Tämä ikivanha perinne uhkaa nyt päättyä Suomessa – Sitä tarvitaan satojen suomalaiskirkkojen suojelemiseksi

Tervahaudat eivät enää pala Kuhmossa kuten ennen. Kaupungissa, jossa poltettiin 24 vuotta sitten maailman suurin tervahauta, tervaa tehdään enää harvakseltaan. Menneiden muistelu hymyilyttää terva-alan ammattilaisia, mutta tulevaisuus huolestuttaa.

Lentiiran lomakylässä terva ei ainakaan suuremmin tuoksu, mutta on läsnä muuten. Historiaa kerrataan julisteessa, tukeva tervatynnyri ottaa tilansa pirtissä, ja tervaa hyödyntäviä tuotteita on esillä. Huhtikuun lopulla ulkona on vielä rippeitä hyvälumisesta talvesta, joten tervan poltto eri vaiheineen on vain kuvittelun varassa. Toisin oli noin 24 vuotta sitten, kun maailman suurin tervahauta poltettiin puolen kilometrin päässä lomakylästä.

Lomakylän vanhempi isäntä Toivo Heikkinen muistelee Kuhmon kaupungin projektia hymyillen.

– Siinä oli 1 100 kuutiota säröksiä, se oli ihan valtava. Siitä tuli 37 000 litraa puhdasta hautatervaa. Juhannuksena aloitettiin, ja elokuun neljäntenä lopetettiin tervahaudan teko. Polttaminen kesti kolme viikkoa, muistelee Heikkinen.

Kuhmon historian kirjoihin vienyt projekti toi lomakylään tapahtumia ihmettelemään arviolta 25 000 vierasta. Se innosti myös Heikkisen polttamaan tervaa. Hän perusti muutaman muun kanssa osakeyhtiön, joka poltti vuosittain kuusi tai seitsemän tervahautaa.

– Viime vuosina en ole polttanut. Ei ole tavaraa mistä polttaa, Heikkinen sanoo harmissaan.

Heikkinen on keskittynyt jalostamaan tervaa tuotteiksi. Siihen antoi alkusysäyksen Lentiiraan saapunut myyjä, joka päätti tarjota Heikkiselle terva- snapsin. Kun Heikkinen tiedusteli tervan alku- perää, tarjoaja kertoi sen olevan Ruotsista tullutta esanssia. Tervapitäjän miestä se järkytti. Vuosia myöhemmin hetkeä kelpaa muistella nauraen.

– Sanoin, että ei kai me mitään esanssia terva- pitäjässä ruveta juomaan. Siitä alkoi tuote kehittyä. Tervaa menee snapsin lisäksi esimerkiksi tervaleipään, kaviotervaan ja tervaöljyyn, Heikkinen kertoo.

Tervan tuoksu leijuu ilmassa, kun Heikkinen sutii tervaöljyä puusta veistetyn patsaan pintaan. Tuotteita ja tervaa riittää vielä, mutta Heikkinen on huolissaan tuotannon tulevaisuudesta. Kuhmossa poltettiin viime vuonna hänen tietääkseen kaksi tervahautaa. Se on vähän.

– Raaka-aineen saatavuusongelma pahenee koko ajan. Metsät ovat menneet nuoriksi, ja niistä ei saa nostaa tervaskantoja pois. Aikaisemmin myös Venäjältä tuli aika hyvää puuta, mutta sitäkään ei enää ole. Jos metsästä ruvetaan erottelemaan tervaksia, hinta karkaa.

Kainuulla on edelleen tervamaakunnan maine, mutta kulta-ajat karkaavat vuosi vuodelta yhä kauemmas historiaan. Tervan merkitys Kainuulle ja Kainuun merkitys tervantuotannolle oli suurimmillaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa, jolloin alue oli maailman suurin tervantuottaja. Prosessin eri vaiheet työllistivät valtavasti ihmisiä.

Toisen maailmansodan jälkeen tervan käyttö kauppatavarana hiipui aika lailla. Kotitarpeiksi poltettiin, mutta kauppatavarana sitä alettiin tarvita jälleen 70–80-luvulla.

Tervaa ja perinnettä hyödynnetään matkailussa lähinnä materiaalina. Jos raaka-ainepulaa ei olisi, voisiko tervanpoltosta olla matkailun vetonaulaksi vielä nykyään? Heikkinen näkee toiminnassa mahdollisuuksia matkailullekin, mutta sää vaikuttaa tervanpolttoon jopa enemmän kuin revontuliin.

– Tervahautaa ei voi huonolla ilmalla sytyttää. Pitää olla niin hyvä ilma, ettei haavanlehtikään väräjä.

Heikkisen mukaan viime vuonna hautoja poltettiin enää yksi tai kaksi, mutta häntä ilahduttaa, että polttajien joukossa on ollut myös nuoria. Raaka-aineen saatavuuden lisäksi toinen vakava haaste on ollut tervanpolttajien ikääntyminen.

– Yritimme taannoin viedä tervanpolttotaitoa opinahjoon. Emme saaneet innostumaan. Olemme pitäneet tervatynnyrintekokurssin. Vielä muutamia tekijöitä löytyy. Tynnyri vaatii kädentaitoja, sillä sen pitää olla luja- tekoinen.

Vaikka Heikkinen ei ole muutamaan vuoteen itse tervahautaa polttanut, hän haluaisi kyllä vielä muutaman polttaa. Se edellyttää raaka-aineen lisäksi terveyttä, sillä työ vaatii jaksamista.

Kokenut terva-alan toimija tietää, minkäkokoinen hauta on paras.

– Sadan kuution hauta on hyvä. Isosta saa parempaa tervaa kuin pienestä, se on hyvä koko. Viikko menee polttaessa. Tuon kokoisesta haudasta saa jonkinlaisen toimeentulon.

Mäntyjen kolotus ja pihkaannuttaminen ei ole hätäisen hommaa. Heikkinen kertoo, että ensin puuta kuoritaan ”niin korkeana kuin mies maasta yltää”. Seuraavana vuonna pukin päältä taas ”niin korkeana kuin mies maasta yltää”.

– Viidentenä vuonna puu on valmis terva- hautaan poltettavaksi, Heikkinen kertoo.

Tervan tulevaisuus mietityttää myös muualla, sillä esimerkiksi 300 suomalaista kirkkoa kaipaa joka viides vuosi tervaa paanukattojensa suojaksi. Jos tervantuotanto Kainuussa ja muualla Suomessa yhä vähenee, tilanne on hyvin haastava.

Kajaanilainen Esa Heikkinen uppoutui 90-luvun puolivälistä lähtien ProAgria Kainuun EU -hankkeissa tervantuotantoon perusteellisesti. Noihin aikoihin ympäri Kainuuta oli 10–15 tervantuottajaa. Heikkinen oli myös mukana tekemässä seurakunnille ohjeistusta tervankäyttöön.

– Ohjeistettiin, ettei kivihiilipohjaisia aineita saa käyttää, vaan paanukattojen tervaukseen on käytettävä perinteistä pihkaisista männyistä valmistettua hautatervaa, Heikkinen kertoo.

Terva on kasvipohjainen, tumma ja huoneenlämmössä juokseva hiilivety-yhdiste, joka on muiden markkinoilla olevien kemikaalien tavoin joutunut sopeutumaan EU:n säännöksiin kuten biosididirektiiviin ja kemikaalilainsäädäntöön.

Euroopan unionin edellyttämässä kemikaalilain mukaisessa rekisteröinnissä on Suomesta kolme toimijaa, joista Toivo Heikkinen on yksi.

– Terva saatiin hyväksytyksi aineeksi 2018.

Ongelmiin raaka-aineiden saamisessa ajauduttiin 2000-luvulla vähitellen.

– Metsien käyttö on muuttunut. Kantoa ja lahopuuta halutaan jättää. Kantojen ottaminen on työlästä ja kallistakin.

Esa Heikkisen mielestä tervaperinne on silti Kainuussa yhä arvossaan. Tervasoutunäytökset, tervanpolttotapahtumat ja vastaavat ylläpitävät perinteitä.

– Tervaa on välttämätöntä saada tietty määrä, jotta voimme suojella arvokasta rakennusperintöämme eli museorakennuksia ja kirkkojen kattoa. Niihin menee joidenkin arvioiden mukaan kotimaisesta mäntytervasta 90–95 prosenttia. Maahan tuodaan myös ulkomaalaisia tervoja, joiden osuus pienkäyttäjien niin sanotusta rautakauppamyynnistä on paljon suurempi, Heikkinen sanoo.

Tervantuotannon tilanne ja tulevaisuus huolestuttaa monia. Eläköön Terva -yhdistys on toiminut viime vuosina aktiivisesti tervakulttuurin puolestapuhujana. Yhdistyksen puheenjohtaja Ilkka Pollari harmittelee, että Kainuussakin tervantekijä toisensa jälkeen on lopettanut. Se on sääli, sillä maakunnan historia on komea.

– Kuhmo, Paltamo ja Sotkamo olivat varsinaisia tervapitäjiä 1800-luvulla. Arvioiden mukaan toistakymmentätuhatta tonnia tervaa lähti pelkästään Oulujoen yläjuoksulta kohti Tervahovia. Hautapoltto on ollut 50–60-luvulle asti hyvin tärkeää Kuhmo, Sotkamo, Paltamo -suunnalla. Kuhmo on ollut kansainvälisestikin jonkinlainen pääkaupunki, Pollari sanoo.

Raaka-ainetilanne harmittaa Pollariakin. Kuhmossa vanhat kannot ovat perinteisesti olleet paras raaka-aine, mutta niiden hyödyntämistä on rajoitettu. Toinen tapa hankkia raaka-ainetta on nuoren männikön kuoriminen. Suurin osa tuottajista tekeekin kolotusta kuoritusta puusta.

– Tuotanto on mennyt kauhean pieneksi, sillä Suomen tämän hetken tuotanto on noin 20 000 litraa vuodessa. Kyläyhdistykset saattavat polttaa joka viides vuosi, joten eihän siitä hirveästi tule, Pollari murehtii.

Keskikokoinen tervahauta voi tuottaa tuhatkin litraa tervaa, mutta projekti vaatii valtavasti työtä.

– Toisaalta myyntituloa siitä saa helposti parikymmentätuhatta euroa, mutta se määrä riittää vain yhden kirkon vuosikäsittelyyn, Pollari sanoo.