suomessa seurataan yleisurheilua paljon, lajilla on edelleenkin iso henkinen merkitys koko huippu-urheilun uskottavuudelle. Kaikesta tästä kansallisesta vahvuudesta huolimatta lajin kansainvälinen ykkösketju urheilee kuitenkin pykälää suomalaisia korkeammalla sarjatasolla.
Toki Wilma Murto pääsisi terveenä näihin kisoihin mukaan.
Toki, jos naisten moukarinheitto olisi lajin kansainvälisille päättäjille niin tärkeä laji kuin suomalaisille, myös Krista Tervo ja Silja Kosonen olisivat näissä lajin kansainvälisen arjen tärkeimmissä kisoissa näkyvästi mukana.
Ja kyllä, keihäsmiehet sekä Reetta Hurske, Eveliina Määttänen, Ilona Mononen, Topi Raitanen ja Nathalie Blomqvist ovat tämän tason kisojen tuulikaapissa, kiinni viimeisissä paikoissa päästä silloin tällöin mukaan. Myös muutamalla tänä kesänä hutikesän tehneellä suomalaisella on edellytyksiä sille tasolle yhä jatkossa nousta.
Mutta vaikka jokunen suomalainen joskus voi edelleen mukaan päästäkin, kukaan suomalainen yleisurheilija ei ole vuoden 2024 tilanteessa takuuvarma Timanttiliigan kiertäjä.
Kun tämän tosiasian kohtaa tilanteessa, jossa koko kisasarjan tärkeimpinä mainoskasvoina on norjalainen ja ruotsalainen yleisurheilija, siis täysin suomalaisen yhteiskunnan kaltaisten maiden urheilijat, olisi asian äärelle syytä pysähtyä.
Teemme Suomessa jotakin täysin väärin. On jotakin, jota emme nyt huomaa ymmärtää.
”Jos Suomessa ei osata edes harmitella sitä, ettei olla mukana, kun yleisurheilun todellinen kerma kokoontuu, on turha ihmetellä miksei paikalla suomalaisia ole.”
Joku voi tietysti olla sitä mieltä, että väliäkö sillä, minkä verran suomalaisia Timanttiliigassa kisailee. Suomalaisillehan on tarjolla hyviä ja omalle tasolle sopivampia kisoja kotimaassa ja välillä kakkostason kansainvälissäkin ympyröissäkin.
Näin voi tietysti ajatella.
Mutta jos näin ajatellaan, ajatellaan samalla siten, ettei suomalaisten paikka ole siellä missä lajin ykkösketju kilpailee. Kilpaillaan sovinnolla jossakin muualla, vähäisemmän vaatimustason kisoissa.
Tässä ei tietenkään sinänsä mitään väärää ole, mutta jos tämä nähdään oikeana linjana, nähdään oikeana sekin, että suomalaisten paikka ei ole niissä ympyröissä, joissa kehitytään tekemään niitä kovimpia tuloksia ja pärjäämään niissä kovimmissa ympyröissä.
Yksi urheilemisen tekemisen tasokkuutta keskeisesti määrittelevä taso on vaatimustaso. Jos Suomessa ei osata edes harmitella sitä, ettei olla mukana, kun yleisurheilun todellinen kerma kokoontuu, on turha ihmetellä miksei paikalla suomalaisia ole.
Ja jos vaatimustaso on tätä, on aivan turha kirota sitäkään, ettei arvokisoissakaan pärjätä.
”Yksilöä ympäröivä tekemisen kulttuuri on tärkein menestystekijä. Ei järjestelmä, ei näyttävä johtajuus, eivät säkenöivät strategiapaperit.”
Yleisurheilu on tietysti vain yksi laji, mutta sen todellisuus heijastelee laajemminkin suomalaisen yksilöurheilun huipputekemistä. Tämän kesän kriittisenä käyneessä kotimaisessa huippu-urheilukeskustelussa on turhan vähän käytetty sanoja ”todellisuuskuva” ja ”toimintakulttuuri”.
Kun jossakin asiassa yritetään kehittyä paremmaksi, kaikki alkaa todellisuuden tunnustamisesta. Yleisurheilun kohdalla se tarkoittaa sitä, että omaa todellista tasoa ei pidä arvioida Eliittikisojen ja kotimaisessa mediassa näkyvien palstamillien ja tv-pätkien perusteella, kuten suomalaisessa lajitodellisuudessa ihan ymmärrettävästi helposti käy.
Suomi on maa, jossa keskinkertaisellakin tulostasolla saa laajaa kansallista medianäkyvyyttä ja huippu-urheilijan statuksen. Se status on tietysti totta niin kauan, kun toimitaan kotimaisessa todellisuudessa.
Kansainvälisen huipputekemisen suhteen se ei kuitenkaan kerro yhtään mitään. Se mitataan muissa ympyröissä. Niissä, joihin suomalaisilla on yhä harvemmin mitään asiaa edes osallistumaan.
Se toinen tärkeä sana, joka nyt käynnissä olevassa keskustelussa meinaa hautautua kaikenlaisen organisaatiohölinän ja tuolileikkimisen alle, on ”toimintakulttuuri”.
Urheilussa tahtoo olla niin, että urheilijayksilöä ympäröivä toimintaympäristö – siis vaatimustaso, arkinen kilpailutilanne, esimerkit lähiympäristössä, tekemisen asenteita leimaava kollektiivinen ilmapiiri – on kehittymisen kannalta tärkein asia.
Toimintakulttuuri tuottaa urheilua. Toimintakulttuurin taso määrittelee sen, minkälaista tulosta se toimintakulttuuri voi tuottaa.
Yksilöä ympäröivä tekemisen kulttuuri on tärkein menestystekijä. Ei järjestelmä, ei näyttävä johtajuus, eivät säkenöivät strategiapaperit.
”Toimintakulttuuri” ja ”todellisuuskuva” ovat toisiinsa liittyviä sanoja. Jos suomalaisessa huippu-urheilussa halutaan nousta takaisin todellisen huipputekemisen tasolle, olisi aivan ensimmäisenä uskallettava katsoa sitä todellisuutta missä toimintakulttuurissa suomalaisten parhaimmisto oikein toimii.
Siis minkälaisessa vaatimustasossa, arkisessa kilpailutilanteessa ja minkälaisten arjessa näkyvien esimerkkien kanssa ne suomalaiset, joiden halutaan kehittyvän todelliselle huipputasolle, aidosti arkista valmentautumistaan toteuttavat.
”Kun tasoa mitataan absoluuttisesti tuloksilla, vaatimustaso on tänä päivänä lähes koko suomalaisen yleisurheilun osaamisen yläpuolella.”
Tämän todellisuuskuvan määrittelyyn kuuluu kiinteästi sekin, että katsotaan näiden menestystoivojemme kilpailukalenteria. Se, minkälaisissa kisatilanteissa toimitaan, on aivan keskeinen urheilijayksilöiden toimintaympäristön tasokkuuden todellisuuskuvaa määrittävä tekijä.
Kesän 2024 tilanteessa suomalaisia ei näy kansainvälisessä yleisurheilun tärkeimmän kisasarjan finaalitapahtumassa. Se on fakta, jota ei poista se, että rankingjärjestelmä auttoi yllättävänkin monta suomalaista olympiakisoihin mukaan.
Kun tasoa mitataan absoluuttisesti tuloksilla, vaatimustaso on tänä päivänä lähes koko suomalaisen yleisurheilun osaamisen yläpuolella.
Toki tässä kesässä oli mukana myös hyviä pilkahduksia. Suomessa on yhä lahjakkuuksia, jopa mitalitason edellytyksillä urheilevia lahjakkuuksia. Nämä lahjakkuudet eivät kuitenkaan koskaan nouse mitalitason tuloksiin, ellei tekemisen arkista vaatimustasoa nosteta sille tasolle, mille lajin kansainvälinen huipputaso – ei mukavassa kotimaisessa julkisuuskuplassa paistattelu – vaatimustason määrittelee.
Olisiko aika herätä huomaamaan jotakin?
