”Tiesin heti, että mun poika on kuollut” – Satu Kinnusen lapsi käytti vuosia huumeita, alfa-PVP vei hänet vuodessa

Atte on hävinnyt. Satu Kinnunen istui maailmanpyörässä, kun hänen vanhimman lapsensa Aten isä soitti ja sanoi nuo sanat. Satu oli nuorempien lastensa kanssa Powerparkissa Alahärmässä yli 400 kilometrin päässä Espoosta, poikansa katoamispaikasta.

Ennen katoamistaan Atte oli yrittänyt kaivaa silmiään päästään. Hän oli kuvitellut, että niihin oli piilotettu kamerat. Näin Aten isä, Sadun entinen puoliso kertoi. Puhelu ei tuntunut todelliselta.

– Ajattelin, että koko maailma seis nyt, Satu, 47, muistelee ääni sortuen.

Maailmanpyörä jatkoi kuitenkin pyörimistään ja perheen päivä huvipuistossa kulkuaan. Satu teki monta vuotta pitäneen päätöksen, ettei hän kerro muille Aten tilanteesta. Se oli liian hirveää jaettavaksi. Hän keskittyi siihen, että selvisi itse sen tiedon kanssa.

Siksi Satu esitti Aten sisaruksille tuona kesäisenä päivänä, ettei mitään ollut tapahtunut. Hän jatkoi kieppumista huvipuistolaitteissa lastensa kanssa miettien, oliko Atella lämmintä vaatetta päällä, oliko hän syönyt. Välillä poliisit soittelivat ja Satu oli itse yhteydessä hätäkeskukseen.

Atte oli tuolloin 17-vuotias. Hän oli muuttanut jokin aika sitten äitinsä luota Nurmijärveltä isälleen Espooseen.

Vajaan viikon kuluttua poika palasi isänsä pihalle ja ”antautui”. Hän oli hyvin peloissaan ja kuvitteli, että paikalla oli ulkopuolisia henkilöitä, jotka halusivat ottaa hänet kiinni.

Satu ajatteli, että poika oli seonnut. Tavallaan hän olikin. Hän oli amfetamiinipsykoosissa. Se oli kuitenkin vasta alamäen alku.

Psykoosista selviydyttyään Atte kertoi äidilleen käyttäneensä huumeita 14-vuotiaasta lähtien, kolmen vuoden ajan. Se oli Sadulle järkytys. Hän oli ajatellut, että suvussa kulkeva alkoholismi olisi voinut osua Aten kohdalle. Poika kun ei vieroksunut alkoholin makua edes silloin, kun sai pienen maistiaisen lapsena. Siksi Satu valisti poikaansa alkoholin haittavaikutuksista huolella.

Mutta huumeista ei juuri puhuttu. Sadulla ei käynyt mielessäkään, että kukaan hänen lapsistaan voisi haksahtaa huumeisiin.

Kaikki alkoi kannabiksella, kaveriporukan yhteisellä kokeilulla. Myöhemmin kyläpoliisi kertoi, että juuri Aten ikäluokasta, vuonna 1999 syntyneistä nuorista, varsin moni kokeili huumeita perheen kotikylällä Nurmijärvellä.

Satu oli hyvin läheinen esikoisensa kanssa, mutta hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä, että poika käyttäisi huumeita. Atella oli koko ajan ”homma kasassa”. Hän harrasti paljon esimerkiksi musiikin ja urheilun saralla, näytteli kotimaisten elokuvien ja tv-sarjojen sivurooleissa sekä kesäteatterissa. Menestystäkin tuli.

Atte oli voimanoston Suomen mestari ja pohjoismaiden mestari omassa sarjassaan. Sen myötä hän kävi dopingtesteissä toistuvasti. Huumeita ei testattu, mutta jonkinlaista luottamusta se Sadussa herätti.

Kahta varoituksen merkkiä oli vaikeaa nähdä: sosiaalisen piirin kasvua ja tuhlailua. Atella oli ollut aina paljon ystäviä, ja koska harrastukset vaihtelivat, uusia nimiä tuli lisää muutenkin jatkuvasti. Eikä raha ollut koskaan pysynyt Aten taskuissa muutenkaan.

Ammattikoulussa Atte oli oppilaskunnan puheenjohtaja, vaikka oli jo syvällä huumemaailmassa. Hän valmistui merkonomiksi, teki rakennusalan töitä. Ystäviä ja yhteisöjä riitti. Myös koti oli aina siisti ja kauniisti sisustettu, se oli Atelle tärkeää.

Kunnes amfetamiinin tilalle tuli alfa-PVP.

– Viimeinen vuosi oli niin hurjaa aikaa, että siinä jäi pois kaikki, mistä hän tykkäsi, Satu kertoo.

Heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina Satu näki sen, minkä oli usein kuvitellut näkevänsä. Hän oli lähtenyt koiran kanssa lenkille, eikä ehtinyt kauas kotipihasta, kun näki poliisiauton saapuvan hiekkatietä pitkin.

– Tiesin heti, että mun poika on kuollut.

Hän huusi ulos tulleelle nykyiselle miehelleen, että nyt Atte on kuollut. Puoliso yritti valaa vielä toivoa, mutta se toivo rapisi, kun poliisit kävelivät kohti ja ottivat hatut päästä. Satu muistelee, että häneltä lähti jalat alta.

Epätoivoisimpina hetkinä Satu toivoi, että kuulisi poikansa kuolleen. Hän ajatteli, että joku sen kaiken seurauksena joka tapauksessa kuolee. Olihan hänkin saanut useita tappouhkauksia. Velkojien oli helppoa kiristää Attea äidin satuttamisella, sillä he tiesivät, miten läheisiä äiti ja poika olivat. Silti Aten kuolema oli yllätys.

– Ei siihen ehkä sitten voinutkaan varautua, kuten luuli varautuneensa.

Atte oli löytynyt edellisenä iltana kuolleena omasta sängystään asumisyksikössä sijainneesta huoneestaan. Satua lohduttaa vähän se, että Atte oli ollut rauhallisessa asennossa levollinen ilme kasvoillaan. Kuolinsyytutkimuksessa selvisi, että hän kuoli lääkkeiden, alfa-PVP:n ja subutexin yhteiskäytön aiheuttamaan myrkytykseen. Aten peukunkäyttö räjähti käsiin vuotta aiemmin, kun hän muutti Rauman seudulta Helsinkiin.

Satu on kiitollinen siitä, että poliisit odottivat seuraavaan aamuun ennen kuin toivat suru-uutisen. Edellisenä päivänä perhe juhli Aten pikkuveljen valmistujaisia. Nuoremmat sisarukset olivat olleet vuosia varjoissa, kun leijonanosa äidin energiasta meni Aten sairauden parissa. Sadusta tuntuu tärkeältä, että nuoremman lapsen juhlat muistetaan hänen omana juhlanaan, eikä sinä päivänä, kun perhe sai tietää Aten kuolleen.

Atte oli täyttänyt tasan kuukautta aiemmin 26 vuotta. Silloin oli vielä toive uudesta suunnasta.

Aten kroppa kesti amfetamiinia yhdeksän vuotta, peukku vei hänet yhdessä vuodessa. Näin Satu ajattelee.

Toki amfetamiinin käyttökin näkyi Atessa sitä enemmän, mitä kauemmin hän oli käyttänyt. Neljännen amfetamiinipsykoosin jälkeen Atella todettiin skitsofrenia.

– Viimeinen psykoosi jäi tavallaan päälle.

Atte oli tuolloin 18-vuotias. Se jää arvoitukseksi, laukaisivatko huumeet skitsofrenian. Ainakin ne ovat edesauttaneet sitä.

Peukku söi Attea sisältä kirjaimellisesti. Hänen kätensä jouduttiin operoimaan sairaalassa, koska siihen oli syntynyt tulehduksellisia onkaloita muuntohuumeen jäljiltä.

Atte joutui viimeisen kerran vankilaan viime keväänä toukokuun lopussa – tai pääsi, siltä se Sadusta tuntui. Aina, kun näpistelyllä huumeidenkäyttöään rahoittanut Atte oli vankilassa, hän oli turvassa. Silloin Satu on voinut nukkua kunnolla, syödä hyvin ja hän on pystynyt huomioimaan muita lapsia paremmin.

– Vertaistukiryhmissä olen tarjonnut kakkukahvia sen kunniaksi, kun hän on päässyt vankilaan. Usein se on niin, että se on hauta tai vankila.

Satu kertoo, että Atte ehti kiertää kaikki Etelä-Suomen vankilat. Satu järjesti oman elämänsä niin, että hän pääsi joka ikiseen tapaamiseen, joita vankilat läheisille järjestivät.

– Kaikki ne tapaamiset ovat olleet aivan ihania. Hän on ollut… Satu hakee sanojaan ja herkistyy.

– Oma itsensä. Niissä hetkissä on saanut sen oman lapsensa takaisin.

Äiti ja poika eivät hukanneet tapaamisaikojen minuutteja puhumalla säästä. He puhuivat elämästä ja kuolemasta.

He kohtasivat viimeisen kerran kuolemaa edeltäneen vankilareissun aikana, viikko ennen juhannusta. Satu oli silloin ainoa läheinen, joka oli tullut tapaamaan Attea. Heidän välissään oli pleksi, molemmilla puolilla istui yksi vartija. Silti äiti ja poika puhuivat kuin kuulevia korvia ei olisi ollut paikalla.

– Ajattelin, että fuck it. Antaa kuulla, mitä meillä tapahtuu.

He puhuivat tekemästään kovasta työstä sen eteen, että Atte saisi vapauduttuaan kuntoutuspaikan. Atte kertoi ajatelleensa, että hänestä voisi tulla kokemusasiantuntija, joka voisi auttaa muita nuoria. Sellaista työtä Satukin on tehnyt läheisen roolin kautta. Sadulla oli olo, että he ovat tiimi.

Ja kuten tavallista, he puhuivat elämästä ja kuolemasta.

– Atte kertoi, ettei pelkää kuolemaa.

Satu alkaa itkeä.

– Se oli maailmankaikkeudelta hieno veto, että me saatiin sanottua kaikki siinä.

Noin kuukausi vankilassa ei odotetusti tehnyt taikoja. Aten skitsofrenian hoito ei ollut tasapainossa. Hän ei syönyt itse lääkkeitä, koska ajatteli, ettei hän ole sairas. Eikä huumekierre katkea kuukaudessa. Satu tietää, että vangeilla on keinonsa saada huumeita telkien taaksekin.

Sadun mielestä yhteiskunnan pitäisi tehdä enemmän töitä sen eteen, että huumeriippuvaiset saisivat riittäviä tukitoimia vapautuessaan. Kerran Atte sai vapautuessaan HSL:n bussilipun, jolla ei päässyt kotiin asti.

Tilanne on Sadun kokemuksen mukaan samankaltainen myös silloin, kun vapautuu tahdonvastaisesta hoidosta tai retkahtaa, kun on hakeutunut hoitoon itse.

Muutama vuosi sitten Atte oli saanut omasta asunnostaan häädön sinä aikana, kun hän oli tahdonvastaisessa hoidossa sairaalassa sen jälkeen, kun oli yrittänyt hirttää itsensä – Atte yritti itsemurhaa kaikkiaan viisi kertaa. Hoidon jälkeen hänelle järjestyi sosiaalityön kautta paikka asumispalveluyksiköstä. Asunto oli noin viiden kilometrin päässä keskustasta junaradan vieressä. Sen spraymaalein tuhritulla ulkoseinällä roikkui hirttosilmukka. Kylpyhuoneen lattialla ja seinällä oli mustat jäljet, niitä oli selvästi poltettu.

Atte sanoi äidilleen, että kyllä se siitä, kun hän laittaa vähän mattoja lattialle. Satu vei pojan omaan kotiinsa.

Peukkukeskustelujen myötä Satu on miettinyt, että halutaanko huumeidenkäyttäjät vain eliminoida.

– Että siinähän nyt kuolevat. Heitä kuolee niin hirveää tahtia tällä hetkellä, että… Ajatellaanko niin, että päästään halvemmalla, kun he vain kuolevat?

Aten kuoleman jälkeen Satu on nukkunut pitkästä aikaa hyvin. Velkojat eivät tule enää soittamaan keskellä yötä ovikelloa. Satu ei kuule enää kiristyspuhelun päätteeksi, kuinka hänen lapsensa hakataan, kun hän ei suostu maksamaan tämän huumevelkoja. Eikä Sadun tarvitse enää käännyttää huumeista sekaisin olevaa poikaansa oven takaa, vaikka tietäisi, ettei tällä ole paikkaa, minne mennä. Enää ei tarvitse stressata, onko kodin ”sekuntipelillä viilattu” hälytysjärjestelmä varmasti päällä. Ehkä perheen turvakiellotkin voi jossain vaiheessa purkaa.

– Minussa on kaikki muuttunut ja meidän perheessä. Identiteetti on hukassa, Satu toteaa.

Ainakaan hän ei tee enää mitään sellaista, mikä ei tunnu hyvältä. Sen hän oppi joitain vuosia sitten, kun yritti auttaa poikaansa oman henkensä uhalla samalla hukuttaen itsensä töihin ja liikuntaan. Satu kuvailee mielensä ja kehonsa olleen kuin sotatilassa. Hän alkoi saada psykoottisia oireita, esimerkiksi nähdä keskellä yötä omalla kotipihalla hahmoja, joita ei oikeasti ollut siellä. Silloin hän ymmärsi hakea apua.

Terapiassa Satu asetti omia rajoja ja mietti, voisiko rakastaa esikoispoikaansa niin, ettei satuttaisi samalla itseään niin paljon. Silloin Satu alkoi jakaa murheitaan enemmän miehensä kanssa, eikä enää aina vastannut puhelimeen, kun Atte soitti, tai antanut hänelle rahaa. Aina se ei onnistunut, ei edes loppuaikana. Silloin Satu ajatteli omaa parastaan.

– Jos se rikkoo mua enemmän, että mä sanon ei, niin sit mä en sano ei.

Satu loukkaa syvästi se, miten paljon ulkopuoliset ihmiset syyllistävät huumeriippuvaisten vanhempia. Hänelle on väitetty jopa päin naamaa, että ”kaikki lähtee kotoa”.

– Ei se aina lähde kotoa. Ympäristöllä voi toki olla vaikutusta, mutta se ympäristö ei ole aina koti. Mitä olen vertaistukiryhmissä käynyt, niin aika harva siellä sanoo, että on opettanut lastaan käyttämään huumeita.

Sadun mielestä yhteiskunta ei vielä riittävästi tunnista päihderiippuvuutta sairaudeksi.

– Vielä ajatellaan, että otapa itseäsi nyt niskasta kiinni. Minä ajattelen, että he ovat piirun verran herkempiä, ja heidän selviytymiskeinonsa – se, että selviää elämästä – on päihteidenkäyttö.

Vaikka Satu etsii omalle elämälleen uutta suuntaa Aten kuoleman jälkeen, jotain tuttua seuraa yhä rinnalla. Hän on tehnyt jo vuosia töitä päihdetyöntekijänä lastensuojelussa. Satu kertoo Aten olleen ehkä osasyynä siinä, että on jaksanut tehdä työtään – onhan hän ollut päihdemaailmaa lähellä joka tapauksessa koko ajan. Vuosien varrella hän on kerännyt tietotaitoa niin paljon oman poikansakin takia, että olisi sääli jättää hyödyntämättä se.

Heinäkuussa Satu myöntää miettineensä, että ehkä joku muu voisi nyt ottaa kapulan ja jatkaa hänen työtään. Hän voisi itse lähteä vaikka istuttamaan kukkia, tehdä jotain aivan muuta.

Hän on parhaillaan lomautettuna, mutta tekee vapaaehtoisena esimerkiksi etsivää nuorisotyötä ja järjestää vaate- ja hygieniatarvikekeräyksiä asumispalveluyksiköihin. Pian hän alkaa kiertää kouluilla valistamassa seitsemäsluokkalaisia huumeiden vaaroista.

Satu kokee paikkaavansa samalla Aten toteuttamatta jäänyttä haavetta siitä, että olisi voinut työskennellä kokemusasiantuntijana. Ehkä hän kokee olevansa sen pojalleen velkaa.

Sillä vaikka Satu antoi kaikkensa poikansa eteen, Attekin antoi hänelle paljon.

– Atte on opettanut mulle niin paljon enemmän ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta kuin minä ikinä äitinä hänelle pystyin mitään opettamaan. Hänen tulonsa minun elämääni oli lahja.