Temoset näyttävät, että elämää on niin kauan kuin on elämää – olisipa isäni uskaltanut tehdä samoin
Pitäisikö näkyvästi sairaiden pysyä poissa silmistä, jotta me muut emme joutuisi kohtaamaan kuolevaisuuttamme ja pelkojamme? kirjoittaa toimittaja Emilia Saloranta.
Näyssä on jotain hyvin tuttua, mutta samalla ennennäkemätöntä. Olen nähnyt toimittajan urani aikana lukuisia kertoja, miten Olga ja Tuukka Temonen asettuvat perheineen ensi-illoissa yhteiskuvaan. Ovathan he, näyttelijä-ohjaaja-tuottaja-yhteistyönä ja pariskuntana, tehneet yhdessä lukuisia elokuvia.
Kun heidän Teit meistä kauniin -elokuvansa sai aikanaan ensi-iltansa, haastattelut tehnyt mediaväki jäi purkamaan punaisen maton reunalle tavaroitaan. Ennen elokuvasaliin astumistaan Temoset saapuivat ja kiittivät meitä: ”Kiitos, te teitte tästä Hollywoodin.”
Sellaisia ovat Temoset, joille jos ikinä kellekään, ei soisi tilannetta, jota he perheenä käyvät parhaillaan läpi. Tällä viikolla Helsingissä juhlittiin Tuukan ohjaamaa Cancel-elokuvaa. Olga halusi ehdottomasti mukaan kutsuvierasensi-iltaan puolisonsa ja lastensa rinnalle, vaikka vuonna 2023 diagnosoitu parantumaton aivokasvain on vienyt häneltä osittain kyvyn liikkua ja kommunikoida.
Ja niin perhe saattelikin Olgan tiistaina koko maan viihdemedian ja kutsuvieraiden eteen. Olga istui salamavalojen ristitulessa, levollisena pyörätuolissaan rakkaidensa ympäröimänä. Tuukan käsi puristi hellästi vaimonsa hartioita. Vaikka olen seisonut työni puolesta näillä matoilla kohta kaksikymmentä vuotta, en ole koskaan kohdannut niillä mitään näin liikuttavaa ja rohkeaa.
Haastattelussa Tuukka kertoi, että heidän avoimuutensa Olgan sairauden suhteen on tuonut myös vertaistukea. Kokemusten jakaminen tuo lohtua.
”Näin, miten isä häpesi syöpää, jonka hän oli saanut terveellisistä elintavoistaan huolimatta.”
Oli aika lailla samanlainen, poikkeuksellisen lämmin syyspäivä, kun 56-vuotias isäni sai aikanaan tuomion parantumattomasta syövästä. Isä oli lenkin jälkeen menettänyt tajuntansa kotisohvalla. Syy selvisi seuraavana päivänä, kun aivoista löytyi useampi syövän etäpesäke. Vuorokaudessa selvisi, että syöpä oli lähtöisin keuhkoista. Paraneminen vaatisi ihmettä, johon me kaikki yritimme ripustautua.
Jo seuraavalla viikolla putosimme korkealta, kun sädehoito sai isän aivojen kasvaimet vuotamaan. Aivoverenvuotojen myötä isän puheesta tuli puuromaista. Joulun aikaan isän kasvot olivat jo kortisonin turvottamat. Ja kun sen väistämättömän matkan alun ja sille lähtevän läheisen olemuksen kerran ihminen näkee, sen osaa tunnistaa loppuelämänsä. Halusi tai ei.
Yritimme kömpelösti tehdä isän loppuajoista niin hyviä kuin parikymppisinä vain osasimme. Isä ei vain itse ollut innokas lähtemään kotoa. Kun saimme isän mukaan ruokakauppaan, hän vältteli tuttuja. Kun sukulaiset ja ystävät saapuivat kylään, hän vetäytyi katsomaan urheilua. Isä, joka oli käynyt hoitamassa mummiani viiden vuoden ajan terveyskeskuksen vuodeosastolla, ei halunnut enää mennä tapaamaan äitiään. Näin, miten isä häpesi. Häpesi muuttunutta olemustaan. Häpesi epäselvää puhettaan. Häpesi liikkumistaan. Häpesi syöpää, jonka hän oli saanut terveellisistä elintavoistaan huolimatta.
”Haluammeko vetäytyä toisten katseiden tai kuolemanpelon vuoksi sen sijaan että keskittyisimme elämään?”
Kun katsoin ensi-illassa Olgaa ja Temosia, niin ajattelin hetken, että olisipa isä ollut yhtä rohkea. Mietin myös, miten kohtuutonta on, että vakavasti sairaalta kaiken muun mahdottoman edessä vaaditaan vielä rohkeuttakin? Rohkeutta, jotta hän uskaltaa elää ja kohdata kallisarvoisella ajalla, jota jäljellä on? Pitäisikö näkyvästi sairaiden pysyä poissa silmistä, jotta me muut emme joutuisi kohtaamaan kuolevaisuuttamme ja pelkojamme?
Jos kuolema on häivytetty yhteiskunnasta, niin samalla tavoin on häivytetty vakavat sairaudetkin. Nekin kuuluvat lopulta tavalla tai toisella meidän jokaisen elämään. Haluammeko siinä kohtaa vetäytyä toisten katseiden tai kuolemanpelon vuoksi sen sijaan että keskittyisimme elämään?
Mietin myös, olisinko minä voinut sinnikkäämmin houkutella isän pois kotisohvalta? Toisaalta, mikä minä olen sanomaan, oliko isälleni lopulta mieluisin tapa viettää loppuelämänsä katsomalla televisiosta urheilua (sillä sitä hän rakasti). Uskallan kuitenkin epäillä, että joku muu samassa tilanteessa oleva haluaa elää näkyvillä niillä reunaehdoilla ja voimavaroilla, jotka sairaus siinä kohtaa asettaa. Mutta jostain syystä sellaiseen on puuttunut esimerkki.
”Olga antoi kasvot sellaiselle sairauden vaiheelle, jota on tapana vetäytyä käymään läpi yksityisesti.”
Isäni näköisiä syöpää sairastavia, en ole koskaan nähnyt katukuvassa, saati punaisilla matoilla. Saapumalla ensi-iltaan Olga antoi kasvot sellaiselle sairauden vaiheelle, jota kulttuurissamme on tapana vetäytyä käymään läpi yksityisesti. Niin kuin mekin teimme isäni kanssa.
Kun isäni sairastui ja lopulta menehtyi, suhtautumiseni sanontaan niin kauan kuin on elämää, on toivoa, muuttui. Temoset muistuttavatkin esimerkillään, että niin kauan kuin on elämää, on elämää.
Ja se saa ja sen pitää näkyä sen kaikissa muodoissaan.
