Apu

Terveisiä Vironperältä!



Terveisiä Vironperältä!

Valtioneuvos Johannes Virolainen antoi heinäkuussa 1992 haastattelun 13-vuotiaalle päätoimittajalle, nykyiselle Avun toimituspäällikölle. Lue juttu ja kuuntele haastattelunauha!
Teksti Tuomas Marjamäki
Kuvat Tuomas Marjamäki

BUSSI JÄTTÄÄ MINUT tien varteen. Kuljettaja ihmettelee, miksi risteyksessä töröttää tyhjä tolppa. Pysäkki on kuitenkin varmasti oikea, siitä ei voi erehtyä.

Lähden kävelemään hiekkatietä pitkin, ja pian saan silmiini koivikon läpi häämöttävän vihreän rakennuksen. Sitten kuulen ääniä: aivan lähistöllä punertavahiuksinen mies ja t-paitaan pukeutunut vaaleatukkainen nainen raivaavat risukkoa.

– Kuule, Johannes.

– Mie kuulen!

– Onko sulla ne sakset?

– Onhan miul!

Pariskunta huomaa tuloni ja keskeyttää askareensa. Mies kävelee kohti, hymyilee jäljittelemätöntä hymyään silmät sirrillään ja ojentaa kätensä.

– Tervetuloa, päätoimittaja.

Hän on valtioneuvos Johannes Virolainen, 78. Hänen puolisonsa, entinen kansanedustaja ja toimittaja Kyllikki Virolainen, 68, tervehtii hänkin ystävällisesti 13-vuotiasta Lyhtypirtin Viestin päätoimittajaa.

Kävelemme talon pihamaalle, jossa ojennan tuliaiseni: pussillisen teesekoitusta sekä mummin virkkaaman paistinpannunvarsisuojuksen. Pyydän Johannekselta ja Kyllikiltä luvan soittaa äidilleni, että olen päässyt turvallisesti perille Vironperälle.

Kännykkää minulla ei ole, sillä nyt on vasta heinäkuun 16. päivä vuonna 1992.

OLEMME VIROLAISTEN kanssa jo vanhoja tuttuja, vaikka tapaamme nyt ensimmäisen kerran. Yli vuoden ajan olemme puhuneet muutaman kerran puhelimessa ja vaihtaneet kirjeitä.

Lyhtypirtin Viesti, jonka perustin syksyllä 1989, sai nimensä metsään rakennetusta majastamme. Aluksi vain naapuriemme tekemisistä juoruileva julkaisu laajensi nopeasti aihepiiriään, ja 12 vuotta täytettyäni aloin haastatella tunnettuja suomalaisia.

Jutun aiheeksi kelpasi kuka tahansa kiinnostava ja kuuluisa ihminen, kunhan hänen numeronsa löytyi Pirkanmaan puhelinluettelosta. Sylvi SalosenVili Auvisen ja Eila Roineen sain helposti kiinni, Timo Taikuri sen sijaan ei tuntunut koskaan olevan kotona.

Pian keksin, että koko maan puhelinluettelot löytyivät Kangasalan postista, ja silloin Lyhtypirtin Viestistä tuli valtakunnallinen aikakauslehti.

Arvo Ylppö ei vastannut puhelimeen keväällä 1991, joten soitin Johannes ja Kyllikki Virolaiselle. He suostuivat kirjehaastatteluuni ilomielin. Kesällä 1992 kutsuin itseni Vironperälle, ja Johannes piti sitä hyvänä ideana. 

Täällä sitä nyt ollaan. Otan aluksi puheeksi Vironperän opastekyltin. Mihin ihmeeseen se on kadonnut?

– Kutsumattomia vieraita käy joka päivä pihassa katsomassa, että miten se Virolainen täällä ellää, Johannes nauraa. – Joku ihailija on varastanut sen kyltinkin. Mie oon tehnyt rikosilmoituksen.

Vironperä on Johanneksen ja Kyllikin varsinainen koti, vaikka heillä on asunto myös Helsingin Pohjoisrannassa. Johannes osti tilan vuonna 1952, Kyllikki muutti sinne häiden jälkeen 1981. Johannes esittelee ylpeänä Vironperän laajaa tonttia, komeita lehtikuusia ja kaunista tekolampea, jonka takana avautuvat tilan omat pellot, yhteensä 25 hehtaaria. Raivoraittiudestaan tunnettu isäntä viljelee muun muassa ohraa skotlantilaisen viskitehtaan raaka-aineeksi.

Astumme vihreään päärakennukseen, joka sisäpuolelta muistuttaa museota. Tauluja, koriste-esineitä ja nukkeja on kaikkialla. Seinille on ripustettu pilapiirroksia, joista Johanneksen hahmon tunnistaa helposti. Samoin huomion kiinnittää neuvostotaiteilija Ilja Glazunovin muotokuva eduskunnan puhemies Virolaisesta.

Saappaita riisuessaan Johannes huikkaa Kyllikille uutisen, joka olisi sinä päivänä kelvannut isommillekin tiedotusvälineille.

– Mie soitin Eskolle.

– Kelle Eskolle?

– No Eskolle, Eskolle! Pääministerille.

– Mitä sä sille soitit?

– Mie puhuin siitä Kauko Juhantalon asiasta. Kyllä sen nyt täytyy lähteä hallituksesta.

Seuraavana päivänä lahjusskandaalin keskelle joutunut keskustalainen kauppa- ja teollisuusministeri soittaa lomamatkaltaan Saksasta pääministeri Esko Aholle ja ilmoittaa jättävänsä paikkansa.

KYLLIKKI AIKOO lähteä ostamaan lounaaksi Johanneksen suosikkiruokaa prinssinakkeja, mutta tarjoaa sitä ennen kotitekoista marjamehua maisteltavaksemme.

– Tämä on sellaista mehua, että sitä voi Johanneskin juoda. Niin – ja heh, tosiaan – sinäkin.

Johannes laskee mieluusti leikkiä absolutismistaan. Häntä naurattaa Kari Suomalaisen piirros, jossa hän mukamas juo Karjala-olutta ja iloitsee ”Täst’ mie tykkään!”. Sekä tietysti Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan sketsit Pulttibois-ohjelmassa.

– Paras oli se, missä Kyllikki syötti miulle liköörikaramellejä ja mie menin känniin!

Mutta takaisin asiaan. Meidänhän piti tehdä vakavamielinen haastattelu.

– Mene sie, Kyllikki, asioilles. Myö aloitetaan Tuomaan kanssa haastelu, Johannes ehdottaa.

Haastelu on hyvä tehdä Vironperän kuistilla leppoisassa kesäsäässä. Otan esiin pienen sanelukoneen sekä etukäteen laatimani kysymykset. Ennakkotietoni ovat puutteellisia, sillä olen valmistautunut haastatteluun lähinnä Tiedon Värikästä Maailmaa (1980) ja vuoden takaista Nykypostia lukemalla. Se ei haittaa, sillä puhetta Johannekselta kyllä tulee.

Hän kertoo Vironperän arjesta ja maataloustöistä, joita edelleen ahkerasti paiskii. Apuvoimia Virolaisilla ei ole, Johannes ja Kyllikki tekevät kaiken itse. Viljanviljelyn ohessa he kasvattavat mansikkaa ja pitävät huolta suuresta puutarhasta. Viime päivinä projektina on ollut metsän karsiminen puistomaisemmaksi.

Johannes jätti eduskunnan edellisenä vuonna työskenneltyään kansanedustajana yhtä vaalikautta lukuun ottamatta vuodesta 1945 lähtien. Yhteiskunnallista vaikuttamista hän ei ole unohtanut, vaan toimii esimerkiksi Karjala-liiton kunniapuheenjohtajana.

– Karjala on erottamaton osa Suomea. Stalin riisti sen meiltä väkivalloin ja aseellista ylivoimaa käyttäen ensin 1940 ja sitten 1944. Me karjalaiset tiedämme, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin, ellei synny rauhanomaisia neuvotteluja Suomen ja Venäjän välillä, Viipurin eteläpuolella Yläsommeen kylässä syntynyt Johannes sanoo painokkaasti.

Hän kertoo menevänsä seuraavana päivänä Riihimäelle viettämään ensimmäistä Kansanvallan päivää, jonka Kalevi Sorsan johtama itsenäisyyden 75-vuotisjuhlatoimikunta on julistanut.

– Ihmiset pyytävät eri tilaisuuksiin puhumaan. Sanon, että en mie viitsi enää tulla, kun en ole enää eduskunnassakaan. Mutta he sanovat, että nythän siulla on aikaa!

Iäkkään valtiomiehen kalenteri tuntuu edelleen olevan täynnä.

– Olemme tottuneet tekemään työtä. Niin kuin vaimoni sanoo: jos ei päivän aikana mitään tee, niin illalla on omatunto arka.

KAIKEN KIIREENSÄ keskellä Johannes kirjoittaa kirjaa. Niitä hän on aiemmin julkaissut jo 26.

Johanneksen työhuone sekä valtava arkisto sijaitsee Vironperän yläkerrassa. Kiipeämme sinne kolmeksi vartiksi järjestelemään papereita. Näin saan minäkin vähäisessä määrin osallistua Polun varrelta -kirjan syntyyn.

Jos muistioilla ja kirjeillä jokin järjestys onkin, se ei ulkopuoliselle hahmotu. Johannes kuitenkin uppoutuu niihin pikkupoikamaisella innolla, löytää milloin minkin maamiesseuran juhlissa pidetyn puheen ja lukee niistä innokkaasti otteita. Vuodesta 1940 lähtien Johannes on pitänyt yli 10 000 puhetta.

13-vuotiaan ymmärrykselläkin tajuan, mikä huima ura ja elämä tällä miehellä on takanaan. Johannes Virolainen oli kotikylänsä ensimmäinen ylioppilas, opiskeli agronomiksi ja lopulta maa- ja metsätaloustieteen tohtoriksi sekä viljeli kotitilaansa Karjalassa, kunnes se menetettiin Neuvostoliitolle. 

– Kun sain ensimmäisen todistuksen kansakoulusta, enoni sanoivat: ”Sie nyt, Johannes, oot mennyt kouluun, eikä tiedetä, mitä siust tullee. Yleensä käy niin, että kun talonpojan pojat menevät oppikouluun ja niistä tulee ylioppilaita, ne luopuvat isänsä ja vanhempiensa uskosta. Niistä tulee porvareita tai sosialisteja. Mutta jos pysyt meille uskollisena, niin myö tehhään siusta kansanedustaja.”

Kansanedustaja hänestä tuli, myöhemmin myös opetus-, maatalous-, ulkoasiain- ja valtiovarainministeri, pääministeri, presidenttiehdokas sekä pitkäaikainen eduskunnan puhemies.

Minuun tekee kuitenkin suurimman vaikutuksen se, että Johannes on tavannut kaikki Suomen presidentit P. E. Svinhufvudista alkaen.

– Kun mie aloitin kansanedustajana, Mannerheim avasi eduskunnan. Sen jälkeen hän antoi presidentin tehtävien hoidon Paasikivelle, koska sairastui. Mannerheim muutti Sveitsiin ja kuoli siellä sitten tammikuussa 1950, Virolainen kertoo, jolloin joudun keskeyttämään hänet.

– Eikö se ollut 1951, ei 1950?

– Täh?

– Eikös Mannerheim kuollut 1951?

Johannes etsii Vuosisatamme kronikka -kirjasta tarkan kuolinpäivän.

– Joo, 28. tammikuuta 1951 se oli. 4. helmikuuta marsalkka haudattiin. Oli kova pakkanen. Mie olin siellä.

PRINSSINAKKEJA PRINSSEILLE! Kyllikki huutaa alakerrasta. Paljon muutakin on pöytään katettu – myöhemmän päiväkirjamerkintäni mukaan nautin tuolla aterialla perunapiirakan, kaksi perunaa, kolme nakkia, jogurttia sekä 1,5 lasillista maitoa.

Jälkiruoan menemme syömään mansikkamaalle. Popsimme Johanneksen ja Kyllikin kanssa mahamme täyteen mehukkaita, punaisia marjoja. Otan Virolaisista valokuvat ulkosalla, valitettavasti vain mustavalkofilmille. Ne onnistuvat monistetussa lehdessäni värikuvia paremmin. Joudun hieman taivuttelemaan Kyllikkiä kuviin, sillä hän on risusavotan jälkeen mielestään epäedustavassa kunnossa.

Sitten Johannes äkkää.

– Sie sanoit olevasi kiinnostunut Mannerheimista.

Johannes kertoo, että vain muutaman kilometrin päässä sijaitsee Mannerheimin aikoinaan omistama Kirkniemen kartano, jota ollaan parhaillaan kunnostamassa. Eihän marsalkka siellä ehtinyt juuri asua, mutta pitäähän sitä käydä katsomassa.

Hyppäämme toiseen Virolaisten autoista, joka ei suinkaan ole valtiomiestasoa, vaan parhaat päivänsä nähnyt Toyota Camry.

Kun lähdemme liikkeelle, tunnen aitoa pelkoa. Johannes ajaa nenä melkein tuulilasissa kiinni, tihrustaa silmillään, kiihdyttää äkisti autoa ja jarruttaa aina viiden metrin välein. Onnistumme silti ylittämään vilkkaasti liikennöidyn Hankoniementien ja pääsemme Kirkniemeen. 

Kartanoa katselemme kauempaa, sillä Johannes arvelee, etteivät remonttimiehet kaipaa yleisöä.

Takaisin Vironperälle ehdimme juuri ennen kuin isäni on tulossa minua noutamaan. Tottahan isällekin katetaan vielä piirakat pöytään.

VIISI TUNTIA on kulunut kuin siivillä. Hyvästelemme Virolaiset, ja saan mukaani omenanmuotoisen Vironperä-kynttilän sekä itselleni että paistinpannunvarsisuojuksen neuloneelle mummille.

Virolaiset tekevät myös Lyhtypirtin Viestin kestotilauksen.

Automatkan aikana kerron isälle uskomattomasta päivästäni. Huomaan vasta kotiin päästessäni, että unohdin takin Vironperän naulakkoon.

Pari päivää myöhemmin saan suurikokoisen paketin, joka pitää noutaa Kangasalan postista. Sisältä löytyy siististi taiteltu kesätakkini sekä kaksi käyntikorttia: agron., journalisti Kyllikki Virolaisen ja Dr. of Agric. Sc. -Councillor of State Johannes Virolaisen. Molemmissa on omakätiset nimikirjoitukset.

Kiitos käynnistä! Kyllikki Virolainen.

Terveisin! Johannes Virolainen. ●

Kuuntele Tuomas Marjamäen ja Johannes Virolaisen haastattelu tästä linkistä!

Julkaistu: 27.1.2014