Teknologia ja taide palvelivat toisiaan pienen hetken – Silloin kun käytimme iPodeja
iPodien aika oli hetki, kun teknologia ja taide palvelivat toisiaan, kirjoittaa Oskari Onninen.
Tuskin olen koskaan vaalinut mitään esinettä, kuin vaalin 15-vuotissyntymäpäivälahjaani: viidennen sukupolven iPod, musta-alumiininen kuori, kovalevyä mainiot 30 gigatavua.
iPodien ajassa kulttuurinkuluttaminen oli vapaata mutta merkityksellistä. Taskuun mahtui useamman sadan albumin kokoinen musiikkikirjasto. Kokoelma tuntui ehtymättömältä, mutta oli silti hallittava. Ennen kaikkea jokainen tallennettu levy ja kappale oli valittu itse.
Enkä todellakaan ollut ainut.
Musiikkikriitikko Lindsay Zoladz vitsaili jo vuonna 2016, että pian iPodeihin aletaan varmasti suhtautua ylimielisen tympeästi kuin vinyyleihin nykyään. Kirjoitus tuntui nostalgialta, mutta oli lopulta jotakin parempaa.
”Teknologia oli hetkisen ajan valjastettu parhaalla mahdollisella tavalla kulttuurinkuluttajan avuksi.”
2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli kulttuurinkuluttajan näkökulmasta erikoinen ajanjakso. Teknologia oli hetkisen ajan valjastettu parhaalla mahdollisella tavalla kulttuurinkuluttajan avuksi.
Internet oli aarreaitta, jossa kaikkea oli saatavilla, mutta sen eteen piti nähdä hieman vaivaa. Piti tietää, mitä haluta ja mistä etsiä, sillä alustapalvelut algoritmeineen eivät olleet ”auttamassa”.
Laitonta se toki oli, mutta väliäkö sillä, koska vertaisverkkopalvelu Bittorrent oli parempi kuin kirjastojen levy- tai elokuvahyllyt saattoivat koskaan olla.
Palkinnot etsinnöistä olivat sen mukaisia: ne mahtuivat iPodiin, joka itseoikeutetusti täytti elämän tylsät ja tyhjät hetket. Polttava dvd-asema suoritti Netflixin virkaa.
”Petterssonin kommenteissa kuului suomalaisen kulttuurieliitin ääni, jossa teknologia on niin vierasta, että siitä tulee uhka.”
Kun Suomen Kulttuurirahaston uusi toimitusjohtaja Susanna Pettersson jyrähti joitakin viikkoja sitten Helsingin Sanomissa maamme romahduksesta sisäänpäin, nyökyttelin, mutta vain hetken.
Petterssonin kommenteissa kuului suomalaisen kulttuurieliitin ääni, jossa teknologia on niin vierasta, että siitä tulee uhka. Varsinkin kännykät ovat pahoja. Puhetapa on tyypillinen: mediatutkija Kirsten Drotnerin mukaan nimenomaan kulttuuri-ihmiset levittävät teknologiapaniikkia muualle yhteiskuntaan.
Vielä helpompi Petterssonin kommentit on ymmärtää siksi, että hän on minua 25 vuotta vanhempi, syntynyt vuonna 1966.
Kielitieteilijä Gretchen McCulloch on jakanut ihmiset sukupolviin sen pohjalta, milloin ja miten he ovat päätyneet internetiin. Se on avainkokemus, joka määrittelee heitä juuriaan myöten.
Pettersson kuuluu sukupolveen, joka on päätynyt internetiin aikuisena, todennäköisesti työsyistä. Se ei ole muovannut hänen elämäänsä, saati hänen kulttuurinkulutustaan syvimmän kautta.
1980–1990-luvuilla syntyneet ovat sen sijaan ainut sukupolvi, joka saattoi elää lyhyen kulta-ajan. Jo hieman nuoremmat joutuvat kasvamaan digijättien mainosalustoilla.
”Teknologian lupaus valinnanvapaudesta on näennäistä ja ahdistavaakin.”
The New Yorkerin teknologiatoimittaja Kyle Chayka kirjoittaa uudessa kirjassaan Filterworld, kuinka algoritmien suosiota kasaava logiikka tekee kulttuurituotteista, niin elokuvista, musiikista, tv-sarjoista kuin runoista ja journalismista keskinkertaista ja samankaltaista.
Teknologian lupaus valinnanvapaudesta on näennäistä ja ahdistavaakin.
Netflixin valikoima ei tosiasiassa pärjää entisajan videovuokraamoille, joista sentään yleensä löysi etsimänsä. Spotify tuntui ensin helpolta lailliselta korvikkeelta nettipiraatille, vaikkei se ollut sitä. Kun valkoinen hakuruutu ahdistaa, päätyy herkästi klikkaamaan valmiin suosituksen soimaan – ongelma ja ratkaisu, jotka eivät kuuluneet iPodien aikaan.
Kyse on samasta päivittäisestä yksityisestä kädenväännöstä kuin muunkin nykyteknologian kanssa: nettisurffarin pysyttävä aallon päällä tai se on menoa.
Parhaatkaan meistä eivät ole immuuneja algoritmien kohti keskitietä viettävälle ohjailulle. Mutta jos edes kulttuurin ammattilaiset eivät saa uitua koneellisten suositusten vastavirtaan, vaan katsovat vuoden ties monetta Netflix-uutuutta, he hukkuvat ja pian hukkuvat muutkin, koska kukaan ei auta heitä pysymään pinnalla.
”Passiivisen striimaamisen sijaan voi ja pitää valita itse.”
Silti Susanna Petterssonin ikäiset ihmiset osaavat kaivaa vastauksia vain historiasta ja kaivata lintukotoa, jossa teinit lukisivat koulupäivän jälkeen lähikirjastoaan läpi. Netissä kasvaneita ihmisiä vielä juuri ole noussut Suomessa ylimmän kulttuurivallan tuolileikkeihin.
Sukupolvien kuilu ammottaa, ja yhä painettuun kirjaan ja vinyylilevyyn takertuva formaattielitismi näyttää olevan kulttuurisen pääoman väline, vaikkei sen tarvitsisi.
iPodien aika ei varmasti ollut täydellinen, mutta se on silti esimerkki siitä, miten internet voi ohjata syventymään kulttuurituotteisiin sen sijaan, että se muuttaisi taidetta tuoksukynttilöiksi. Samaa maalaa vuonna 1985 syntynyt Kyle Chayka kirjassaan. Algoritmien vaikutusta ei pääse pakoon, mutta tiedostaa sen voi. Passiivisen striimaamisen sijaan voi ja pitää valita itse.
Onko se nostalgiaa? Vai utopiaa?
