Apu

Tiesitkö, että ahmalla on suurempi puruvoima kuin karhulla? Laji kärsii yhä poronhoitoalueella, mutta muualla se elpyy

Tiesitkö, että ahmalla on suurempi puruvoima kuin karhulla? Laji kärsii yhä poronhoitoalueella, mutta muualla se elpyy
Pienin suurpetomme, ahma eli osmo, on edelleen helisemässä poronhoitoalueella, mutta muualla Suomessa sillä on alkanut mennä ilahduttavan hyvin.
Julkaistu: 5.5.2022

Nykymaailmassa luonnon monimuotoisuuskysymyksiä työkseen seuraavat ovat joutuneet tottumaan huonoihin uutisiin. Ja siihen, että kansainvälisissä ilmasto- ja monimuotoisuuspaneeleissa esitetyt kauniit lupaukset eivät usein konkretisoidu käytännön toimiksi, eivät ainakaan niin laajasti ja ripeästi kuin kriisien torjuminen vaatisi.

Huonoja uutisia on liikkeellä niin paljon, että usein hyvät uutiset saattavat hukkua niiden alle.

Silti tänä globaalien kriisien aikana mennään eri puolilla maailmaa myönteisiinkin suuntiin, myös Suomessa. Yksi myönteinen uutinen julkaistiin viime vuoden lopulla. Se kuului näin: maamme ahmakanta on kymmenkertaistunut kolmenkymmenen vuoden aikana.

Käsivarren erämaa on tunturiahman luontaista esiintymisaluetta. Nykyisten arvioiden mukaan Suomen pohjoisimpien kuntien Inarin, Utsjoen ja Enontekiön tuntureilla elää noin 40 tunturiahmaa.

Mitä on noin merkittävän kannan­kasvun taustalla?

Ja tarkoittaako se sitä, että erittäin uhanalaiseksi luokiteltavan ahman tulevaisuus näyttää valoisalta?

Kun ahma rauhoitettiin vuonna 1982, sen tilanne oli hälyttävä. Suomessa eli enää vain enää muutamia kymmeniä yksilöitä. Pitkään jatkunut vaino oli miltei koitua lajin kohtaloksi. Ahma rauhoitettiin aivan viime tingassa.

Vuosikymmenten saatossa tilanne on muuttunut.

– Kun lajin kanta on päässyt taantumaan näin alhaiseksi, ei muutos parempaan tapahdu vuodessa parissa. Ahmankin kohdalla lajin runsastuminen on noudattanut perinteistä kaavaa, eli kanta on kasvanut asteittain, ja nyt 2000-luvun puolella kasvu on kiihtynyt lisääntymisikäisten yksilömäärien kasvaessa. Kyse on myönteisestä kierteestä, Luonnonvarakeskus Luken tutkimusprofessori Ilpo Kojola kertoo puhelimitse.

Luken tuoreimman kanta-arvion mukaan Suomessa eli viime vuoden kevättalvella 390–400 ahmaa. Kanta kasvoi edellisestä vuodesta noin kymmenellä yksilöllä. Ahman kohdalla koko maan kanta-arvio ei silti täysin selitä muutosta, sillä laji jaetaan kahteen maantieteelliseen kategoriaan: poronhoitoalueen sisäiseen ja sen ulkopuoliseen kantaan. Poronhoitoalue kattaa 36 prosenttia Suomen pinta-alasta, ja sillä elää nykyisten arvioiden mukaan noin 165 ahmaa. Sen ulkopuolella on noin 230 yksilöä.

Tuolle jaottelulle on kaksi pääsyytä.

Ahma saalistaa poroja etenkin lumien aikaan, mistä johtuen poronhoitoalueella elävien ahmojen suotuisa kannan koko määrittyy suhteessa kannan aiheuttamaan porokarjahävikkiin. Ahman aiheuttamiksi kirjattiin vuonna 2021 yli 1 900 porovahinkoa, 40 prosenttia kaikista viime vuonna suurpetojen aiheuttamista, korvatuista porovahingoista.

Kaksi eri alakantaa

Laji jaetaan myös geneettisesti kahteen eri leiriin. Maan pohjois­osissa elävät tunturiahmat kuuluvat skandinaaviseen kantaan yhdessä Ruotsin ja Norjan ahmojen kanssa. Tunturi-Lapin alapuolella elävät metsäahmat taas ovat osa Luoteis-Venäjän Karjalan kantaa. Luken Ilpo Kojola kertoo, että yleisesti ottaen lajin kantojen geneettinen raja kulkee Sallan leveyspiirin tietämissä, vaikka tietenkin jotkin yksilöt vaeltavat pitkiäkin matkoja molempiin suuntiin.

– Kyseessä on yksi ja sama eläin, joka jaetaan kahteen niin sanottuun alakantaan elinympäristön mukaan. Kun vuosina 1996–98 siirtoistutimme kuusi yksilöä Käsivarren erämaan suurtuntureilta Pohjois-Pohjanmaan metsälakeuksille, ne pärjäsivät siellä seurantojen mukaan oikein hyvin. Se ei tietenkään yllätä, sillä kyseessä on hyvin sopeutuvainen ja sitkeä eläin, Kojola toteaa.

Ahma (Gulo gulo) on Euroopan kookkain näätäeläin, mutta maamme neljästä suurpedosta pienin. Sen säkäkorkeus on hieman alle puoli metriä ja pituus 65–85 senttimetriä. Uros painaa keskimäärin noin 17 kiloa, parhaimmillaan 28 kiloa, ja naaras vain noin 13 kiloa. Silti ahmalla on kaikista suurpedoista suurin puruvoima. Lisääntymisikäiset ahmanaaraat ovat useimmiten paikkauskollisempia, kun taas urokset ja nuoret voivat vaeltaa pitkiäkin matkoja ravinnon ja puolison perässä. Urosten on tiedetty vaeltavan yhtäjaksoisesti yli 1 000 kilometrin matkoja noin 45 kilometrin päivävauhtia.

Ahma on taitava kiipeilijä. Metsä-Suomessa puut tuovat sille turvaa muita suurpetoja kuten susia vastaan.

Rauhoituksen jälkeen laji on saanut vahvistusta Venäjän puolelta vaeltaneista yksiöistä, mutta Luonnonvarakeskuksen Kojola täsmentää, ettei kyse ole suurista määristä.

Näyttö viittaa Kojolan mukaan siihen, ettei itärajan takainen ahmakanta ole kovin suuri. Siitä huolimatta se vahvistui 2000-luvun aikana, ja Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa ahman tilanne on tällä hetkellä kohtuullisen hyvä. Kun tietyn alueen reviirit täyttyvät, uuden sukupolven edustajat etsivät paikkaansa muualta. Siten geenit leviävät uusille alueille. Vaeltavan luonteensa ansiosta metsäahma on levittäytynyt takaisin maakuntiin, joissa se on aikaisemmin ollut hyvin harvalukuinen tai joista se on ollut kokonaan poissa.

– Tiheimpien kantojen alueilla Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa määrä tuskin enää kasvaa, mutta ahman esiintyminen voi vahvistua etenkin Keski-Suomen, Keski-Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Pohjois-Savon maakunnissa, siellä, missä on vielä tilaa kannan kasvulle ja missä olosuhteet olisivat otolliset ahmalle, Kojola kertoo.

Kojolan mukaan metsäahman kannan merkittävään kasvuun vaikuttaa kolme päätekijää.

Ensinnäkin nyky-Suomen metsissä on ravintoa yllin kyllin kaikkiruokaiselle suurpedolle. Ahma saalistaa eläimiä aina hiirestä jänikseen, kauriiseen ja poroihin. Lisäksi se hyödyntää tehokkaasti raadot. Räjähdysmäisesti kasvaneen valkohäntäkauriskannan siivittämänä myös susi on levittäytynyt takaisin Länsi-Suomen maakuntiin. Siitä on hyötynyt myös ahma, koska susilaumalta jää usein saaliinrippeitä.

Ravintoa siis riittää, ja elinympäristö sopii ahmalle muutenkin.

Poronhoitoalue kattaa 36 prosenttia Suomen pinta-alasta. Sillä elää nykyisten arvioiden mukaan noin 165 ahmaa. Ahma saalistaa poroja etenkin lumi­aikaan, mistä johtuen lajin tilanne on pohjoisessa vaikea.

– Ahma ei vaadi ympärilleen koskematonta erämaata, vaan se pärjää hyvin nuoremmissa talousmetsissä. Se ei kavahda edes avohakkuita, kunhan ympäristössä on riittävästi suojaisia paikkoja ja ihmisiä harvakseltaan, Kojola kertoo.

Kolmas tekijä metsäahman nousun taustalla on kulttuurillinen.

– Poronhoitoalueen ulkopuolella ahma ei aiheuta merkittävää haittaa ihmisen omaisuudelle. Se ei myöskään herätä meissä samanlaista pelkoa kuin susi tai karhu. Asenneilmapiiri näyttää kehittyneen vahvasti myönteiseen suuntaan, mikä on keskeistä lajin kuin lajin kannalta.

Siinä missä metsäahman kulttuurinen asema on parantunut vuosien saatossa, tunturiahman asema on maamme pohjoisosissa edelleen varsin ristiriitainen.

Porovahingoista johtuen Tunturi-Lapin ahmakannasta on vuodesta 2016 lähtien metsästetty poikkeusluvilla vuosittain muutamia yksilöitä, jotta kanta pysyisi poroelinkeinon näkökulmasta katsoen riittävän pienenä. Nykyisten arvioiden mukaan Suomen pohjoisimpien kuntien Inarin, Utsjoen ja Enontekiön tuntureilla elää noin 40 ahmaa, ja ne ovat osa poronhoitoalueen 165 yksilön vahvuista ahmakantaa. Kun poronhoitoalueen eteläosissa ahmakanta on hienoisesti kasvanut, pohjoisimpien kuntien tunturialueilla suunta on ollut päinvastainen.

Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollilan mukaan viime vuosina toteutettu ahman kannanhoidollinen metsästys Suomen puolella ei ole vaikuttanut merkittävästi siihen, miksi tunturiahman tilanne on heikentynyt entisestään. Ollilan mielestä merkittävä syy kannan pienenemiseen löytyy rajan toiselta puolelta.

– Norjassa Finnmarkin ja Tromssan alueilla on ammuttu vuoden 2014 jälkeen yli 150 ahmaa kannanhoidollisissa metsästyksissä. Noin suuret tappoluvut heijastuvat myös Suomen tunturiahman tilanteeseen, Ollila selittää.

Ollilan mukaan yhteistyötä kolmen Pohjoismaan viranomaisten kesken tulisikin kehittää, jotta tunturiahmasta saataisiin lajina parempi kokonaiskuva.

– Tunturi-Lapin ahmat ovat käytännössä osa Ruotsin ja Norjan tunturi- ja vuoristoalueiden ahmakantaa, joka on yksi ja sama. Kuten DNA-näytteet osoittavat, Pohjolan ahmat vaeltelevat kolmen maan alueilla vapaasti. Se tekee hyvää lajin geneettiselle monimuotoisuudelle, mutta ymmärrystä tulisi lisätä lajin elämän saloista, sillä tiedämme niistä edelleen hyvin rajallisesti.

"Tutut pesäpaikat ovat tyhjiä ja lumijäljet vähissä"

Suomen tunturiahman kannan taantuminen viime vuosien aikana on saanut asiantuntijat huolestumaan. Metsähallituksen puistomestari Petteri Polojärvi kertoo palanneensa juuri Lemmenjoen kansallispuistosta suorittamasta ahman lumijälkilaskentoja.

– Hiljaista oli, vain yhdet tuoreet ahman jäljet. Metsähallituksen huoltomieskin on liikkunut alueella koko talven näkemättä ainoatakaan ahman jälkeä. Arviomme mukaan koko valtavan isossa kansallispuistossa on tällä hetkellä vakituisesti vain yksi yksilö reviirillään, Polojärvi toteaa ja jatkaa, että jälkilaskennat muualla Itä-Lapissa ovat tuottaneet tänä talvena vastaavanlaisia tuloksia.

– Tutut pesäpaikat ovat tyhjiä, ja lumijäljet ovat vähissä monella eri erämaa-alueella. Esimerkiksi Hammastunturin alueella oli vuosia 5–8 yksilön pysyvä kanta, nyt parina viime talvena siellä ei ole ollut ainoatakaan asuvaa eläintä.

Metsähallituksen puistomestari kertoo liikkuneensa Inarin ja Utsjoen tuntureilla yli 25 vuotta, ja sinä aikana tunturiahman tilanne on käynyt vuosi vuodelta huonommaksi. Mistä se johtuu?

''Ahma on laji, jonka pesivät naaraat elävät tietyillä alueilla vuodesta toiseen, jos ne vain saavat olla rauhassa. Kun ne katoavat yhtäkkiä, on selvää, että taustalla on laiton tappaminen, ahmalla kun ei ole täällä luontaisia vihollisia lainkaan. Onhan siitä näyttöäkin, vaikka en lähde tässä ketään syyllistämään.''

Polojärven mielestä on hienoa koko lajin tulevaisuuden kannalta, että eteläisemmässä Suomessa ahmalla menee paremmin. Kaikesta huolimatta Polojärvi muistuttaa, ettei kokonaistilanne ole kestävä, jos lajilla ei ole edellytyksiä olla olemassa merkittävässä osassa sen luontaista esiintymisaluetta.

– Näyttää siltä, että ahmat ovat kahden kerroksen väkeä. Hienoa, että lajille on tilaa etelässä, mutta entä näillä valtavilla suurtunturialueilla, jotka ovat ahman luontaista esiintymisaluetta? Mahtuuko tänne tulevaisuudessa edes muutamaa yksilöä?

Laji saattaa jatkossa pesiä jopa Uudellamaalla

Vaikka ahmakanta on kasvanut merkittävästi etenkin 2000-luvulla, asia on monimutkaisempi kuin miltä se saattaa ensisilmäyksellä näyttää. Koska kanta oli vielä 1990-luvun alussa häviävän pieni, näyttää viimeaikainen kannan kymmenkertaistuminen prosentuaalisesti suurelta. Vuoden 2019 Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnissa ahma luokitellaan edelleen erittäin uhanalaiseksi.

Pohjoinen vaeltaja. Ahma on äärimmäisen sitkeä ja kestävä. Urosten on tiedetty vaeltavan yhtäjaksoisesti yli 1 000 kilometrin matkoja noin 45 kilometrin päivävauhtia.

Metsäahman kohdalla Luken tutkimus­professori Kojolan näkemyksen mukaan hyvä suunta näyttää jatkuvan, tätä menoa kanta kasvaa hienoisesti lähivuosina. Esimerkiksi viime vuosien aikana ahmahavaintoja on tehty muun muassa Hel­singin edustalla ja Sipoossa joka talvi.

– Jos sama kehitys jatkuu tulevaisuudessa, en olisi yllättynyt, jos pesintää tapahtuisi lähivuosina muutaman naaraan voimin Uudellamaalla saakka. Tällä menolla metsäahma hiljalleen vakiinnuttaa asemansa Suomen luonnossa, Kojola pohtii.

Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollila uskoo, että ahman parantunut pesimä­menestys Metsä-Suomessa voisi heijastua maan pohjoisosiinkin.

– Pidän keskeisenä paikallisten toimijoiden välistä yhteistyötä. Sen parissa olemme tehneet töitä viime vuosina. Lisäksi ahman reviirikohtainen korvausjärjestelmä, joka toimii poronhoitoalueella maakotkan kohdalla ja on käytössä Ruotsissa, voisi toimia myös Suomen tunturialueilla, ylitarkastaja linjaa.

Myös Petteri Polojärvi uskoo yhteistyön voimaan. Lisäksi hänen mielestään resursseja tulisi kohdistaa Tunturi-Lappiin: siellä kävijöiden määrä ja ihmisen toiminta kasvavat kautta linjan.

''Lapin isoihin kansallispuistoihin pitäisi saada puistonvalvojat takaisin kuten Norjassa ja Ruotsissa. Se olisi matkailijoiden turvallisuuden kannalta hyvä asia, mutta lisäksi valvojien läsnäolo hillitsisi ahmaan ja hirveen kohdistuvaa metsästysrikollisuutta sekä laitonta maastoliikennettä.''

Kommentoi »