Image

Tehtävä Sanomatalossa

6

Kaius Niemi on sotatantereilla karaistunut journalisti, jonka pitäisi kääntää Suomen suurimman sanomalehden liiketoiminta uuteen nousuun. Hän tekee sen tyylillä, joka ei miellytä kaikkia.
Kuvat Hannes Paananen

"Onks väsynyttä porukkaa”, Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kysyy hieman huvittuneen näköisenä. Hän seisoo toimituksen palaveriaukiolla eli Molskilla ja silmäilee pyöreiden silmälasiensa takaa ympärillään olevia kollegoita. ”Kiitos kaikille eilisestä, oli tosi hauskaa. Laulettiinkin sen verran paljon”, Niemi jatkaa.

On tammikuinen perjantai Helsingin Sanomien toimituksessa. Alkamassa on aamukokous, jossa käydään läpi lehden päivän pääaiheita. Valtaosa paikallaolijoista on edellisenä päivänä osallistunut toimituksen vuotuiseen esimieskokoukseen. Sen virallisessa osuudessa keskustakirjasto Oodin neuvottelutiloissa setvittiin viime ja tämän vuoden tärkeimpiä ammatillisia asioita. Sitten siirryttiin töölöläiseen ravintolaan syömään ja juomaan.

Jossain vaiheessa iltaa alkoivat yhteislaulut. Niemi ja muut hesarilaiset lauloivat perinteiseen tapaan suomalaisia ikivihreitä – Aikuista naista, Sataa salamaa ja Las Palmasia. Juhlat jatkuivat puolilleöin, mutta aamulla Niemi oli jo kahdeksalta reippaana tapaamassa perussuomalaisten eduskuntaryhmän johtoa.

Tyypillistä Kakea, todistavat kollegat.

Kun Helsingin Sanomien päätoimittajan persoonasta ja tyylistä kysyy hänet tuntevilta, moni kertoo ensimmäisenä Niemen sosiaalisesta ja rennosta puolesta. Hän viihtyy firman juhlissa myöhään, soittaa haitaria ja sanoittaa lauluja lennosta.

”Kake on superkiva bilehai, jonka kanssa on vietetty ikimuistoisia ja riemukkaita hetkiä varsinkin nuorempana, kun jaksoimme vielä”, kertoo Niemen pitkäaikainen ystävä ja entinen kollega, nykyään media-alan yrittäjänä työskentelevä Uutisvuodon kapteeni Reetta Räty.

Pari vuotta sitten järjestettyjen Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajapäivien jatkoilla Niemi päätyi yhdessä palkitun ulkomaantoimittajan, nykyään lehden verkkotoimittajana työskentelevän Pekka Mykkäsen kanssa Erottaja-baariin laulamaan karaokea. Pikkutunneilla paikalla oli toimittajakaksikon lisäksi vain muutama asiakas.Niemi lauloi antaumuksella bravuurinsa, Billy Joelin We didn’t start the firen. Sen lyriikoissa listataan maailmaa muuttaneita ihmisiä ja uutisotsikoita 1940-luvun lopusta vuoteen 1989, jolloin kappale on levytetty.

We didn’t start the fire /

It was always burning /

since the world’s been turning.

We didn’t start the fire /

No, we didn’t light it /

but we tried to fight it

”Porukka, joka ei tuntenut Kakea, siellä baarissa varmaan ajatteli, että toi tyyppi on suuri Billy Joel -fani. Mutta Kaiukselle se on leikittelyä. Sillä on semmoinen ränttätänttäasenne”, Mykkänen sanoo.

Samanlaista asennetta Niemi tarvitsee myös työssään. Hänen pitäisi luotsata Suomen suurin ja merkittävin sanomalehti voittajana läpi ”elämän ja kuoleman vuosien”, kuten Niemi itse on aikoja kuvaillut toimitukselleen. Draamaa riittää, sillä sanomalehtien perinteinen painetun lehden mainosmyyntiin ja tilaamiseen perustuva ansaintalogiikka on hiipunut ja digitaalisesta maailmasta tulojen saaminen vaatii monin verroin työtä.

Kun Niemi syksyllä 2013 valittiin nykyiseen tehtäväänsä, Helsingin Sanomien printtilehden levikki oli 313 000 kappaletta. Neljä vuotta myöhemmin lukema oli romahtanut 234 000:een. Paperilehden alamäki on yksi lyömäase niille populistisille Hesari-kriitikoille, joiden mielestä lehdellä ei ole enää painoarvoa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Mutta näkemyksiä on muitakin. Moni esimerkiksi sanoo lehdessä olevan nykyään liikaa viihdettä ja self help -juttuja. Esimerkiksi käy tammikuussa näyttävästi verkossa julkaistu juttu, jossa fitnessmalli Janni Hussi kertoi vatsansa toiminnasta. Artikkeli herätti hilpeyttä ainakin tiedostavan väestönosan Twitter-kuplassa. (Juttu oli alun perin julkaistu HS:n Hyvä vatsa -lehdessä. Verkossa konteksti kuitenkin helposti häviää.)

Toinen yleinen kritiikki koskee lehden pienoisnovellin pituisia verkko-otsikoita, jotka ovat monen makuun välillä turhankin arvoituksellisia. Kriitikot valittavat, että Hesari on lähtenyt mukaan iltapäivälehtien klikkiotsikointiin. Tämän päälle tulevat ikiaikaiset salaliittoteoriat Hesarin ”poliittisesta linjasta”. Nykyään lehteä syytetään herkästi esimerkiksi punavihreään blokkiin kuuluvaksi kaupunkilehdeksi, joka kirjoittaa lähinnä pyöräilystä ja feminismistä ja peittelee maahanmuuttajien rikoksia.

Niemelle tämä kaikki on tuttua.

”Saatan välillä saada samasta jutusta palautteen, jonka mukaan olemme äärivasemmistolaisia viherkommunisteja ja stalinisteja tai äärioikeistolaisia elinkeinoelämän syöttiläitä. Juttujen luenta liittyy nykypäivänä paljon siihen, millaisella juonnolla juttu syötetään sosiaaliseen mediaan ja miten jakaja sen haluaa esittää”, Niemi selittää työhuoneessaan, jonka ikkunoista avautuu näkymä nykytaiteen museo Kiasman ja Eduskuntatalon suuntaan.

Aikanaan kaikki lukivat Helsingin Sanomia, mutta nyt jopa yhteiskunnan eliitti voi luopua lehdestä. Esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) lopetti Hesarin tilauksen sen jälkeen, kun lehti kertoi salaisiksi leimattujen asiakirjojen pohjalta Jyväskylän Tikkakoskella sijaitsevasta Puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta.

Yksittäisiä esimerkkejä Hesari-kritiikistä voisi kaivaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei Kaius Niemeä hetkauta. Hänelle tärkeintä on kokonaisuus. Numerot nimittäin osoittavat, että on tapahtunut historiallinen käänne: Helsingin Sanomat on löytänyt digitaalisen ansaintamallin. Viime vuonna lehden kokonaistilaajamäärä kasvoi toista vuotta peräkkäin neljännesvuosisadan pudotuksen jälkeen. Niemen mukaan lehteä tilaavia asiakkaita oli vuodenvaihteessa yli 360 000. Ja mikä parasta, erityisesti nuoret lukijat ovat sitoutuneet lehteen, Niemi iloitsee.

Toimituksen sisällä monet sanovat Hesarin uuden menestyksen olevan nimenomaan vastaavan päätoimittajan ansiota. Eräs hesarilainen kuvailee, kuinka Niemi on luonut toimitukseen kunnianhimoisen ja aktiivisen kulttuurin, jossa paperilehdestä puhuminen on lopetettu ja vertailua tehdään lähinnä kansainvälisiin, digitaalisesti menestyviin medioihin. Kulttuurinmuutos on huomattu muuallakin. Esimerkiksi maailman merkittävimpiin talousjulkaisuihin lukeutuvan Financial Timesin delegaatio on käynyt Sanomatalossa tutustumassa Helsingin Sanomien tapaan tehdä ja myydä digitaalisia sisältöjä.

Nykyään joka puolella Hesarin toimitusta on ruutuja, joilla vilisee tietoja HS.fi:ssä julkaistujen juttujen lukijamääristä ja lukuajoista aina artikkeleissa esiintyvien naisten prosenttiosuuteen (kyseisenä perjantaiaamuna 36 prosenttia). Näytöltä selviää esimerkiksi se, että edellisenä sunnuntaina julkaistu ”timanttijuttu” Polar-yhtiön omistajan vaiheista on tuottanut lehdelle yli 1 000 uutta koetilausta. Timanttijutut ovat Hesarin journalistisia keihäänkärkiä, joiden tarkoituksena on herättää lukijoiden mielenkiinto ja saada heidät kokeilemaan lehden tilausta. Niitä pääsevät lukemaan vain tilaajat.

Timanttijutuissa näkyvät myös Hesarin ylivertaiset resurssit suomalaisessa kaupallisessa mediassa. Lehti on viime aikoina kiihtyvään tahtiin julkaissut näyttäviä erikoisartikkeleita, joissa on kiinnitetty erityistä huomiota digitaaliseen kerrontaan. Niemi itse sanoo, että tällaisten juttujen tuottaminen vaatii jopa enemmän työtä kuin vain paperilehteä varten tehdyt toteutukset. Työ ei kuitenkaan lopu tähän. Koetilaajat pitäisi saada sitoutettua pysyvämminkin lehteen. Niemen mukaan poppakonsteja ei ole, vaan kaikki lähtee sisällöistä. Kiinnostavuuden ja relevanssin määrittelyssä auttaa statistiikka, mutta Niemi kiistää, että juttuja tehtäisiin ”numerot edellä”.

Syvällistä ja isoihin aineistoihin perustuvaa tieteellistä tutkimusta Helsingin Sanomien sisältöjen muuttumisesta ei tiettävästi ole tehty, mutta ulkopuolisen silmiin näyttää, että esimerkiksi lifestyle-jutut ovat viime aikoina yleistyneet. Niemi myöntää, että niiden tarjoilu on ollut ainakin näyttävämpää kuin ennen.

”Lifestyle-aiheet ovat erityisen vetovoimaisia, mitä tulee maksuhalukkuuden lisääntymiseen”, hän sanoo.

Sisältöjen myyminen on myös pikkutarkkaa puuhaa. Esimerkiksi Hesarin paljon parjattuja verkko-otsikoita tehdään juttua kohden useita, ja testaamisen jälkeen jätetään se, joka sitouttaa lukijoita kaikkein parhaiten.

Niemen ajatus tuntuu olevan, että koska lähes kaikkea voi mitata, lähes kaikkea myös mitataan. Hänen mielestään tarkka data mahdollistaa erilaisten kohdeyleisöjen tavoittamisen aiempaa paremmin ja johtaa myös positiiviseen kilpailuasetelmaan toimituksessa.

”Kaius on onnistunut siinä, että pidetään kiinni myös vanhan liiton journalismista, mutta mukaudutaan siihen, että digiaikana tuotetta on myytävä intohimoisemmin, ahkerammin ja se on vaikeampaa kuin aiemmin”, näkee Pekka Mykkänen.

Aamupalaverin päätteeksi lehden toinen päätoimittaja Antero Mukka muistuttaa osastojen esimiehiä vaalikarenssista. Eduskuntavaaleihin on aikaa enää muutama kuukausi, joten esimerkiksi vierailevien kolumnistien osalta on ”käytävä aktiivinen kela”, onko heillä kirjoituksissaan poliittisia tarkoitusperiä.

”Ei ole varaa havereihin. Koskee kaikkia osastoja”, Mukka linjaa.

Niemi jatkaa, että vaalien lähestyessä ”spinnaus kehittyy”.

Pari päivää aiemmin on puhuttanut perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon Twitter-tilin sulkeminen. Niemi sanoo, että jos vastaavia juttuja tehdään jatkossa, niissä on oltava muutakin sisältöä kuin asianomaisen kommentit.

”Olennaista on, miltä asiat näyttävät.”

Kollegat kertovat Niemen olevan erityisen tarkka tyylistä ja mielikuvista. Hän ei halua, että Hesaria päästään syyttämään puolueellisuudesta. Toimituksen johto on viime aikoina kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siihen, että juttuja ei tehdä vain toimittajien omaan elämänpiiriin kuuluvista aiheista. Sellaisia ovat monet ”punavihreiksi” mielletyt aihepiirit, kuten vaikkapa kasvissyönti ja polkupyöräily. Niistä kirjoittaminen ei ole kiellettyä, mutta tarvittaessa Niemi ja Mukka puuttuvat juttujen määrään ja tasapainoon. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kaupunkikehitystä käsiteltäessä myös autoilijoiden näkökulma on otettava huomioon. Niemi haluaa Hesarin olevan kaiken kansan lehti.

Osa Niemen kanssa läheisesti tekemisissä olleista kuvaa häntä äärimmäisen vaativaksi, jopa ankaraksi, johtajaksi. Niemen vaativuus ja kunnianhimo yhdistettynä pikkutarkkuuteen pyrkivään persoonallisuuteen johtaa usein tilanteisiin, joita moni kutsuu mikromanageeraukseksi.

”Hän saattaa viimeiseen saakka hioa lehden avaussivua, puuttua otsikoihin ja jopa yksittäisiin sanoihin, joihin en ole tottunut vastaavan päätoimittajan sinällään puuttuvan”, sanoo Päivi Anttikoski, jonka Niemi palkkasi Helsingin Sanomien digitaalisista sisällöistä vastaavaksi päätoimittajaksi syksyllä 2014.

Anttikoski irtisanoutui alkuvuonna 2017. Nykyään hän työskentelee valtioneuvoston viestintäjohtajana.

Useampikin ihminen Helsingin Sanomien sisältä kertoo, että jos toimituksessa on mokattu tai ”luvut” eivät ole hyviä, Niemi ei peittele pettymystään. Anttikosken mukaan Niemi ei missään tapauksessa huuda, mutta saattaa sanoa niin kovasti, että joku voi kokea sen rankaksi.

”Hän on hyvin tiukka myös eleiltään ja ilmeiltään.”

Eräs nykyinen hesarilainen kuvaa, että Niemen ankaruus tuntuu joskus ylimitoiteltulta: moittimisesta ei enää ole hyötyä, kun kaikki jo tietävät tehneensä virheen. Niemen ankaruus ja moitteet eivät kuitenkaan kulkeudu rivitoimittajille asti, vaan vastuun kantavat väliportaan pomot. Niemen päätoimittaja-aikana varsinkin Hesarin keskijohdossa on ollut paljon vaihtuvuutta. Osin syynä on luonnollinen siirtymä, kun esimiesasemassa olleet journalistit ovat edenneet urillaan. Mutta vaikutusta on luultavasti myös Niemen johtamistyylillä. Anttikosken mukaan Niemen kanssa pärjää, kunhan on hänen kanssaan suurista linjoista samaa mieltä.

”Toivoin monta kertaa, että kunpa hän pikkuisen rentoutuisi ja luottaisi muidenkin ihmisten tekemisiin.”

Niemi itse tiedostaa vaativuutensa ja sanoo pohtineensa, että jossain vaiheessa se saattaa joidenkin mielestä näyttää kohtuuttomuudelta. Hän sanoo toimintansa kumpuavan toisaalta Hesarin tulevaisuuteen liittyvistä huolista mutta myös ymmärryksestä, millaisia mahdollisuuksia lehdellä on.

”Jos emme vaadi itseltämme nyt riittävästi, saatamme huomaamattamme jättää tekemättä asioita, jotka ovat välttämättömiä Hesarin viemiseksi hyvässä kuosissa seuraaville vuosikymmenille.”

Niemi on työskennellyt Helsingin Sanomissa 1990-luvun lopulta lähtien ulkomaantoimittajana, kaupunkitoimituksen esimiehenä ja toimituspäällikkönä. Vuonna 2010 hän teki monien mielestä yllättävän urasiirron, kun hänet valittiin yhdeksi Ilta-Sanomien kolmesta päätoimittajasta.

Nyt moni näkee Niemen käyneen Ilta-Sanomissa kasvamassa korkoa ja valmistautumassa Helsingin Sanomien päätoimittajuuteen, jonka pestin hän lopulta sai 39-vuotiaana sen jälkeen, kun Mikael Pentikäinen oli saanut potkut. Ilta-Sanomissa Niemi kertoo oppineensa konkreettisesti ainakin sen, mitä tarkoittaa, kun lehti on joka päivä myytävä lukijoille uudelleen. Silloin pienetkin yksityiskohdat, kuten sanavalinnat, voivat olla ratkaisevia. Näitä iltapäivälehden oppeja hän yrittää nyt soveltaa tilattavalle päivälehdelle sopivaan tyyliin.

Helsingin Sanomissa Niemi haluaa jäädä historiaan päätoimittajana, joka luotsaa tänä vuonna 130 vuotta täyttävän sanomalehden menestyksekkäästi yli kuohuvan murrosvaiheen. Laajassa mittakaavassa kyse ei tietenkään ole vain siitä, miltä yksittäisen lehden etusivu näyttää tai ovatko otsikot onnistuneet.

”Se, mihin tähtäämme, on yhteiskunnallisesti jotain suurempaa. Tietyllä tapaa pitäisi siirtää instituutio uuteen aikaan, mutta säilyttää merkityksellisyys ja autenttisuus.”

Niemi sanoo, että nyt kun ”asiakasmäärät” ovat kääntyneet jälleen kasvuun, hän voi hieman hellittää pikkutarkkaa otettaan.

Ja toisaalta vaikka Anttikoski ja muutama muu tätä juttua varten haastateltu kollega kertovat Niemen vaativasta puolesta, kukaan heistä ei ole törmännyt epäasiallisuuksiin tai pidä Niemeä muutenkaan ikävänä tyyppinä. Päinvastoin. Anttikoskikin esittää vertauksen sinihomejuustoon, johon monella on viha-rakkaussuhde.

”Vaikka mekin olemme käyneet vaikka minkälaisia otteluita, ei Kaiuksesta voi olla pitämättä. Hän on hyvä tyyppi, vaikkakin välillä hemmetin hankala ja rasittava.”

Kaius Niemi on myös monilahjakkuus, jonka päätyminen Helsingin Sanomiin ei ollut itsestäänselvää. Hän syntyi 1970-luvun puolivälissä keskiluokkaiseen helsinkiläisperheeseen. Äiti työskenteli fysioterapeuttina ja isä jäi eläkkeelle puolustusministeriön kiinteistöosaston päällikön virasta. Perhe oli kulttuuriorientoitunut ja arvosti kansainvälisyyttä. Niemi kävi Helsingin ranskalais-suomalaista koulua ja oli lapsinäyttelijänä Kansallisteatterissa. Teini-ikäisenä hän interreilasi Itä-Euroopassa ja parikymppisenä matkusteli Silkkitietä pitkin Aasiassa: Kiinassa, Intiassa, Pakistanissa ja Afganistanissa. Helsingin yliopistossa hän opiskeli poliittista historiaa.

Niemen Aasia-innostus on huomiota herättävää. Ensimmäisessä tätä juttua varten tehdyssä haastattelussa hän innostuu eniten selittäessään Kiinan Tuhannen Buddhan luolista ja antiikin kuvanveistosta nykyisen Pakistanin alueella. Hän sanoo olevansa kiinnostunut uskonnoista, mutta ennen kaikkea niiden historiallisesta, ei niinkään hengellisestä, puolesta. ”Aasia on kiinnostava kohde, koska niin monet uskonnot ovat syntyneet siellä.”

Ennen toista pitkää Aasian-reissuaan 1990-luvun puolivälissä Niemi soitti Ylen puhelinvaihteeseen ja pyysi yhdistämään ihmiselle, joka päättää ulkomaanjournalismista. Hän sai mukaansa videokaluston ja teki matkalta freelance-pohjalta televisioreportaaseja. Helsingin Sanomiin Niemi tuli sattuman kautta työskenneltyään pätkiä ensin Ylellä nuortenohjelma N.Y.T.:ssä ja sittemmin vasta perustetussa Nelosen uutisissa. Keväällä 1998 lehden ulkomaantoimitus oli kinkkisen paikan edessä. Nykyisin SDP:n kansanedustajana työskentelevä Pilvi Torsti oli viime hetkellä perunut tulonsa kesätoimittajaksi. Uutispäällikkö Tellervo Yrjämä-Rantinoja kysyi Pekka Mykkäseltä, tietäisikö hän ketään, jonka voisi saada paikkaajaksi nopealla aikataululla.

Mykkänen ei tuntenut Kaius Niemeä kovin hyvin mutta oli kuullut kaikkien puhuvan hänestä vain positiiviseen sävyyn. Kuulopuheiden perusteella Mykkänen suositteli Niemeä, joka palkattiin kesäksi ulkomaantoimitukseen. Siellä hänen uransa eteni nopeasti. Jo seuraavan vuoden keväällä Niemi oli Balkanilla seuraamassa Jugoslavian sisällissotaa. Hän täytti 25 vuotta Naton ilmapommitusten alettua.

Hesarin pitkäaikaisen ja jo edesmenneen toimittajan Ilkka Malmbergin pyynnöstä Niemi kirjoitti lehden Sunnuntai-sivuille päiväkirjamaisen jutun sotareportterin arjesta. Se julkaistiin 11. huhtikuuta vuonna 1999 otsikolla Sota omin silmin: Kosovon kriisialueelle lähetetty ensikertalainen piti päiväkirjaa kaikesta siitä, mikä ei näy uutisissa – ja siitä, miltä hänestä tuntui.

Teksti on paljastava kertomus sodan julmuudesta, kaaoksesta ja järjettömyydestä. Eräässä päiväkirjamerkinnässä Niemi kertoo istuneensa itkemässä vanhan kommunistipatsaan takana kuultuaan liikenneonnettomuudesta, jossa kuoli teini-ikäinen poika.

Kyseistä juttumatkaa Niemi pitää yhtenä elämänsä avainkokemuksista, joka on vaikuttanut merkittävästi siihen, mitä hän nykyäänkin ajattelee journalismista ja vapaan lehdistön roolista.

”Edelleen raportoinnissa on olennaista, että pystyy hahmottamaan mittasuhteita ja pitämään itsensä ulkopuolisena havainnoijana. Mutta pystyäkseen kertomaan ihmisistä, joita on juuri kohdannut sodan kaltainen onnettomuus, pitää pystyä myös tuntemaan jotain.”

Vain pari vuotta myöhemmin, syyskuun 11. päivänä vuonna 2001, Niemi oli Lontoon Heathrow’n lentokentän nelosterminaalissa tarkoituksenaan ottaa jatkolento Pakistanin pääkaupunkiin Islamabadiin. Sieltä hän aikoi jatkaa raportointimatkaansa Afganistaniin, jossa levottomuudet olivat jatkuneet jo vuosia. Niemi oli odottanut juttumatkaa pitkään, ja viimein Afganistania hallinnut Taleban oli hyväksynyt hänen viisumihakemuksensa.

Niemen toimittajanvaistot heräsivät, kun hänen viereensä palvelutiskille ryntäsi mies, joka kyseli, missä on televisio. Samassa Niemen taskussa ollut matkapuhelin soi. Kollega Mari Manninen soitti Helsingistä ja kysyi, milloin Niemen oli tarkoitus olla perillä Afganistanissa.

Niemi löysi terminaalirakennuksesta vastaanottimen ja näki suorassa lähetyksessä New Yorkin World Trade Centerin toisen tornin sortumisen. Seuraavina tunteina hän raportoi Hesariin tunnelmia vilkkaalta lentokentältä, josta lähteville lentomatkustajille maailmaa ravisuttaneet tapahtumat ja niiden seuraukset olivat vielä epäselviä. Sitten Niemi pääsi omien sanojensa mukaan viimeiselle Islamabadiin lähteneelle lennolle ennen kuin Euroopan ilmatila suljettiin.

”Samalle lennolle ryntäsivät Lontoosta toimittajat kaikista maailman tiedotusvälineistä, jotka kynnelle kykenivät”, Niemi sanoo.

Afganistanissa Niemi oli elementissään. Hän seurasi taisteluiden kulkua ja raportoi niistä päivittäin lehteen, vastaili Hesarin lukijoiden kysymyksiin verkossa ja teki videoraportteja ”ekan sukupolven Canonin Powershot G1:llä”. Videoilla siloposkinen ja lätsäpäinen Niemi selostaa tapahtumia kapinallisjoukkojen panssarivaunujen vierellä.

”Hän kirjoitti jutut, valokuvasi ja videokuvasi itse. Niin monipuolinen tekeminen oli siihen aikaan poikkeuksellista”, Mari Manninen – sittemmin Tieto-Finlandialla Yhden lapsen kansa -kirjastaan palkittu toimittaja – muistelee.

Niemi taas palkittiin Afganistan-juttujensa ansiosta ensimmäisenä Bonnierin vuoden journalistina Suomessa vuonna 2002.

Kun Niemi valittiin Helsingin Sanomien johtoon syksyllä 2013, toimituksessa huokaistiin helpotuksesta. Ei tullut Matti Apusta tai muuta kirjoittamatonta korttia, vaan kaikille tuttu Kake. Niemeä arvostettiin – ja arvostetaan yhä – kovan luokan toimittajana, joka tietää, mitä kenttätyö tarkoittaa ja vaatii. Se on näkynyt linjauksissa. Esimerkiksi kirjeenvaihtajien työ on Niemelle sydämen asia, josta hän ei ole halunnut karsia, vaikka on säästösyistä vetänyt kolmet yt-neuvottelut ja poistanut jopa kahvi- ja sämpylätarjoilut toimituksen palavereista. Pekka Mykkänen muistaa Niemen partiopoikamaisena, perinteisenä sotareportterina, joka oli omimmillaan ”kabulilaisessa lähiössä, jossa istutaan auton perässä, mennään sataa ja kahtakymmentä pölyisillä ja kuoppaisilla teillä ja jossa kuskeilla ja fiksereillä on pistoolit”.

”Kun yhtäkkiä sama tyyppi on puku päällä pitämässä yt-infoja, onhan se kontrasti saatananmoinen”, Mykkänen sanoo.

Reetta Räty taas ei unohda, kuinka Niemi 1990-luvun lopulla baarissa piirteli lautasliinaan Kosovon-sodan aikaisia rintamalinjoja ja selitti niistä intoa puhkuen. Räty sanoo, että vaikka Niemestä voi paikoin koukeroisen ulosannin perusteella saada etäisen, jopa kulmikkaan, kuvan, ”tosipaikan tullen Kakella on sydän paikallaan”.

Samaan suuntaan todistaa Helsingin Sanomien pitkäaikainen pääluottamusmies Jussi Ahlroth, joka on istunut Niemen kanssa useissa yt-neuvottelukokouksissa viime vuosien aikana. Heti ensi töikseen Hesarissa Niemi aloitti organisaatiouudistuksen ja käynnisti suurimmat yt-neuvottelut lehden historiassa. Se oli monelle pitkän linjan hesarilaiselle sokki. Moni oli ajatellut, ettei Helsingin Sanomista voi saada potkuja. Ahlroth sanoo, että luottamusmiehen näkökulmasta yt-neuvotteluiden lopputulos on aina tappio, jos ihmisiä irtisanotaan. Mutta erikseen voidaan arvioida sitä, miten itse neuvottelut ovat sujuneet. Ahlrothin mukaan Niemi on toiminut vaikeissa tilanteissa poikkeuksellisen hyvin: huolellisesti ja tarkasti mutta reilusti ja rehellisesti.

”Se liittyy varmasti hänen persoonaansa mutta myös siihen, miten äärimmäisen tietoinen hän on vastuustaan nimenomaan Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana. Hänellä on hyvällä tavalla vakava suhde Hesarin arvokkuuteen ja perinteisiin”, Ahlroth sanoo.

Puitteet Helsingin Sanomien ympärillä ovat monin tavoin muuttuneet Niemenkin työuran aikana. Vuonna 1889 perustetusta Päivälehdestä on kasvanut monikansallinen pörssiyhtiö. Sanoma-konsernia ei johda enää sukunsa perinteitä vaaliva patruuna Aatos Erkko, vaan hollantilainen Susan Duinhoven.

Myös vastaavan päätoimittajan rooli on erilainen takavuosiin verrattuna. Huonoina aikoina päätoimittajan on käytettävä enemmän aikaansa talouden mietttimiseen ja siksi Niemikin istuu päivät pitkät kokouksissa, joissa pohditaan muun muassa markkinointia, tuotekehitystä ja henkilöstöasioita.

”En ole lähtenyt siitä, että mun työni onnistumisen kannalta vapaa-ajalle ulottuva tiivis verkostoituminen on välttämätöntä. Muutosten läpivienti on ollut niin intensiivistä, että on ollut pakko keskittyä olennaiseen”, Niemi itse sanoo.

Kun Niemeltä kysyy työn ulkopuolisista asioista, hänestä saa irti vain sen, että vapaa-aikaa kuluu lähinnä ”maalla ja perheen parissa”. Niemellä on vaimo ja kaksi lasta. Hän lukee historiallisia tietokirjoja ja katsoo Netflixistä yhteiskunnallisia draamoja. Niemen tiedetään pitävän esimerkiksi kansainvälisyyttä arvossa, mutta juuri kukaan ei tunnu osaavan kertoa tarkemmin hänen poliittisista tai yhteiskunnallisista näkemyksistään. Ne hän on onnistunut pitämään omana tietonaan.

Hesarin päätoimittajana Niemellä olisi mahdollisuus käyttää valtaansa esimerkiksi kommentoimalla päivittäin politiikkaa tai muita ajankohtaisia aiheita. Niemi haluaa kuitenkin vaikuttaa mieluummin taustalla pääkirjoitusten ja muiden sisältöpainotusten kautta. Hänen kolumninsakin käsittelevät useimmiten laajempia kaaria, esimerkiksi sananvapauskehitystä.

Niemellä on myös taipumusta ylevyyteen ja suureellisuuteen. Esimerkiksi ennen viime joulua hän piti Hesarin toimitukselle saman puheen, jonka oli hiljattain pitänyt Julkisen Sanan Neuvoston 50-vuotisjuhlissa Säätytalolla. ”Suomessa lehdistönvapaus on ollut kuin ilmaa jota hengittää. Kun ilma on alkanut välillä loppua, vasta silloin lehdistönvapaus ja sen merkitys on tullut näkyviin”, Niemi paasasi. Asia sinällään oli kuulijoiden mielestä varmasti tärkeä, mutta toimituksen epämuodollisessa joulutorttutilaisuudessa mahtipontista puhetta pidettiin hieman epätyypillisenä eleenä.Mutta tämäkin kertoo Kaius Niemestä. Juhla- ja numeromies on mitä suurimmassa määrin myös sanan- ja lehdistönvapausmies.

Lauantaina 17. joulukuuta 2017 Helsingin Sanomat julkaisi printtilehdessä ja verkossa näyttävän jutun, jonka otsikoissa julistettiin lehden kertovan salaisiin asiakirjoihin perustuen, mitä Puolustusvoimien Viestikoekeskus tekee. Viestikoekeskus on Puolustusvoimien tiedustelulaitos, jonka toiminta on suojattua ja salamyhkäistä.

Jutun julkaisun jälkeinen aamu oli Niemen mukaan rauhallinen siihen asti, kun presidentin kansliasta tuli tiedote. Siinä presidentti Sauli Niinistö kertoi, että salaisten asiakirjojen luovuttamisesta Helsingin Sanomille on käynnistetty rikostutkinta.

”Korkeimman turvaluokituksen saaneiden asiakirjojen sisällön paljastuminen on turvallisuutemme kannalta kriittistä ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita”, Niinistö totesi lyhyessä lausunnossaan.

Sen jälkeen alkoi rähinä. Lukijat ryhtyivät pommittamaan lehteä ja päätoimittajaa viesteillä, joissa Hesarin toiminta kyseenalaistettiin. Jopa maanpetossyytöksiä esitettiin. Seuraavana päivänä Niemi kirjoitti lukijoille avoimen kirjeen, jossa hän myönsi, että juttu olisi pitänyt perustella paremmin. Pääasiallinen motiivi oli kertoa sotilastiedustelun suhteesta valmisteilla olleeseen tiedustelulakiin, ei salaisilla asiakirjoilla mässäily, jollaiselta se nyt saattoi näyttää. Tikkakoski-gate oli kahden instituution, Suomen suurimman sanomalehden ja valtion turvallisuuspolitiikan kovimman ytimen, yhteentörmäys. Se oli samalla Niemelle oiva paikka astua julkisuuteen ja selittää kansalaisille, miksi on tärkeää, että vapaa lehdistö voi tarvittaessa julkaista myös salassa pidettävää tietoa.

Eri asia on, menikö viesti perille. Mediatutkija Anu Koivunen tutkii parhaillaan Viestikoekeskus-jutun jälkeisiä reaktioita yhdessä politiikantutkija Johanna Vuorelman kanssa. Tutkimus on vielä julkaisematta, joten Koivunen kommentoi tilannetta yleisellä tasolla. Jo tässä vaiheessa hän pitää sitä kuitenkin lehdistöhistoriallisena tapahtumana, jossa julkisen keskustelun äänenpainot olivat poikkeuksellisen voimakkaita ja nopeasti muuttuvia. Kun vielä perjantaina Suomea juhlittiin lehdistönvapauden mallimaana, jo lauantaina Hesarin jutun julkistamisen jälkeen puhuttiin nopeasti jopa maanpetoksellisesta toiminnasta. Niemen ulostuloissa Koivunen näkee halun korostaa lojaalisuutta Suomen turvallisuupolitiikalle.

”On kiehtovaa, miten niin erilaiset äänet löysivät toisensa ja kuinka hiljainen muu mediakenttä tapauksesta oli”, Koivunen sanoo.

Tapaus kertoo paljon myös Helsingin Sanomien poikkeuksellisesta asemasta kaupallisessa mediakentässä. Samaa henkeä on ollut Koivusen mukaan havaittavissa, kun lehti kritisoi pääkirjoituksissaan ja sen yksittäiset toimittajat Twitterissä tiedustelulainsäädännön valmistelua. Muulta medialta ei juuri tule tulitukea.

Viestikoekeskus-juttua käsitellään seuraavaksi korkeimmassa oikeudessa. Toinen juttua tehneistä Helsingin Sanomien toimittajista on valittanut hovioikeuden päätöksestä, jonka mukaan hänen kotiinsa tehty etsintä olisi ollut laillinen. Myöhemmin lehti, Kaius Niemi mukaan lukien, saattaa joutua vastaaman turvallisuussalaisuuden paljastamiseen liittyviin syytteisiin.

Meneillään olevan poliisitutkinnan vuoksi Niemikin on vaitonainen jutun tekemiseen liittyvistä yksityiskohdista. Hän ei esimerkiksi kerro, lukiko hän itse jutun läpi ennen kuin se julkaistiin.

”En kommentoi millään lailla prosessejamme muuten kuin että ne ovat menneet oikein”, Niemi sanoo.

Perjantai-iltapäivisin Hesarin toimituksessa on niin sanottu Palokunta-kokous. Siinä käydään läpi tulevien päivien juttuja ja yritetään ennakoida viikonlopun uutistilannetta.

Nyt Niemi on saanut eteensä hiljattain lanseerattujen Helsingin Sanomien kaupunkilehtien seuraavan viikon vedokset. Hän on riisunut takkinsa ja katselee ilmaisjakelulehtien sivuja kulmat kurtussa. Hän tutkii erityisesti HS Helsinki -lehden etusivua.

Hän on pitkään hiljaa. ”Millon tää on otettu”, Niemi kysyy kuvasta, jossa näkyy avomerta. Nyt on jo tammikuun puoliväli, ja merikin on alkanut jäätyä. Niemi miettii, näyttääkö iso kuva avovedestä etusivulla hölmöltä. ”Tää on kiva, oikein kiva, mut…”

Aikaa kuluu. Ympärillä olevat kollegat tarkkailevat Niemeä ja odottavat tämän reaktiota. Päätoimittaja jatkaa pohtimistaan, näyttää hieman tuskaiselta ja sanoo lopulta, kuin anteeksipyydellen:

”Oikeastaan mä mietin näitä pääjuttuja, että onks ne riittävän kiinnostavia.”

Tyypillistä Kakea.

EDIT: Artikkelin printtiversiossa kerrottiin virheellisesti, että Janni Hussi olisi kertonut vatsansa toiminnasta HS Teema -lehdessä. Kyseessä oli HS:n Hyvä vatsa -irtonumerojulkaisu.

Julkaistu: 9.3.2019