Image

The Cure vs. The Cure (mennäkö vai eikö mennä keikalle)



The Cure vs. The Cure (mennäkö vai eikö mennä keikalle)

Musiikki | Esseisti Antti Hurskaisen suhde Robert Smithiin on kaksijakoinen. Hurskaisen yhden hengen dialogi antaa perusteet mennä ja olla menemättä The Curen jäähallikeikalle. 
Teksti Antti Hurskainen
Kuvat Andy Vella

Lohduttomuus

AH: The Curen lohduttomuus on lohduttanut läntisen maailman nuoria pian neljänkymmenen vuoden ajan. Robert Smith (s. 1959) opettaa: kun maailma potkii päähän, jää kaunis arpi. Yhtyeen varhaiset mestariteokset Seventeen Seconds (1980) ja Faith (1981) estetisoivat synkkyyden tavalla, jota pop-musiikissa käytettäisiin enemmän – jos osattaisiin.

AH: The Curen lohduttomuus on läpikotaisin porvarillista. Kirjailija Michael Bracewellin mukaan The Cure on musiikillinen vastine esikaupungille. Rinnastus ontuu, koska Helsingin Pakilasta ja Ylästöstäkin löytyy puhdasta kärsimystä. The Curen synkkyys sitä vastoin on turvalukittua, kokonaan harmaata. Seventeen Seconds ja Faith ovat goottipop-albumeja niille, jotka eivät uskalla kuunnella goottipop-albumeja. 

Suru

AH: Friday I’m in Love, Boys Don’t Cry, In Between Days – hautajaispoljento ei ole ainoa, jonka Robert Smith taitaa. Rahanhimon sijaan The Curen singleistä erottaa pyrkimyksen rakentaa muotovalioita. Eivätkä duurisoinnut poista surua Smithin taiteesta. Kuten kriitikko Paul de Revere pohtii Pitchfork-sivustolla: The Curelle ”uptempo” ei tarkoita myönteistä (”upbeat”). Vain tunteettomat voivat ohittaa Friday I’m in Loven kaihon.

AH: 1980-luvun alussa Robert Smith oli ärtynyt parikymppinen. Hänen parin kilpakumppaninsa Ian Curtis oli uskaltanut tehdä itsemurhan. The Curen musiikkikaan ei pärjännyt nihilismivertailussa Joy Divisionille. Smith päätti vastata haasteeseen luomalla vihamielisen pitkäsoiton, jonka oli määrä jäädä The Curen viimeiseksi. Syntyi Pornography (1982), kohtuullisen kiukkuinen ja Smithille tyypillisen pop-henkinen kokonaisuus. Urakin jatkui. Vaikka The Cure yrittäisi olla näköalaton, sydäntäsärkevä melodia pakottaa punahuulet hymyyn. Vain tunteettomat voivat ohittaa The Hanging Gardenin toivon.

Disintegration

AH: Jori Sjöroos on kutsunut The Curen Disintegrationia (1989) kaikkien aikojen suosikkilevykseen. Sitä se on minullekin. Jos haaksirikkoutuisin valtameriluodolle, kuuntelisin Disintegrationia. Jos kiipeäisin vuorelle, tekisin samoin. Disintegration vaatii tyhjyyttä ympärilleen. Huoneiston se lähes räjäyttää paatoksellaan. Ennen kaikkea The Curen pääteos osoittaa, kuinka vähäisellä tunnelatauksella muut pop-levyt uskottelevat pärjäävänsä.

AH: Disintegration muistuttaa jättikokoista sipsipussia. Sen avaamista himoitsee ja katuu. Albumin aihekin on banaali: Robert Smithin kolmenkympin kriisi. Ketään ei pitäisi kiinnostaa. 

Tyyli

AH: Kuten esikuvansa David Bowie myös Robert Smith on tyyli-ikoni. Hiuspehko, mustat silmänympärykset ja verenpunaiset huulet ovat määrittäneet populaaria goottityyliä 1980-luvun alusta. Eikä vaikutus rajaudu nuorisomuotiin: Tim Burtonin Saksikäsi Edwardia (1990) ja Paolo Sorrentinon This Must Be the Placea (2011) ei olisi olemassa ilman The Cure -pehkoa. Ja Ian Curtis ei koskaan saanut cameo-roolia South Parkista.

AH: Smith kopioi habituksensa postpunk-kuningatar Siouxsie Siouxilta. Dramaattinen manööveri kompensoi The Curen musiikin riskittömyyttä. Vanhemmiten lihonut Smith ei suostu näkemään, kuinka naurettava ilmestys hän alkaa olla.

Ajankohtaisuus

AH: Robert Smith on popin merkittävin Peter Pan. Olisi kauhistuttavaa, jos hän aikuistuisi. Smithin kapina kunnon kansalaisuutta vastaan pitää The Curen ajankohtaisena. Hänen ohut äänensä ei ole karhentunut neljässä vuosikymmenessä. Pitkiin lavaspektaakkeleihin mieltynyt The Cure on yhä näkemisen arvoinen.

AH: The Cure levytti relevantteja kappaleita viimeksi 1990-luvulla, silloinkin vain yksittäisiä. Settilistaan ei ole tullut merkittäviä lisäyksiä sitten edellisen Suomen keikan Provinssirockissa vuonna 1996. Robert Smith on lakannut yrittämästä ja houkuttelee kokoontumisajoihinsa vain niitä, jotka ovat aikuistuneet sillä välin, kun hän itse ei ole. 2010-luvun The Cure -fani poistuu ennen encorea narikkaan välttääkseen ruuhkan.

Sairaus vai hoito?

AH: Aito The Cure -fani ei poistu mentaalisesta lapsenhuoneestaan, jonka pehmoleluja Robert Smithin laulut ovat. The Curen opetuslapset pysyvät pikkuveljenä ja lintuna, ikäkriisistä toiseen.

AH: ”I must fight this sickness, find a cure.”

Julkaistu: 7.10.2016