Image

Teemu Tanner on suomalaisen indiemusiikin keskushahmo, joka on soittanut yhtä aikaa parhaimmillaan yli 20 bändissä


Suomalaisen indieskenen ainoa epäkohta on Suomen pienuus, Teemu Tanner sanoo.
Kuvat Antti Vettenranta

Haastattelu on julkaistu Image-lehden numerossa 3/2019

TEEMU TANNER tunnetaan parhaiten omasta yhtyeestään Kynnet sekä Teksti-tv 666:sta, mutta jos helsinkiläisestä indiemusiikista tehtäisiin kaavio, hyvin monet tiet johtaisivat Tanneriin. Parhaimmillaan hänellä oli yli 20 yhtyettä samaan aikaan, sillä yhtyeen perustaminen on hänen mukaansa mahdollisuus, jota on vaikea jättää käyttämättä. Suuri osa Tannerin bändeistä soitti kitararockia, jonka vallan heikentyminen on ollut tämän vuosikymmenen suuria popkertomuksia. Nyt Tanner kertoo, mitä hän ajattelee väitteestä, antaa mittarit ruohonjuuritason menestykselle Suomessa ja esittää arvionsa sille, miksi niin moni on kiinnostunut juuri nyt vanhasta iskelmästä, Kasevasta ja Leevi and the Leavingsistä.

Olet pyörinyt helsinkiläisissä indiepiireissä kymmenisen vuotta. Miten suomalainen indiekenttä on muuttunut sinä aikana?

Kitaravetoinen indierock oli enemmän framilla silloin, kun itse käynnistelin yhtyeitä. En kokisi, että se on kannaltani vähemmän auvoisaa kuin ennen. Tavallaan on tuntunut ihan hyvältä, että sain kypsyä pidempään, kuin että nyt tapahtuneita asioita olisi tapahtunut 10 vuotta sitten.

Onko kitaraindien tila vähemmän auvoisa kuin aiemmin?

Niin annetaan ainakin ymmärtää. On korostettu paljon, kuinka rock on jäänyt taakse eikä se juhli lehtien palstoilla tai suora­toistopalveluiden kärjessä. Eikä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pokaali­gaaloissakaan. Ruohonjuuritasolta pääsee esiin selvästi heikommin kuin joskus pääsi, ellei välitä, mikä on kuuminta milloinkin. Ei se mitään tuulimyllyjä vastaan taistelemista ole. Mulla on vain yksi luontainen tapa tehdä, enkä ole muuttamassa sitä mihinkään.

Miltä valtavirtamusiikin maailma näyttää omasta perspektiivistäsi katsottuna?

Se tuntuu vieraalta ja isolta. Siellä pyörii numeroita ja lukuja, joista mä en ymmärrä mitään. Omituinen maailma. Mielikuvituspaikka. Mutta piiri pieni täälläkin pyörii, ja välillä tehdään täsmäiskuja Litku Klemetin tai Ruusujen muodossa isojen poikien pöytiin.

Sinusta puhuessa muistetaan mainita se, kuinka olet soittanut parhaimmillaan yli 20 bändissä samaan aikaan. Näitä ovat Kynnet, Teksti-tv 666, Hopeajärvi ja Love Sport noin alkajaisiksi. Kuinka helppoa on perustaa bändi?

Itse asiassa helvetin helppoa! Se fiilis ja mahdollisuus tehdä on riemastuttava, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Mutta kuinka helppoa on ylläpitää sitä? Ei enää niin. Oli selkeä piikki, jolloin pystyin jonglööraamaan useita eri bändejä samanaikaisesti. Nyt määrä on karsiutunut, kun kaikki soittajat alkavat olla sen ikäisiä että on omia velvoitteita. Ihan jokainen viritelmä ei enää pääse viikoittain bändikämpälle.

Millainen olisi paras mahdollinen suomalainen indieskene?

En näe oikeastaan muita epäkohtia paitsi sen, että tämä on harmillisen pieni maa. Se johtaa ulkopuolelta tulevaan pakkoon, ettei näkyvillä voi olla kerrallaan kuin muutama asia. Musta se on joka vuosi vähän sama laulu. Joku nousee esille, eikä missään voi olla törmäämättä siihen tiettyyn nimeen.

Oliko tämä huomautus toimittajille?

Snadisti. Ymmärrän, että tartutaan ilmiöihin. Ei silti saisi jättää huomiotta, kuinka helvetisti enemmän tähän maahan mahtuu. Puhuin aiemmin, että niin sanottu indiekenttä on yhteisöllinen ja reilu. Mun mielestä ihmiset, jotka pääsee ääneen, muistaa pitää muiden puolia. Kunhan se yhteys ei koskaan katkea, asiat on itse asiassa aika hyvin. Koko ajan tapahtuu, saadaan julkaista levyjä ja tehdä keikkoja.

Yhdysvalloissa indien demografia oli viime vuosiin asti hyvin miehinen. Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut selvä muutos. Mitä ajattelet suomalaisen indien miesvoittoisuudesta?

Tiedostan ongelman olemassaolon, mutta en varmaan pysty näkemään sen koko laajuutta.

Miten tilanne välittyy juuri sinulle?

Musta tuntuu, että tuolla ”kentällä” kohtaan kaikenlaisia ihmisiä ihan yhtä lailla. Mä olen ainakin aina pyörinyt ympyröissä, joissa molempia ja kaikkia on sekaisin. Toki sukupuoliero voisi olla kapeampi. Nykyisin toimin lähestulkoon päivittäin naisoletettujen kanssa kanssa, ja heidän kokemuksensa ja näkemyksensä ovat tulleet keskusteluissa esiin. Omassa sisäpiirissäni tuo puoli on aika hyvällä mallilla ja mennyt eteenpäin. Ehkä se myös estää näkemästä kauemmas.

Ovatko indieen yhdistettävät esteettiset ratkaisut, kuten kieltäytyminen vallitsevista ja menestyvistä tuotantoarvoista, poliittisia?

En ehkä ymmärrä kummastakaan tarpeeksi, että voisin ajatella taidetta poliittisena tai toisinpäin. Mutta kai se on poliittista antaa julkilausumia, kuten tämä, ja tölväistä vallalla olevia käsityksiä, miten asioita tulisi tehdä. Ehkä siinä se poliittisuus on. Mutta ei indie Suomessa tänä päivänä ole poliittista. Ei se taistele vastaan.

Pitäisikö sen?

Ei mun mielestä tarvitse. Tälläkin hetkellä tuntuu, että monta vuosikymmentä sitten tapahtuneet asiat ovat kovemmassa huudossa kuin mikään moderni jytke. Musa ei ole kauheasti menossa eteenpäin.

Tarkoitatko sitä, miten monikin bändi ammentaa nykyään Suomi-iskelmästä tai Noitalinna huraa!:sta?

Joo. Itse tunnen paljon tekijöitä, jotka vannoo vanhan Suomi-kaman nimeen. Jos menet tuosta ja kysyt, niin kyllä Kaseva on jengin mielestä vitun hyvä bändi. Se ei välttämättä ollut ihan sama tunne 10 vuotta sitten. En näe siinä mitään väärää. Mistä sellainen joukkopsykoosi on saanut alkunsa? En osaa päivittää sitä mihinkään.

Mikä niissä vetoaa niin vetoaa ihmisiin?

Ehkä esiin pukkaa mökkireissujen automankkakasetit ja muu. Kun ne ovat pyörineet pidempiä aikoja luupilla, se vaikutus väkisin iskostuu biisintekoon eri tavalla kuin jostain suoratoistopalveluiden laajasta valikoimasta. Ehkä jengi haluaa palata menneeseen ja kokeilla, miten heistä irtoaisi ajattomampi musa. Toistamaan lapsuuden haaveitaan ja muistojaan musiikin muodossa uudelleen. Sitten sekaan blandautuu paljon muuta. Voi olla vaikka jokin Taiskan ja Young Marble Giantsin ristisiitos.

Miten oman tekemisesi tapa suhteutuu tähän?

Mun henkilökohtainen estetiikka ei ole mitenkään räikeästi kummunnut sieltä. En oikein osaa siirtää itse kuluttamaani taidetta siihen, mitä teen. Viihdyn tuhnuisilla osa-alueilla. Mä olen aina ollut nysvä. Se, mikä kuplii maan alla, on helvetisti mielenkiintoisempaa kuin se, mikä tulee helposti vastaan. Haluamatta kuulostaa mitenkään elitistiltä, kasetilta kaivetuissa rariteeteissakin on niin paljon maastoa tutkittavana vielä, että huomaan hakeutuvani syvemmälle sinne. Se on lähinnä 1970–1980-­lukujen musaa ja kevyitä AOR-suosikkeja. Uusia bändejä kuuntelen helvetin harvakseltaan.

Julkaistu: 18.4.2019